Ei enää ankeita leffoja ja kirjoja

Kolmistaan

Moikkis!

Kun Eepi ja minä tapasimme, yksi kiva yhteinen harrastus oli inhorealististen ja ankeiden suomalaisleffojen ja -sarjojen katselu. Irtiottoja tuli katseltua monta rundia alusta loppuun, Paha maakin nähtiin ainakin kahdesti.

Minun oma rakkauteni elämän varjopuolen kuvauksiin juontaa juurensa yliopistoajoilta, jolloin Minna Canthin, Maria Jotunin ja Juhani Ahon kautta ihastuin synkkiin kuvauksiin oikein kunnolla. Jotenkin vain tuntui, että mikään iloinen juttu ei pystynyt koskettamaan samalla tavalla kuin suru ja ankeus.

Kun F sitten syntyi, moni asia muuttui. Raskauspahoinvoinnista jäi ikuinen merkki hajuaistiini, ja hajuvesimieltymykseni kääntyivät päälaelleen. Samoin kävi leffa-, tv-sarja - ja kirjamaussani. Enää ankeat kuvaukset eivät herättäneetkääm kiinnostusta. Ne alkoivat toden teolla ahdistaa.

Viime perjantaina Eepi oli vuokrannut meille Vuosaari-leffan, joka aikanaan oli meistä ihan hyvä pätkä. Katsottuamme sitä kuitenkin tällä kertaa puoli tuntia, katselu piti keskeyttää. "Ei näitä voi vaan enää nykyisin katsoa", totesi Eepi, ja niinhän se on.

Ja lähes samoin meille meinasi käydä pari kuukautta aikaisemmin Kasipallonkin kanssa. Tosin sen me saimme väkisin katsottua loppuun. Koko leffan pääjuoni taisi kuitenkin jäädä sen varjoon, että mietin jatkuvasti missähän päähenkilön lapsi missäkin tilanteessa oli. Itkeekö se jossain? Saako traumoja? Kuka sitä hoitaa?

Vanhemmuus on tehnyt sen, ettei ankeuteen voi suhtautua enää viihteenä. Kaiken – jopa fiktionkin – ajattelee oman lapsensa, ja toisaalta: oman vanhemmuutensa kautta.

Vanhempana, vaikka kuinka asiat haluaisi ottaa rennosti, elää jatkuvasti myös pienen pelon kautta. Itse en ainakaan voi ajatella oman lapseni kohdalla "sattuu mitä sattuu", vaan välillä – varsinkin iltaisin – mielen täyttää joskus karmaisevat kauhuskenaariot siitä, mitä kurjuuksia F:n elämän eteen voikaan tulla. Ja näitä ajatuksiahan surulliset elokuvat ovat omiaan ruokkimaan.

Siksipä yritänkin nykyään keskittyä katsomaan harmittomia trillereitä tai ihanaa romantiikkahömppää. Iloa ja pastellia. Vähän samanlaista fiilistelyä, mitä nämä Polar O. Pyretin kevät/kesämalliston 2014 kuvat henkivät.

Onko joukossa muita, joiden leffamaku on muuttunut vanhemmuuden myötä? Mitkä ovat parhaat leffasuosituksenne?

Kivaa sunnuntaipäivää!

- Karkki-

*kuvat: Polar O. Pyret/ SS2014

Share

Kommentit

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Tämmönen siitä tuli :D Ja arvaapa, käynkö itse katsomassa joka ilta ennen nukkumaanmenoa, hengittääkö F... Miten niin tämmöinen periytyy? ;)

K (Ei varmistettu)

Kyllä! Ajattelen itse samalla tavalla.

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Olet oikeassa! Ehkä ankeuteen on tullut yliannostus?

- N (Ei varmistettu)

Mulla ei ole kokemusta vanhemmuudesta, mutta mun mielestä telkkarissa (uutisissa yms.) näytetään muutenkin niin paljon kaikkea kurjaa että ikäviä elokuvia tai tv-sarjoja ei enää kaipaa lisäksi.

asilag (Ei varmistettu)

Eilen katsottiin Leijonasydän, hyvä leffa oli, mutta aikalailla samoissa fiiliksissä meni. Hömppää tännekin jatkossa :)

Karkki (Ei varmistettu)

Mä muuten luen/katson Pikku naisia aina ennen joulua! Saan siitä oikean joulufiiliksen.

Minä vaan (Ei varmistettu)

Mäkin olen havainnut itsessäni tuon saman ilmiön, mutta ei tuollaisia onnellisia leffoja oikein tunnu löytyvän. Kaipaisin itsekin vinkkejä.

Daniella (Ei varmistettu)

Allekirjoitan täysin. Kauhua en katso yhtään, trillereitä en juurikaan ja rikosjuttuja tosi tosi tosi vähän. Kerran alkoi ihan ärsyttää, kun luulin katsovani kevyen rakkaushömpän, joka sitten alkoikin autokolarilla ja alakouluikäinen lapsi jäi orvoksi. Eikä siinä vielä, hän joutui muuttamaan täysin epä-äitimäisen tätinsä luokse. Loppu hyvin kaikki hyvin, mutta kyllä sydäntä puristi. Iltaisin käynkin aina katsomassa omassa huoneessa nukkuvaa esikoista ennen kuin kömmin kuopuksen viereen nukkumaan. Pakko tarkistaa, että kaikki on hyvin.

äiti (Ei varmistettu)

Ei näytä tämä äitiys paljon muuttuvan vuosikymmenten saatossa! Itse tassuttelin reilut parikymmentä vuotta sitten kolmen nukkuvan tytön luota aina toisen luota toisen luo, itkeä tihrustin ja vannoin olevani seuraavana päivänä parempi äiti. Samalla kokeilin kuumetta ja katsoin, että hengittääkö se. Siinä äitihommassa muuten onnistuminen vaihteli ja tuommoinen siitä tuli...

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

:)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Hei nyt niitä vinkkejä kehiin meille kaikilla :)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Kuulostaa niin tutulle :D

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Hei joo: Nämä hyväntekeväisyyskonsertit saavat hanat auki. Jo alkuteksteistä lähtien!

Karkki (Ei varmistettu)

Voi kiitos :) Vähänkö lämmitti sydäntä!!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Haluaisin kyllä nähdä Leijonasydämen. Jotenkin tämä aihe on aina kiinnostanut kauheudessaan. Täytyisi vain etisä sopiva ajankohta, että kestäisi katsoa leffan loppuun.

Sanna (Ei varmistettu) http://www.syvalta.blogspot.fi

Tää on niin totta. Mä olen skipannut ihan kaikki ankeus suomielokuvat ja kauhuleffat möin kirpparilla. Toisaalta lasten vauva-aikaakin on joskus niin kova ikävä (tai tieto siitä ettei sitä enään saa takaisin) että joku vaippa-tai rasvamainos saa itkemään. Hyväntekeväisyyskonsertit, Astrid Lindgrenin koskettavimmat sadut, dokumentit, uutiset... Minusta ainakin on tullut ihan itkuiikka.

Nuori (Ei varmistettu)

Paras blogi! Näitä on niin ihanaa lukea! :) <3 Opiskelun vuoksi ei ole oikein aikaa katsoa mitään, mutta kyllä minä sen leffamaratonin vielä joku viikonloppu tässä meinaan toteuttaa.

Elli (Ei varmistettu)

Mun hyvänmielen leffoja:
Amelia
Pieni suklaapuoti
Julie&Julia
Toscanan auringon alla
Pikku Naisia

Kommentoi