Kun hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa

Siinä hän taas istuu. Keittiönpöydän ääressä, hiukset märkinä iltasuihkun jäljiltä ja ruskettuneet jalat pitkinä koukussa. Välillä se muistaa haukata palan leivästä tai hörpyn smoothiestaan, mutta enimmäkseen iltapala menee höpöttelyyn. Ja kyselyyn. On miljoona ja taas miljoona asiaa, joihin meidän tulee miettiä vastaus. Ja yhtä monta tarinaa, joka meidän täytyy kuulla.

Olemme olleet kotona koko porukalla vasta kolme päivää, mutta tuntuu, kuin välimatkaa tai erossa vietettyjä päiviä ei olisi ollut ollenkaan. Vaikka olihan niitä. Enemmän kuin kertaakaan hänen elinaikanaan. Kymmenen päivää niin että hän ja minä emme nähneet toisiamme.

Kun hän ei ole paikalla, yritän olla ajattelematta koko asiaa. Kuljen hänen huoneensa ohi ripeästi, jätän ostamatta kaappiin hänen lempijogurtiaan ja ihan välillä jopa unohdan, että kurkut voisi leikata kolikoiden sijaan myös ranskiksiksi. Koska en voi tilanteelle mitään, en voi olla hänen kanssaan koko ajan, olen päättänyt, että tietoisesti olen murehtimatta asiaa. Yritän ja otankin ilon aikuisten hetkistä: aikatauluttomuudesta, extempore-suunnitelmista ja huolettomuudesta. Siitä, että iltapäivän pyörälenkki voi päätyä vasta keskiyön jälkeen.

Välillä iskee silti kauhea huoli: Miksi siellä ei nyt vastata puhelimeen? Miten hän voi? Onko kaikki hyvin?  Äitinä olo kun ei vaan lakkaa silloin, kun ovi laitetaan kiinni tai yöt vietetään muualla. 

Ja toisaalta. Joskus pelkään, että asiat eivät palaa reissun jälkeen ennalleen. Voiko arjen unohtaa? Entä jos joku hetki hän palaakin kotiin, eikä ole kuin kotonaan? Entä jos iltapalahetki ei näytäkään tälle - kuulosta kikatukselle, näytä auringolle?

Kun illalla luetaan iltasatu, maataan vierekkäin pienessä sängyssä ja puhutaan ne samat jutut kuin ennenkin, tulee huojentunut olo. Meillä on takana eropäivien ennätys ja silti – kaikesta huolimatta – mikään ei voisi olla tutumpaa. Kuin välimatkaa ei olisi koskaan ollutkaan.

-Karoliina-  

Share

Kommentoi