Äitiys vasta aloitti elämäni!

Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Share

Kommentit

Nipsuu (Ei varmistettu)

Itsellä on esikoisen laskettu aika parin viikon päästä, ja koko raskausajan on tunteet seilanneet onnesta kauhuun: kuinka ihanaa perhe-elämää meille tulee ja mihin hittoon sitä on tullut ryhdyttyä vapaaehtoisesti. Aika varmaan näyttää kumpaan suuntaan kuppi kallistuu, ja nyt on ärsyttänyt kuinka kaikkialla puhutaan perheasioista melko negatiiviseen sävyyn, mutta odotan sen kyllä olevan paljon muutakin <3

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

<3 Tuo kuva <3

sannakk (Ei varmistettu)

Kyllä, näin vapaaehtoisesti lapsettomana olen pohtinut myös aika yksipuolista kuvaa, jota lapsiperhe-elämästä näytetään. Eli kärjistettynä se on yhtä kärsimystä ja tuskaa ja silti sitä toivotaan. Hassu ristiriita, mutta todellisuus ei tietenkään ole noin yksinkertainen. Oma tulkintani mukaan ns. kielteisten puolien korostamisessa voi olla mahdollisesti myös kyse puhumattomuuden kulttuurista siinä mielessä, että jo jonkin aikaa (vuosia/vuosikymmeniä) ns. yleisessä vanhemmuuskeskustelussa (joka kylläkin monesti typistyy äitiyskeskusteluksi) on tuotu esiin sitä, että vanhemmuuden (aka äitiyden) kielteisistä tunteista ja kokemuksista ei saisi puhua. Nyt kun puheelle on onneksi tilaa, niin keskustelu on korostetun kielteistä, vaikka ihmisten kokemukset eivät yksipuolisesti negatiivisia olisikaan. Eivätkä varmasti ole.
Julkisella keskustelulla taitaa olla taipumus mennä laidasta toiseen, kunnes tietty kyllästymispiste tulee ja toisenlaistakin ääntä on mahdollista kuulla.
Taitaa toisaalta olla kyse myös naisten asemasta eli kielteisillä näkökulmilla on tuotu esiin sitä ennen ehkä näkymätöntä vanhemmuuden (eli taas äitiyden taakkaa) ja samalla tehty sitä tasa-arvotyötä.
Kommentti vielä tuohon oikeiden asioiden terävöitymiseen. Toisen tarvitsevat siihen lapsen, toiset taas löytävät sen muutoin. Itseäni hieman kyllästyttää ajatus siitä, että lapsettomat (ei siis perheettömät, sellaisiksikin meitä joskus väitetään…) jotenkin sitten takertuisivat muihin juttuihin, esim. notkuisivat siellä töissä tarpeettoman pitkiä päiviä, kun heillä ei ole kiire päiväkodille tms.

Eltsuli (Ei varmistettu)

Ja siis just näin, jotkut tarvii lapsen siihen että elämässä prioriteetit menee kohdilleen ja toiset ei tarvi sitä:) vaikka mä itse koin että sain sellaisen realityslap in my face hyvällä tavalla lapsen kautta:D niin en oo koskaan ajatellut että lapsettomilla olisi jotenkin prioriteetit päin prinkkalaa tms. Olen yllättynyt kuinka vähän mielestäni lapsi muutti mua vaikka arvomaailma saikin kyytiä:)

Mä itse koen että lasten tekoon kannattaisi kannustaa nuorempia. Jotenkin oon kokenut perheitä ja tilanteita katsellessa että nuorempana ne lapset menee siinä sivussa sillai hyvällä tavalla, ei välttämättä ole rahaa ostaa ihan joka muotivillitystä taikka kääntää koko elämä lapsikeskipisteiseksi. Tääkin toki taas karrikoituna mutta monesti lapsi myös saattaa vielä varsinkin äidin ihan johonkin kriisin partaalle kun yhtäkkiä tuntuu että itseä ei ole enää olemassa lainkaan.

Taru Mari
Stuff About

Hauskaa, että kirjoitit tästä - tein nimittäin eilen vastaavan lähes identtisellä otsikolla! :D

Taru Mari
Stuff About

En tosin vielä julkaissut sitä; en syytä sinua matkimisesta siis. :D

Eltsuli (Ei varmistettu)

Mä en oo koskaan ymmärtänyt sitä miten just lapsiperhearki koetaan niin kamalana. Yhden lapsen kanssa oli musta ihan SUPER helppoa ja kahden kanssakin menee yleensä hommat just hyvin. Mä rakastan lapsiperhearkea, tää on varmaan karsea kommentti joidenkin mielestä mutta just sitä prisman ruokaosastomeininkiä meilläkin eletään ja välillä kinastellaan ihan kaikeasta mutta silti oon ehdottomasti sitä mieltä että mun elämä alkoi kun sain lapsia just sillä tavalla mitä itsekin kirjoitit että mulle tuli prioriteetit. Enää en notku töissä ikuisuutta tai kaffittele niin paljon ystävien kanssa puhumattakaan että saisin jonkun fitneksen mahtumaan tähän ralliin mukaan miehen vuorotyön ja mun normityön sekä päiväkotirallin kanssa. Silti kun saan hakea lapset päikystä ja vaikka vastassa olis kitinää niin se ok joka kerta musta yhtä ihanaa vaan se makkarakeiton teko ja hamahelmijutut päivän päätteeksi&lt;3 mulla riittää aikaa itselleni kun haluan ja tarvin ja urheilemaankin kerkeän jos haluan. Noista ihmissuhteiden energiavaihdoksista en ajattele ihan noin 'mustavalkoisesti' mitä kirjoitit vaikka veikkaan että kirjoitettuna tuota juttua on hankala pukea sanoiksi mitä tarkoitat:) tietty itsekin viihdyn jonkun kanssa ja toisten kanssa en mutta mua vähän kylmää kun puhutaan joidenkin olevan 'negatartuttajia' :D ja toisten sitten vaan niitä positiivisia pumpulipalloja. Tää nyt karrikoidusti mutta meissä jokaisessa on kaikki tunteiden kirjo mitä vaan tunnistaa ja monesti mua ahdistaa nykypäivän 'iloiloilo' kun itse taas uskon että kaikki tunteet on ihan ok ja sallittuja ja siis ne ovat vaan tunteita eikä määritä meidän ihmisarvoa mitenkään:)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tää on tosi mielenkiintoista, koska meillä lapset eivät ole tuoneet elämään mitään sellaista, mitä ei olisi haluttu, en ole koskaan kestänyt prismoja ja kestän niitä vielä huonommin lasten kanssa, sen sijaan kaikki, mikä oli ennen lapsia ihanaa, on vielä ihanampaa nyt lasten kanssa.Jonkin verran auttaa, että ennen tätä lapsiperhevaihetta oma lapsuus oli selkeästi sitä elämän parasta aikaa, niin nyt on sitten ihana kokea taas niitä juttuja uudestaan lasten kanssa/kautta. Mun henkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille on myös tehnyt tosi hyvää äitiys, mulla on myös tapahtunut sellainen hyvien juttujen kirkastuminen. Matkustelukin oli musta jotenkin tylsää ennen lapsia ja nyt siinä on meininkiä (eikä todellakaan ikinä ole oltu missään perhelomakohteessa). Tosiaan ehkä auttaa, että lapsiperherytmi tuntuu sopivan mulle superhyvin, mutten koe, että lapset olisivat tuoneet elämään mitään kielteistä, vaan nimenomaan ollaan tehty meitä aikuisia kiinnostavia juttuja lasten kanssa ja sitten niistä on tullut niidenkin juttuja.

AamuHali (Ei varmistettu)

Mulle aika esikoisen syntymän jälkeen oli elämän pimeintä. Osin se johtui vaikeista synnytykseen liittyvistä kokemuksista mutta osin myös kipuilusta omien, vanhempien ja isovanhempien lapsuuskokemusten kanssa. Suomalaisessa puhumattomuuden kulttuurissa siirretään sanattomasti myös paljon vaikeita asioita sukupolvelta toiselle. Tiesin, että halusin olla erilainen vanhempi mutta en tiennyt, miten se tehdään. Paljon hyvääkin olen kotoa saanut mutta herkkänä ihmisenä oikein imenyt itseeni myös kaiken perherooleihin liittyvän salainen ahdistuksen. On vaatinut hirvittävästi rohkeutta kohdata omien lisäksi myös aiempien sukupolvien möröt ja vielä enemmän rohkeutta uskaltaa uskoa itseensä. Että ihan oikeasti riittää, että tekee parhaansa ja että se ei tarkoita hampaat irvessä, verenmaku suussa puskemista. Ihan riittää lasten kanssa elämää ihmetellä. Mokailla ja kertoa sitten, että tämmöinen äitikin on. Lihaa ja verta ja aika usein erehtyvä. Että se on ihan jees ja lapset saa ottaa mallia, opetellaan sit yhdessä myös pyytämään anteeksi puolin ja toisin. Nyt esikoinen on neljä ja kuopus kohta vuoden ja tykkään hirveästi perhe-elämästä. Noiden naperoiden kanssa on niin mahtavaa seikkailla ja räkättää höpöhöpöjutuille. Välillä joutuu olemaan se inhottava äiti ja vetämään rajoja, vaikkei itsekään aina ole varma rajan paikasta. Onneksi nykyään on se pieni ääni, joka kuiskaa, että ei se ole niin vakavaa, menikö just oikein. Rakkaus ja rajat riittää; rajaton rakkaus ja suunnilleen säntillisesti piirretyt rajat.

Järjen jättiläinen

Teksti heijastelee hyvin omia kokemuksiani, myös itse osaan nyt paljon paremmin erottaa elämästäni ne oikeat tärkeät asiat ja sellaiset, millä ei ole väliä.

Luulisin, että perhe-elämään pätee samä kuin parisuhteeseen: lapsi ei luo ongelmia, mutta tuo ne esiin. Jos ajanhallinnassa, parisuhteessa, työnjaossa, perhehistoriassa, stressitasossa, menneisyydessä jne on mitään ongelmia, ne tulevat näkyviin ja näkyvät kunnes ne käsitellään.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.