Kaksoiselämää?

Ladataan...

Teistä joku kyseli tässä pari viikkoa sitten siitä, millaista mun arki on niinä päivinä, kun olen yksin. Aika hyvä kysymys, koska vaikka F:n ja mun arkihan onkin sitä mitä mun elämä suurimmaksi osaksi on, on mulla tässä elämäntilanteessa myös enemmän omaa aikaa kuin vuosiin.

Ekoja iltoja yksin silloin kevättalvella vähän jopa pelkäsin. Keksin kauheasti hommia ja tuntui, kun olisi pitänyt pitää radiota ja telkkaria päällä vaan ihan siitä syystä, että kodissa olisi meteliä. Sitten huomasin, ettei mulla ole mitään hätää.

Viimeiset muutaman kuukauden olenkin - jos aivan rehellisiä ollaan - mielestäni jopa viihtynyt myös silloin, kun olen yksin. Vaikka F:ää kaipaankin ja en vaihtaisi yhtään yhteistä hetkeä pois, olen osannut ottaa ilon irti myös muunlaisesta elosta. On ollut joskus jopa vapauttavaa, että ihan tavallaisena arki-iltana ei ole tarvinnut miettiä nukkumaanmenoaikoja, vaan on voinut vaikka nähdä kaveria seitsemän jälkeen. Käydä lenkillä tai vetää pussillisen karkkia ilman, että kukaan puuttuu asiaan.

Tai toisaalta: Eilen illalla sain esimerkiksi viikkosiivouspuuskan kahdeksalta illalla ja niinpä jynssäsin kotia kahteentoista. Tänään taas heräsin ennen kellon soittoa, ja koska mulla ei ollut päiväkotilaisen vientiä hoitoon, ehdin kirjoittaa yhden postauksen, kuvata aamuaurinkokotia ja pestä koneellisen pyykkiä ennen töihin lähtöä. Semmoisissa hetkissä - niin arkista kun se onkin - uudenlainen vapaus on käsinkosketeltavissa.

No elänkö mä sitten kaksoiselämää? En. Vaikka lapsiperhe-elämä ja itseään varten eletty aikuiselämä ovatkin nyt niin paljon selkeämmin kahdessa lokerossa kuin ennen, tuntuu sille, kuinka koko tämä kokonaisuus olisi minua. Ne hetket, kun peittelen tyttären oikealla suukolla sänkyyn, marssin täyttämään tiskikoneen ja pakkaan seuraavan päivän hoitorepun. Kuten nekin hetket, kun ainoa äitihommani päivään on hyvänyön viestin laittaminen tekstarilla vähän ennen sitä kun vedän aurinkolasit päähän ja suuntaan kaverin kanssa iltapalapiknicille.

Millaista teidän elämänne ja arkenne on, samassa veneessä seilaavat : Ahdistaako yksin olon hetket vai osaatko nauttia rauhallisista hetkistä? 

-Karoliina-

 

Share

Kommentit

pirunpaskan rinsessa (Ei varmistettu) http://pirunpaskanrinsessa.blogspot.com

Työni luonteen vuoksi olen yleensä aina töissä, kun lapset ovat isällään. Ja hyvä niin. Vielä en osaa nauttia yksinolosta. Vaikka sitä hetkittäin todellakin odotan ja pieninä annoksina se on myös ihanaa. Mutta kokonainen viikonloppu yksin, ilman työvuoroja, on ennemmin tai myöhemmin ahdistava, helvetillinen ja raastava. Tälllainen "osa-aikaäitiys" tuntuu luonnottomalta.
Ehkä mä vielä joskus totun ja opin.

ReettaK (Ei varmistettu)

No se on kyllä aivan tosi! :)

Piaf (Ei varmistettu) http://Harakanpesassa.blogspot.fi

Komppaan edellistä. Tunne siitä että et saa olla lapsesi arjessa joka päivä on niin raskas että sitä ei kyllä kenenkään kannata kadehtia. Eikä myöskään sitä että niinä päivinä kun lapsi on luonasi, olet vastuussa IHAN kaikesta yksin. Siitäkin huolimatta jos yhteishuoltajuus toimii ja kommunikaatio vanhempien välillä pelaa.

elle (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole kokemusta mutta tutulta kuulostaa ajatuksesi mitä olen eronneiden ystävien kanssa jutellut. Aluksi tuntui oudolta mutta vähitellen oppi jopa nauttimaan, sai aikaa itselleen, harrastuksille, ystäville..sitten jaksoi lapsen kanssa taas. Tai lapsen kanssa jaksaa mutta oma aika pienikin on tärkeää. Tietenkin jos aivan pieniä lapsia niin he eivät voi niin paljon olla isän kanssa..mutta myöhemmin. Hienoa, että olet tasapainossa uuden elämäntilanteen kanssa :)

Kotiviini (Ei varmistettu)

Sen voin sanoa, että kadehtia ei tuota tilannetta todellakaan kannata :) Kyllä yksin lapsen kanssa olemisessa niin montaa monessa on, että ainakin itse aikoinaan olisin kyllä ihan mieluusti luovuttanut sen vähänkin oman aikani pois, jos sen mukana olisin saanut lapselleni isän (meillä isä ei ole kantanut mitään vastuuta viimiseen 10 vuoteen) ja rinnalleni toisen aikuisen, joka olisi ollut ihan yhtä kiinnostunut vaikkapa lapseni kaikista kehitysaskelista ja vastaavasti sitten jakanut myös kaikki lapseen liittyvät huolet ja murheet.

Anna (Ei varmistettu)

Nimenomaan ydinperheessä voitte sopia toisillenne vapaita yhteisymmärryksessä ja silti niin että on kaksi aikuista jakamassa perheen arjen. Eronneilla arki hoidetaan yksin ja vapaat on sovittu ennalta, aika usein etävanhemmalla on lapsi/lapset joka toinen viikonloppu. Siinä kun joku kadehtii sitä kahta vapaata viikonloppua tuntuu unohtavan että kuukaudessa lapset ja kaikki muutkin asiat on hoidettava yksin kaikki muut päivät ja yöt.

Tuuti (Ei varmistettu)

Samaa mietin. :)

Anna (Ei varmistettu)

Muistan kyllä kun tuntui aluksi oudolta varsinkin nukkuminen, melkein jopa vähän pelotti nukkua yksin, hullua ? Nyt erosta siis 2 vuotta ja voin sanoa nautin täysin rinnoin. Toki mulla on myös uusi mies rinnalla ja me saamme ihan ennen kuulumattoman paljon "laatu-aikaa" kaksin. Viimeksi jo hiukan petyin kun tyttö jäikin kotiin isän sairastuttua. Tällä tarkotan sitä että omat suunnitelmat meni täysin uusiksi, menot peruttiin karkkipussi laitettiin piiloon.
Vaikka ole aina valmis hakemaan tyttöni kotiin tarpeen vaatiessa vaikka keskellä yötä. Mutta tää "aikuisen" elämä on kanssa ihan nautittavaa säännöllisesti ????

Nippe (Ei varmistettu)

Omasta ajasta kyllä oppii nauttimaan alkujärkytyksen jälkeen.
Varmasti silläkin on merkitystä, viihtyykö yksinään muutenkin ihmisenä.
Huono omatunto ei auta ketään osapuolta, omaa aikaa kannattaa pitää helmenä arjen keskellä.

ReettaK (Ei varmistettu)

Kuulostaa jopa kadehdittavalta. Vaikka eipä tuota kannattais toisen vapautta kadehtia! :) Pienissä lapsissa on vain niin paljon työtäkin että. Vapautta kaipaa sillointällöin ja toisinaan sitä hoksaa itselleen "ottaakin".

(Ei varmistettu)

Kyllä säännölliset "omavapaat" kelpaisivat tänne ydinperhearjenkin keskelle. Voisi pienissä annoksissa olla oikein vapauttavaa tietää, että viikon päästä vaikka olisi ihan omaa aikaa vain olla ja tehdä mitä huvittaa (tai olla tekemättä yhtä hyvin).

Viiru (Ei varmistettu)

Kenen tuotoksia tämä ihana lintu kulho on?

Ja ihanaa kesää Karoliina :)

(Ei varmistettu)

Lähivanhempi olen ensimmäiselle lapselle ollut siitä alkaen kun hän oli 4 vuotias. Aluksi oli tosi ahdistavaa olla yksin ja keksin aina paljon ohjelmaa niille päiville. Pikku hiljaa siihen tottui. Oli mukava urheilla ja nähdä kavereita. Nykyään lapsi on 9 vuotias ja omat kaverit on tärkeitä niin elämä on muuttunut ja samoin se on muuttunut hyvään suuntaan kun nykyään minulla on myös 1 vuotias lapsi ja ihana mies. Hienoa että kirjoitit aiheesta. Voi kun itse olisin saanut vertaiskokemuksia tuolloin kun se oli ajankohtaista. Hienoa myös kun painotat yhteishuoltajuuden tärkeyttä. Meillä se on ollut samoin vaikka lasten asioiden hoitaja olen aina ollut. Vanhemmuus ei katoa vaikka ero tulisi.

Ihanaa kesää teille!

Nimim. "Tavallisen" perheen äiti jolla on 2 lasta ja joilla on omat ihanat iskät ?

Kotiviini (Ei varmistettu)

Mun erostani on aikaa jo kohta 16 vuotta ja muistan hyvin sen vapauden tunteen, kun perjantaiaamulla jätin lapsen tarhaan ja painoin tarhan portin perässäni kiinni (isänsä haki hänet iltapäivällä tarhasta). Se oli jotain ihan huumaavaa! En kyllä yhtään tuntenut syyllisyyttä asiasta, koska olinhan taas kaksi viikkoa hoitanut kaiken ihan yksin (laspi oli erotessa 1-vuitias, joten sen ikäisessä todella ollaan sitten kiinni 24/7).

Muistan, että kaikki läheiset olivat kovin huolissaan siitä, että ahdistunko yksinäni ja oli todella hommaa vakuutella heidät siitä, että en ahdistu yhtään pätkää, vaan ihan päinvastoin. En ole koskaan ollut mikään bilettäjä, että mun "oma aika -viikonloput" eivät kuluneet missään sellaisessa, vaan nautin, kun sain mennä nukkumaan ja herätä, koska halusin. Siivoilin, lähdin kaupungille syömään, välillä ihan vaan päämäärättömästi haahuilin.

No, sittenhän lapsen isä yhtäkkiä lopetti tapaamiset kuin seinään ja edessä olikin uuden oppiminen, kun se jo totuttu oma aika jäikin ihan kokonaan pois. Mutta, tuostakin on nyt aikaa jo 10 vuotta ja tyttö alkaa olemaan jo aikuisuuden kynnyksellä ja nyt sitä omaa aikaa vasta onkin, ihan liikaa! Koskaan ei ole hyvin :)

Milja (Ei varmistettu)

Sä oot alkanut lenkkeilemään säännöllisesti? Muistan joskus puhuneesi ettet tykkään lenkkeillä tai ylipäätää urheilla. Mikä on muuttunut?

Piaf (Ei varmistettu) http://Harakanpesassa.blogspot.fi

Kolme vuotta takana ensin asumus- ja sitten avioeroa. Täytyy sanoa että vasta viimeinen puoli vuotta on tuntunut siltä että opin pikkuhiljaa nauttimaan yksin kotona olosta ja kaipaamaan sitä. Oikeastaan minulla on niitä omia kotihetkiä aniharvoin, yksityisyrittäjä kun olen. Vapaahetkinä harrastan ja tapaan ystäviä j koti jää vähän laiminlyödyksi. Viime vuonna vielä seinät kotona kaatuivat niin päälle että roikuin mieluummin vaikka yksin kaupungilla kuin kotona, jossa kaikki muistutti irti leikatusta sydämeni puolikkaasta, lapsesta. En ole koskaan asunut yksin, sillä erossa päättyi koko aikuisiän ja puolet elämästä kestänyt parisuhde. Oppia siis ikä kaikki, vaikka nyt sitten vähän vajaa nelikymppisenä.

ciiira (Ei varmistettu)

Mä oon NIIIIIIIIIIIIIIIN kateellinen tosta järjettömästä määrästä omaa aikaa!!? En voi ees kuvitella että sais ikinä olla vaikkapa pari tuntia ihan yksin omassa kodissa ja vaikka saunoa! Tai mennä itekseen jo puol ysiltä nukkumaan ja lukea kirjaa jos sattuu väsyttämään tai huvittamaan. Mikä hullu toteutumaton unelma ❤

Ina (Ei varmistettu)

Erosin kohta kuusi vuotta sitten ja alussa olin koko ajan lasten kanssa. Kunnes rauha laskeutui ja isä onneksi palasi kuvioihin. Nykyään lapset ovat jokatoinen viikonloppu hänen luonaan ja rakastan jokaikistä minuuttia kun saan olla yksin vain ja tehdä mitä haluan. Mutta joo, meni muutama vuosi ennenkuin tuosta omasta ajasta pystyin ihan täysillä nauttimaan. Haleja sulle, ja ihanaa kesää. Mullakin alkoi 10 viikon kesäloma tänään. ;-)

Kommentoi

Ladataan...

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.