Kuolemanpelkoa ja melankolian koukkuja

Kumarrun rasvaamaan suihkun jälkeen jalkojani ja selässä vihlaisee. Ensimmäisenä tulee mieleen, että sen täytyy olla merkki jostain vakavasta. Eikö haimasyöpä alakin usein pienillä viattomilla selkäkivuilla? 

Rakas ihminen ei vastaa viestiin, vaikka yleensä hän on aina hereillä 6.30. WhatsApp näyttää, että edellisen kerran hän on ollut paikalla 00.11. Mitä jos jotain on sattunut? Sydäri tai aivoverenvuoto? Kauan odotan ennen kuin soitan naapurille ja pyydän tarkistamaan tilanteen?

F lähtee isovanhemmille. Yhtäkkiä alan pelätä moottoriteitä, ketjukolareita ja hirviä. Lähetän toisen kerran viestin: "Ajakaa varovasti. Laittakaa viesti periltä."

Koen, että olen ihminen, joka näkee asioissa enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia. Ja vaikka elämä ei aina olekaan ollut niin hohdokasta, on minulla mielestäni taito katsella asioita ratkaisukeskeisesti : "Jos tämä homma ei toimi, täytyy keksiä ratkaisu, jolla se toimii." Se on ollut minun tapani, selviytymismekanismi, varmaan ihan lapsesta asti. 

Tämän loppukesän aikana olen kuitenkin alkanut huomata itsessäni jo itseänikin rasittavan piirteen. Olen alkanut pelätä. Pelätä kuolemaa ja pelätä sitä, että onni katoaa.

Koen, että F:n ja minun asiani ovat nyt paremmin, kun olisin vuosi sitten edes voinut kuvitella. Edessä onkin nyt reipas syksy ja paljon tekemistä. Olen saanut viimeisten vuosien, kuukausien ja viikkojen aikaan ympärilleni juuri sen joukon ihmisiä, joita parempaa tukiverkkoa ei voisi olla. Oma perhe on tullut koko ajan vain tärkeämmäksi ja minusta tuntuu myös sille, etten jaksa enää mököttää, stressata, kiukutella tai valittaa turhasta. Kaipa se on sitäkin, että tiedän nyt, kuka olen. Ikä ja kokemukset ovat opettaneet niin paljon, etten voi kun hattu kourassa kumartaa elämälle.

Siitäkin huolimatta - tai ehkä juuri siksi - olen alkanut pelätä sitä, että onni viedään pois. Kun onnellisuus ja elämän palaset ovat kohdillaan, alkaa mieli puskea ajatuksia siitä, että kyllähän tämmöisen ilottelu kohta loppuu. Päähän hiippailee ajatuksia siitä, milloin alamäki alkaa. Ansaitsenko kaikkea tätä? 

Olen monena päivänä tuijotellut tyhjyyteen, ristinyt kädet ja toivonut, ettei tätä kaikkea nyt vietäisi. Ei minun läheisiäni, ei läheisten onnea, eikä minuakaan. Olisi mahtavaa porskutella täällä maankamaralla seuraavat 60 vuotta. Ainakin! Ja nauttia taas, kerran nauttimiseen makuun on päässyt, ihan tästä tavallisesti ja kivasta. Rauhasta ja rauhallisuudesta. Jokaisesta hyvin nukutusta yöstä, lapsen naurusta, lämpimän tuulen kosketuksesta iholla, ystävän halauksesta, kauniista tekstiviestistä, yllätyspuhelusta, käsistä ympärillä.

Koska mitä siitäkään tulee, jos onnen pilaa murehtimalla jotain, jota ei välttämättä ja toivottavasti edes tule. Se jos mikä on elämän tuhlaamista! Jossakin instagramin tekstiviisaudessa (joita muuten rakastan!) sanottiin, että 90% etukäteen murehdituista asioista on turhia murheita, koska niitä karmeuksia ei kuitenkaan tapahdu. Voi kun muistaisin sen itsekin. 

Kun juttelin näistä fiiliksistä keskieurooppalaiselle kaverilleni, hän kummasteli ajattelumalliani. Mietinkin, onko tämä nyt sitä kuuluisaa suomalaista mentaliteettia, ettei ilonkan hetkellä kannata nyt liikaa iloita. Tunnistatteko itsessänne tätä samaa pöhköä ajatuksenjuoksua?

-Karoliina-

 

Seuraa blogiani myös Bloglovinin kautta!

Share

Kommentit

Reeko (Ei varmistettu)

No todellakin. Olen jo hyvän aikaa pyrkinyt tietoisesti pelosta ja pelkäämisestä eroon. Se kun tuo mukanaan niin paljon ahdistusta!

Karoliina Sallinen

Hyvä päätös!

AnniT (Ei varmistettu) http://paraneekovaihtamalla.wordpress.com

Tuo on aika lähelle totuutta, että ne pelot toteutuvat hyvin harvoin. Joskus elämässäni oli vaihe, että meinasin ajatua johonkin outoon tosi negatiiviseen paikkaan, jossa pelot olivat läsnä tosi usein. Aloin pitää pientä lappua, johon kirjotin joka pelon. Ei niistä oikeasti tainnut mikään toteutua :-) Lapun käyttä avasi silmät taas hyvin nopeasti :-)

Karoliina Sallinen

Oi miten hieno tapa. Käänteisestihän niille voisi kirjoittaa myös haaveita ja toiveita...ja toivoa, että niistä toteutuisi useampi!

Litau (Ei varmistettu)

Juuri toissapäivänä puhuin asiasta ystäväni kanssa! Ehkä omalla kohdalla ajatukset nousevat esille erityisesti tämän ensimmäisen lapsen odotuksen (loppusuoralla ollaan) ja juuri tapahtuneen ulkomaille muuton myötä, mutta olen pohtinut samanlaisia viime aikoina. Suhtaudun asioihin melko realistisesti ja tiedostan kaiken väliaikaisuuden, mutta miksi en pysty nauttimaan onnellisuudesta samalla lailla? Kiroan sitä ihmistä, joka on lanseerannut sanonnan onnen kätkemisestä. Ihan kuin siitäkin pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa. Ja toisaalla käsketään revitellä onnentunteesta kaikki irti. Äh.

Karoliina Sallinen

No juuri niin. ÄH!

Annu1104 (Ei varmistettu)

Mä tunnistan tuon hyvin. Löysin vuosi sitten upean miehen ja asutaan nyt yhdessä. Alusta asti kaikki on ollut erilaista, jotenkin täydellistä. Ehkä tämä on sit se oikea, kuka tietää... Alusta asti olen myös pelännyt menettäväni tämän kaiken enkä koe ansaitsevani näin hienoa juttua. Kenenkään muun kohdalla en ole pelännyt näin paljoa ja tämä hirvittää, mutta samalla on upea fiilis olla ekan kerran elossa ja tuntea kunnolla!

Karoliina Sallinen

Voi kyllä. Tiedän, mistä puhut :) Mutta hei: Nauti :) 

vepe (Ei varmistettu)

Ensimmäisistä lauseista asti kolahti kirjoitus, sillä olen kamppaillut samanlaisten "kuolemanpelkojen" kanssa siitä asti kun äitini sai lopulta vaarattomaksi todetun sairauskohtauksen. Olen sen jälkeen alkanut huomaamaan itsessäni jopa hysteeristä huolestuneisuutta ja olenkin diagnosoinut sekä itseselleni että rakkaimmilleni ties mitä tappavia tauteja. Jokainen vähän pitempikin automatka jonka joku läheiseni kulkee saa minut kuvittelemaan kaikenmaailman kauhukuvia. Mutta en ilmeisesti ole siis yksin näissä ajatuksissani. Ehkäpä tämäkin on joku vaihe tai joku ns. kausi. Emme voi vaikuttaa kuitenkaan kaikkeen, vaan voimme pyrkiä nauttimaan pienistäkin arjen iloista ja hetkistä meille tärkeimpien ihmisten kanssa. Hyvää ja onnellista syksyä!

Karoliina Sallinen

Onnellista sinullekin :) Ja onneksi äitisi sairaus lopulta oli vaaraton!!

Eeea (Ei varmistettu)

Tuttua, niin tuttua!
Olen pelännyt pitkään paljon läheisen menettämistä. Muutaman vuoden aikana se on vähän alkanut hellittää. Tilanteita kun on lähes joka päivä, milloin jotain voisi sattua.
Autolla liikenteessä olevalle täytyy minunkin sanoa, että aja varovasti. Varsinkin jos on liikkeellä myöhään illalla.
Ja tuo whatsApp. Nykyään tajuan, että läheiseni eivät katso joka piippausta kännykästään, ja siitä saattaa hyvinki olla pitkä aika kun on käynyt viimeksi paikalla.
Silti tämän asian kanssa pitäisi tehdä vielä töitä.
Mukavaa syksyä!

Karoliina Sallinen

Mukavaa syksyä ja tsemppiä myös sinulle näiden ajatusten kanssa!

-alli- (Ei varmistettu)

Kuulostaa niin tutulle! Kuluneen vuoden aikana olen huomannut ajattelevani näitä asioita todella paljon ja pelkään kuolemaa. Ehkä se tosiaan jotenkin liittyy johonkin kriisiin tai vaiheeseen; täytän pyöreitä tänä vuonna. Samalla lailla linkittäisin sen jotenkin itseni löytämiseen ja hyväksymiseen ja sitä kautta siihen pelkoon että nyt tää kaikki sitten loppuukin kuitenkin kun olen vasta pääsemässä vauhtiin!

Karoliina Sallinen

Juurikin niin. Ehkä tämä on sitä ihmisenä kasvamista :)

Mari. (Ei varmistettu)

Valitettavan tutulta kuulostaa. Monet kerrat miettinyt, miten tuosta ajatusmaailmasta pääsisi pois. Ei tämä elämä murehtimalla parane, mutta sanopa se aina omalle pääkopalle.

Rentoa ja huolettomampaa syksyä teille :)

Karoliina Sallinen

Samoin sinulle ihanaa sellaista!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuulostaa tutulle. Asiaa ei helpota se, että on menettänyt läheisiä liian aikaisin lähivuosina. Työskentelen myös paikassa, jossa näkee niitä kenelle se "huono arpa" sattuu ja joutuu lähtemään liian aikaisin ja jättämään perheensä!
Itsellä tavoite selvitä siihen asti hengissä, että lapset ovat omillaan. Ihana kuulla, että myös muut asiaa miettivät!

Karoliina Sallinen

Voi meitä huolestujia :) Aurinkoa syksyyn ja töihin!

vakkarilukija (Ei varmistettu)

Todellakin löytyy samanlaisia ajatuksia. Pelkään joka päivä että jotakin pahaa tapahtuu jollekkin tärkeälle ihmiselle tai itselle. Valitettavasti tällaiset ajatukset ovat saaneet minut myös elämään ns. puoliteholla kun esim. matkailua rakastavana ihmisenä en enää uskalla maailman tapahtumien vuoksi matkustaa... Positiivisena asiana olen kuitenkin huomannut sen, että olen kuitenkin kiitollisempi pienistäkin asioista ja esim. riidat aviomiehen kanssa tulee sovittua nopeasti sillä koskaan ei voi tietää mitkä sanat toiselle ovat ne viimeiset. Tähän pelkoon kuitenkin hieman auttaa ajatus siitä että "Kaikki tapahtuu niin kuin kuuluu tapahtua."

Karoliina Sallinen

Voi ei. Älä himmaile vaan elä täysillä!!

äiti 29 (Ei varmistettu)

Varmasti me kaikki tunnemme pelkoja elämässämme.Itse kahden pienen lapsen äitinä olen välillä tuntenut pelkoa etenkin siitä,että itselleni sattuisi jotain odottamatonta esim.sairastuisin vakavasti enkä näkisikään lastenki kasvua tai en kykenisi heistä huolehtimaan.Menettämisen pelko on minusta pahin tunne ..liittyy se sitten parisuhteeseen,lapsiin,elämään tai vaikka mielenterveyteen.Onneksi ne ajatukset eivät vaivaa jokapäivä ja unohtuvat välillä moneksi viikoksi arjen pyörittäessä!

Karoliina Sallinen

No juurikin niin. Välillä tulee puuskia, mutta onneksi tuollaiset tunteet eivät hallitse elämää. Se olisi jo aika kauheaa. 

Kultakala (Ei varmistettu)

Ihan kuin mun tekstiä! En koskaan ole jaksanut murehtia mitään, eikä mikään ole pelottanut samalla tavalla kuin nyt. Erosin lasteni isästä alkuvuodesta ja nyt aina kun lapset lähtevät isälleen, mietin paljon, että mitä jos jotain tapahtuisi enkä olisi paikalla. Vaikka mitäpä se auttaisi, jos jotain yllättävää tapahtuisi. Lisäksi nyt elämääni on tullut yllättäen uskomaton onni ja rakkaus. Koskaan ennen en ole pelännyt kenenkään menettämistä näin paljon. Tuo WhatsAppin liian-kauan-pois-paikalta-olosta hiipivä paniikki kuulostaa niin tutulta myös! Ihan samoja ajatuksia olen käyny läpi. Mietin myös samaa, että näinkö tässä käy, kun ensimmäistä kertaa vuosiin, tai ehkä ikinä, on niin onnellinen ja täydellinen elämä, että voisi räjähtää, että sitten oikeasti alkaa pelätä sen menettämistä. Yritetään antaa itsellemme lupa vaan iloita siitä onnesta täysillä! :)
P.s. Kiva kun siirryit Lilyyn! Jatkan lukemista!

Karoliina Sallinen

Hei juurikin niin. Nautitaan nyt, ilmeisestikin hyvin samassa veneessä oleva sisko :) 

Ja haluaisin lisätä, että suomalaisena joka on asunnut jo yli 20 vuotta ulkomailla (Jenkeissä), tämä kyllä on varsin suomalainen juttu: lähteekö onni nyt kun olen siitä jo puhunut.  Eikö meillä ole sanontojakin tästä (piilota onni vakan alle tms). Tietysti universaalia pelätä kamalia asioita kuten kuolemaa ja sairauksia ja onnettomuuksia (kuka nyt niitä haluaisi), mutta tämä "jaa olenko nyt liian onnellinen...kohta se varmaan loppuu" onko kyllä suomalaista juttua.  Ja minäkin näin joskus ajattelen, tosin siitä ajatusmallista pystyy poistumaan harjoituksella....

Karoliina Sallinen

Täytynee alkaa harjoitella :) Arvasin, että tämä on osin kansallisominaisuus!

82Elli (Ei varmistettu)

Tuttua, todellakin.
Niin kauan kuin muistan, olen pelannyt vanhempieni kuolevan. Jos ei mutsi vastaa puhelimeen, huolestun heti etta han on saanut sydarin tai aivoinfarktin. :(

Terhiiiiiii (Ei varmistettu)

"I'm only frightened cause you gave me something to lose"
"Joy", Iron and Wine

Uskon, että tunteesi ovat yleismaailmallisia ja todennäköisesti helpottavat ajan kanssa. :) Voimia ja halaus!

Karoliina Sallinen

Olipa hieno lause. Kirjoitin muistiin. 

Valoa :) 

Jassååååå (Ei varmistettu)

Voin samaistua aivan täysin. Jostain syvältä kumpuaa se ajatus, että itku pitkästä ilosta jne. :D naurettavaa, koska elämä ei ole ehkä millään tavalla tasapuolinen, vaan hyvinhän sitä loppuelämänsä voi olla onnellinen - tai sitten onneton. Kumpaankaan ei kuitenkaan voi varautua, koska kumpikaan ei ole varmaa. Siispä tässä hetkessä vain, nauttien onnellisista asioista, mutta mieluiten niin ettei nauttimisen perusteena ole kohtasekuitenkinloppuu-ajatus... :D sen kun aina osaisi!

Karoliina Sallinen

Juurikin niin!! Fiksuja ajatuksia :) 

marjapilami

Huojennus. Mä oon kokenut samanlaisia pelkoja jo jonkin aikaa ja niin on kommenteista päätellen aika moni muukin meidän lisäksi. Joskus vaan on kaikki niin hyvin, että vaikea uskoa ettei kaikki pian romahtaisi.

Romahtamista todennäköisempää taitaa kuitenkin olla onnen "arkeentuminen", eli pikku hiljaa meidän pilvilinnat alkaa saada arjen harmaita sävyjä, nuhakuumeita, pommiin nukuttuja aamuja ja muuttuvat tavalliseksi elämäksi. Tai sitten jotain hirveetä tapahtuu, mutta ei kai sitäkään etukäteen murehtiminen estä :D

Karoliina Sallinen

Juurikin niin :) Ihanaa alkavaa viikkoa!

rrent (Ei varmistettu)

Minä olen ikäisesi kahden lapsen äiti. Mies on kuvioissa mutta tekee ympäripyöreää päivää töissä ja arjen kokonaisvastuu harteillani. Takana on melko rankkoja menetyksiä ja haasteita.
Rupesin pelkäämään sairauksia. Ajatus siitä etten jostain syystä voisi huolehtia lapsistani oli ahdistava. Pelot eivät enää olleet hallinnassani vaan ajoivat paniikkiin. Lopulta jatkuva stressitila vei minut lääkärille ja pääsin terapiaan. On auttanut. Nyt ajatukset tuntuvat kaukaisilta mutta ovat opettaneet paljon.
Iso peukku sinulle!

Kommentoi