Lasten harrastaminen on vinoutunutta. Ja syy on aikuisissa.

Kolmistaan

Minä olin lapsi, joka rakasti harrastaa ja touhuta. Oikein jälkikäteen säälittää omat vanhempani, joiden olen tajunnut olleen koko siskojeni ja itseni lapsuusiän pääasiallisesti vain arki-iltojen autonkuljettajia. Maalla välimatkat harrastuksiin olivat nimittäin niin pitkiä, ettei niihin voinut yksin ennen mopoikää kulkea. Eikä julkisesta liikenteestä ollut tietoakaan.

Harrastin ennen teini-ikääni ainakin yleisurheilua, tanssia, muskaria, pianoa, kuviskoulua, 4H-kerhoa ja judoa. Käytännössä siis melkein kaikkea, mitä meidän kylällä ylipäätään pystyi harrastamaan. Oma harrastamiseni oli kuitenkin aina sellaista touhuilua ilman sen suurempia tavoitteita. Arki-iltojen ilo ja tapa nähdä kavereita.

En siis ole koskaan ollut harrastusvastainen. Päinvastoin. Mutta F:n kasvaessa olen ymmärtänyt, että nykymaailmassa ihan vain sellainen kevyt harrastaminen ja ilosta kepeästi tekeminen eivät ole enää muotia. Edes lasten maailmassa. Monessakaan perheessä.

Kuten olen jo aikaisemmin kertonut, olen ollut sitä mieltä aina, ettei alle eskari-ikäinen – varsinkaan päivähoitolainen – tarvitse arki-iltoihinsa erityistä harrastusta. Uskon siihen, että ne virikkeet, sosiaaliset ympyrät ja puuhat, joita päivähoito tarjoaa, riittävät varsin hyvin pienen lapsen elämän virikkeiksi. Vapaalle leikille, kotipuuhastelulle ja ihan vaan olemiselle täytyy jäädä myös aikaa.

Mutta nyt olemme uuden haasteen edessä. F on jo koulussa, ja periaatteessa olen sitä mieltä, että toki jotkin arki-iltojen virikkeet tekevät F:lle varmasti hyvää. Pieni  sosiaalinen painekin: Kaikkihan nyt jotain harrastavat!

F on jo valmiiksi iltapäiväkerhossa, jonka sisään on integroitu kaiken perustoiminnan lisäksi erillinen liikuntaosio. Valitsimme tämän iltapäiväkerhon siksi, että hän saa purkaa energiaansa koulun jälkeen hikoiluun. Mutta myös siksi, että kaksi kärpästä tulisi yhdellä iskulla – iltapäiväkerho ja harrastaminen samassa paketissa. Silloin meiltä vapautuisi arki-iltoina muuhun touhuun aikaan, kun osa harrastamisesta olisi hoidettu jo ikään kuin koulun kupeessa.

Pohdin kauan, voisiko F aloittaa iltapäiväkerhoharrastuksen lisäksi jonkin toisen liikuntaharrastuksen, ja tulimme siihen tulokseen, että maksimissaan yksi puuha voisi sopia viikkopalettiimme. Niinpä F harrastaa toista liikuntalajia vielä 1-2 kertaa viikossa. Se, mikä tässä harrastuksessa oli aivan huippua, oli se, että treenit ovat aina vapaaehtoisia. Niitä tarjotaan kahdesti viikossa, mutta perhe saa itse päättää, jaksaako lapsi harrastaa yksi vai kaksi kertaa viikossa. Rakastan tämmöistä lapsilähtöistä mentaliteettia!

Se, mistä olen huolissani, on harrastusten muuttuminen yhä nuorempien lasten kohdalla työksi. Toki ymmärrän kaikki ne ihanat ja tärkeät asiat, joita monikin harrastus opettaa, mutta en silti voi välttyä ajatukselta, että liiassa harrastamisessa on myös sudenkuoppansa. Ne, jotka tätä harrastamista tukevassa yhteiskunnassa ja lapsiperheiden keskuudessa alkavat hämärtyä.

Ensinnäkin. Minusta kenenkään alle 15-vuotiaan ei pitäisi treenata enempää kuin pari päivää viikossa. Oli kyseessä sitten urheilu, musiikki tai mikä tahansa muu. Vapaalle touhulle, leikkipuistossa rymyämiselle tai vaikkapa vaan Pikku Kakkosen katselulle täytyy olla aikaa. Toisekseen moni paljon harrastava lapsi kyllä tutustuu harrastuskavereihinsa, mutta saattaa olla ulkona oman koulun tai pihapiirin lasten touhuista. Jos treenit tai kisat ovat aina silloin, kun muut juoksevat ulkona tai menevät kaverisynttäreille, jää aika monesta asiasta paitsi. Kolmanneksi: Lapsen runsasta harrastamista perustellaan usein sillä, että lapsi on itse ilmaissut haluavansa harrastaa niin paljon. Ihan varmasti on näinkin, mutta täytyy muistaa myös se, että lapsi usein toteuttaa sitä kaavaa, mitä häneltä vaaditaan. Ei lapsi tiedä, onko ok treenata kymmenen tuntia viikossa, koska ei ole toisenlaista lapsuutta koskaan elänyt.

Se, mikä toimii jollakin perheellä, ei tietysti toimi kaikilla. Ja se, mikä toisessa perheessä on liikaa, on toisessa liian vähän. Toivoisin kuitenkin, että tässä maassa olisi paljon enemmän ihan-vaan-harrastuksia, joissa voisi kehittyä, jotka voisivat tuottaa iloa ja joissa saisi toteuttaa itseään ilman, että pienen ihmisen tulee tehdä itselleen harrastuksesta työ. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Kommentit

Mä olen varmaan julma ihminen, mutta musta on täysin normaalia että jos tahtoo olla jossain hyvä niin töitä on tehtävä pienestä saakka. Toki varsinkin ala-asteikäisellä on oltava fiksusti treenejä tai harjoituksia, mutta niin se vähän menee että nuorena se on aloitettava jos tahtoo pärjätä. Mulla oli yläasteikäisenä treenejä kuutena päivänä viikosta ja ei tosiaankaan ollut aikaa hillua kavereiden kanssa ja koen, ettei sellainen epämääräinen hengailu ole mikään harrastus. Pidän järkevämpänä käyttää vapaa-aikaa harrastuksiin kuin siihen, että hillutaan jossain kaverin luona. :D Kyllähän sen valitettavasti aika usein näkee että ketkä keskittyvät poikiin ja kavereihin, näin hyvin pahasti kärjistettynä ja omaan kokemukseeni perustuen.

Mulle tavoitteellinen harrastaminen on ollut yksi parhaimmista asioista elämässäni enkä voi tarpeeksi korostaa, miten paljon se on mua opettanut, kehittänyt ja kasvattanut. Koen tärkeäksi sen, että tehdään nuoresta pitäen myös hyödyllisiä asioita, kehitetään sitä luovuutta ja opetellaan pitkäjänteistä toimintaa. Puhumattakaan siitä, että yleensä harrastusympyröissä on paljon treenaavilla paljon kavereita ja se on myös sosiaalisten suhteiden hoitamista. Monet tietämistäni ihmisistä, jotka eivät ole käyttäneet aikaa harrastuksiin, ovat sitten olleet siellä puskabissellä tai vetämässä röökiä 13-vuotiaana. Kyllähän ne harrastukset pitävät myös pois pahanteosta. :D

Tietysti jos lapsi kokee, ettei jaksa harrastaa niin ei todellakaan pidä pakottaa ja onhan sen innon lähdettävä lapsesta itsestä. Siinä olen samaa mieltä että ehdottomasti pitäisi olla enemmän harrasteryhmiä ja mahdollisuus tehdä vähemmän. Oman kokemukseni mukaan ainakin tanssiympyröissä se menee kuitenkin monilla niin että lapset treenaavat omasta halusta enemmän kuin vanhemmat edes haluaisivat tai pitäisivät järkevänä. :D Se intohimo siihen lajiin on vain niin suuri.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ai, musta koulussa pahimpia huoria oli just ne "jumppatytöt" jotka oli olevinaan muita parempia treeneineen ja trikoineen.
Tai sitten vaihtoehtosesti niitä joiden elämä tosiaan ei ollu muuta ku treenejä ja koulukirjojen lukua. Mut sori kyllä nekin pojista oli kiinnostuneita.

Itse harrastin vaihtelevasti, olin paljon kavereiden kanssa ja silti olen ollut seksisuhteessa alle 5 kanssa. Että se siitä sun teoriastas.

Nyt tais osua arkaan paikkaan. :D Johan tuossa kirjoitin että kärjistän ja puhun siitä, mitä itse havainnoin nuorempana. Aika karua huoritella tällaisen aiheen tiimoilta. 

Olen ensimmäisen kommentoijan kanssa suurimmasta osasta asioita aivan eri mieltä, mutta herranen aika sentään, ei kai nyt silti aleta huorittelemaan ketään, ikinä? 

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Norsi, Tiiati ja Vierailija. 

Ensin. Ja painava ensin. Minun blogini ei ole paikka, jossa ketään huoritellaan. Itse asiassa toivoisin, ettei niin tehtäisi missään. Koskaan. Piste. 

Sitten aiheeseen. Tiiati kirjoitti siitä, että "jos tahtoo olla jossain hyvä niin töitä on tehtävä pienestä saakka." Tässä tullaankin minun mielestä siihen, haluaako tosiaan niin moni lapsi olla oikeasti hyvä jossain. Ymmärrän, että kilpageeni on olemassa joillain ihmisillä lapsesta asti ja on olemassa lapsia, jota aidosti haluavat tehdä harrastetyötään. MUTTA:Onko niitä lapsia oikeasti niin paljon, kun kovasti harrastavia lapsia on? Minä epäilen sitä.

Olen myös sitä mieltä, että "hengailua" on aika tärkeä osa kasvamista. Ihmissuhdetaidot - joita toki moni harrastuskin opettaa - on aika tärkeä osa kasvamista aikuiseksi.

Mutta ihanaa, että toit tämänkin näkökulman! Kerran itselläni ei ole koskaan ollut tuota treenigeeniä, on sitä vaikea myös ymmärtää, jos joku ei sitä selitä auki :) 

Ajatus on tärkein

Ärsyttää!!!! Kirjoitin pitkän kommentin, jonka bittiavaruus söi! Mutta pointti oli, että ohjatuissa treeneissä voi oppia vain tiettyyn pisteeseen asti ja ne mestarit tehdään näiden treenien ulkopuolella. Valmensin poikani futisjoukkuetta kesällä ja siinä huomasi hyvin, miten vähän pallokosketuksia tulee poikaa kohti, etenkin kun varsinaisessa pelissä rohkeammat valtaa tilaa ja aloittelevat jää sivuun. Siellä myös huomasi, ketkä pelailevat kotonakin kavereiden kanssa ja ketkä pelaavat vain sen 1-2 kertaa yhteisissä treeneissä. Ulkomainen ammattifutisvalmentaja joskus sanoi, että suomalaiset treenaavat liikaa (ohjattuja treenejä) ja sillä määrällä pitäisi jo olla maailman paras. No aika hiljaista on. Omaehtoisissa treeneissä pelaaja saa enemmän toistoja ja pystyy painottamaan niitä alueita, jotka on itselle heikompia. Pienemmille taas tulee rutiinia nopeammin, kun kaveriporukassa pelailevat. Ja sitten noi kaikki sun pointit. Ihan samaa mieltä. Meidän 4-veellä on selkeästi taipumusta yhteen jos toiseen lajiin, mutta saa odottaa. Sitä ehtii kyllä.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Ymmän sun pointin. Joskus kun katselee omaa lasta treeneissä, oikein naurattaa, ettei se ole yhtään kartalla - kuten ei 85% muistakaan lapsista - mitä nyt tehdään. Eli oli kyse sitten pallokosketuksesta tai muusta, kyllä niitä asioita varmaan kotona pitää treenata, jos halutaan, että lapsi oppii. Tosin olen myös sitä mieltä, että se haahuilu ja pihalla olo kuuluu asiaan. Ne lapset kiinnostuu ja oppii lisää, joilla on eniten kosketusta. 

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

*INNOSTUSTA, ei kosketusta :D 

Ajatus on tärkein

:D ja näköjään se ydinlause, joka kokoaisi mun pointin, jäi uupumaan. Eli että jos niitä treenejä on jo viikossa sata, niin miten sitten ehtii/jaksaa/huvittaa kotona treenata. Eli 1-2 on todellakin riittävä aika pitkäänkin.

Torey
Näissä neliöissä

Meillä on 6v ja 2,5v tyttäret. Esikoinen on 4-vuotiaasta eteenpäin harrastanut kerran viikossa. Ensin oli jumppa, sitten tanssi, nyt uinti. Lisäksi kävimme muutaman vuoden lasten kanssa muskarissa. Se oli kivasti parin kilsan päästä kotoa ja vain kerran kahdessa viikossa. Ja sinne sai mennä jos halusi. Tykkäsin siitä, ja lapsemme ovat tykänneet siitä vauvasta lähtien. Tänä syksynä muskaria ei järjestetäkkään täällä. (Asumme maalla ja harrastukset on katsottu niin, että ne on järkevien matkojen päässä.)

Olemme mieheni kanssa itsekin harrastaneet lapsina/nuorina, mies juoksua, maastopyöräilyä ja nyrkkeilyä, minä erilaisia tansseja ja telinevoimistelua. Itse en kilpaillut missään, mies kävi juoksukisoissa jne. muttei pakolla. Edelleen itse olen harrastanut kerran viikossa millon pilatesta, millon painoilla harjoittelua ja mies käy lenkillä tai maastopyöräilemässä ehtimisen mukaan.

Me emme halua liikaa harrastuksia lapsille, emmekä suostu joka iltaiseen kuljetusrumbaan. Olin ihan järkyttynyt kun kuulin erään 6-vuotiaan käyvän jäähallilla treeneissä 3× viikossa ja kohta päälle tulee vielä pelit. "Mutta se tykkää aina mennä." Mietin silti, että eikö lapsi väsy liikaa. Vaikka kuinka tykkäisi. Ja eikö jo valmentajilta ole älytöntä vetää yhden harrastuksen treenejä noin pienille kolmesti viikossa?

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Olen sun kanssa samoilla linjoilla. Ja ihan näin itsekkäästikin ajateltuna: Ehditäänkö noissa perheissä tehdä kotona/yhdessä mitään? Varsinkin, jos lapsia ja harrastuksia on useita. 

Cherry1
All work, no play

Olen samaa mieltä aloittajan kanssa, että pikkulapsi ei tarvitse jokailtaista harrastusrumbaa. Enkä minä kaipaa kuljetusrumbaa. Ihmettelen aina, miten kritiikittömästi perheensä taksikuskeiksi ilmoittautuvia vanhempia ihastellaan. Onko se pelkästään hyvä juttu, että autoillaan harrastusten perässä joka päivä kymmeniäkin kilometrejä?

No, olen tietenkin itse sen ikäinen, että minun lapsuudessani harrastukset löytyivät kotipihalta tai pyörämatkan päästä. Myös täällä maalla. Nyt jos joku lapsi sanoo harrastavanasa jalkapalloa, heti kysytään että missä joukkueessa. Missään nimessä et voi sanoa harrastavasi futista, jos teet sitä höntsäillen kaveriporukassa. Vaikka tämä höntsääjä tekisi sitä 8 tuntia viikossa, ja ohjatuissa treeneissä kävijä 2 h viikossa.

Tokaluokkalaiseni aloitti kesällä juuri tuon jalkapallon. Treenit ovat kahdesti viikossa, mutta vapaaehtoiset. Tanssi/voimisteluharrastukseen olisi ollut haluja, mutta pakolliset treenit kolmesti viikossa eivät houkuta. 

Todellakin kaipaan lapsille harrastamista, jossa voi touhuta myös ei-niin-tosissaan. Eikö juuri Hesarissa joku asiantuntija lausunutkin, että lasten pitäisi päästä kokeilemaan kaikenlaista, monia lajeja. Tämän monipuolisuuden ja kokeilemisen on nähty vaikuttavan siihen, ettei harrastamista sitten lopeteta kuin seinään varhaisteini-iän kynnyksellä.

Myös Daniella-nimimerkin kanssa olen samaa mieltä, että omaehtoiset treenit (kotona/takapihalla) ovat usein kehittävämpiä kuin ohjatut treenit, joissa aikaa kuluu odotteluun ja kaikkeen säätämiseen.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Uskon, että moni ohjattau treeni (oli sitten liikunta tai mikä vaan) on hyvästä, mutta omat puuhat kehittävät taas mielikuvitusta ja luovuttaa. Kunhan kaikkea vaan olisi sopivassa suhteessa!

Laura Meikkipää

Oi, lempiaiheitani. Minulla on 15-, 9- ja 3-vuotiaat lapset. Vuosi vuodelta huomaan vanhempien kilpailuhenkisyyden harrastusasiassa lisääntyntyvän. Olin ihan järkyttynyt kun kuulin kuinka monta harrastusta joillain keskimmäisemme ikätovereilla oli viikossa. 

Harrastaminen on tärkeä asia, ja pidämme vanhempina kiinni perheessämme siitä, että jokaisella lapsellamme on liikuntaharrastus. Olemme sitä mieltä, että lasten harrastusten tulisi pääsääntöisesti olla lasten harrastuksia, ja olemme yrittäneet löytää sellaiset lajit jokaiselle, että kuskaamista olisi mahdollisimman vähän ja että treenimäärät olisivat mielekkäitä.

Provosoidun välittömästi, jos joku alkaa leuhkia lapsensa valtavalla treenimäärällä. Nostan itse tärkeämmäksi yhteiset ruokailut, vapaan pihalla leikkimisen ja kavereiden kanssa vietetyn ajan.

Koen huonolla tavalla jenkkimeiningiksi sen, että lasta kuskataan joka ilta ja usein myös molempina päivinä viikonloppuna harrastuksiin. Myös silloin, kun "lapsi haluu".

Torey
Näissä neliöissä

Juuri näin! Joo, tiedän että jotkut manaa sen huonon pärjäämisen urheilussa olevan juuri tän syytä ku me ei haluta näännyttää lapsiamme. Tiettyjen maiden nuoret on hyviä just esim. telinevoimistelussa ja luistelussa, koska ne asuu harjoitushalleilla ja -saleilla. Mun mielestä se on väärin lapsia kohtaan. Ja jossain lajeissa ei pärjätä koska ei vedetä nappeja naamaan.. 

Laura Meikkipää

Huippu-urheilulliset, kilpailuhenkiset ja lahjakkaat lapset, jotka elävät ja hengittävät jotain tiettyä lajia, ovat asia erikseen. Usein heillä on kilpaurheilijavanhemmat, ja jo aivan pikkulapsesta saakka palo päästä harrastamaan. Ja toki tässä on myös lajikohtaisia eroja, toiset lajit (kuten vaikka luistelu) on pakko aloittaa ns. tosisaan varhain, jos haluaa päästä huipulle. 

Mutta jos mietitään nyt aivan tavallisia lapsia, jotka eivät syty kilpailemisesta. Miltä tuntuisi esim. jos joka kerta kun menisimme itse vaikka jumppaan, meitä arvosteltaisiin ja laitettaisiin paremmuusjärjestykseen, kenties jopa harraste- ja kilparyhmiin. Ajatuskin naurattaa. Miksi me tungemme lapsemme väkisin kokemaan saman?

Oman tyttäreni kohdalla olen miettinyt myös tiettyjen lajien kehokeskeisyyttä. En halua altistaa ulkonäköpaineille väkisin, ja koen siksi baletin, voimistelun ja taitoluistelun kehitystä haittaavina lajeina.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Torey ja Laura!

Ihana, että nostit Laura asian esille. Feministinä ja naisena en voisi kuvitella vieväni tytärtäni harrastukseen, jossa olisi merkitystä sillä, minkä koinen on ja kuinka "kaunis". Tiedän esim baletin olevan raakaa urheilua, mutta siitä huolimatta. (Ja verenpaine nousee heti, kun edes kirjoitan tästä). 

Tähän haluaisin mainita, että baletti tai voimistelu ei automaattisesti tarkoita, että siellä kytättäisiin painoa tai ulkonäköä. Toki valitettavasti niitäkin paikkoja varmasti on, mutta jos sellaista käytöstä huomaa, kannattaa siitä aina ilmoittaa esim. seuran johdolle (ja vaihtaa ryhmää). Varsinkin kun tyttöjen ulkonäköpaineet alkavat nykyään jo tosi nuorena, niin tärkeää olisi, että seuroilla olisi selkeä linjaus, ettei treeneissä keksitytä ulkonäköön vaan siihen treenaamiseen sekä kannustavaan ympäristöön. Itse olen harrastanut ala- ja yläasteen joukkuevoimistelua, ja koskaan ei kukaan valmentajista vihjaillut kenenkään painosta tai ulkonäöstä, vaikka joukkueessa olikin eri kokoisia ja näköisiä tyttöjä. 

Itselläni ei ole vielä lapsia, joten en osaa äitin roolista kommentoida asiaa. Itse harrastin lapsesta aikuisikään soittamista, joten viikossa oli henk.koht soittotunnin lisäksi (joskus kaksi viikossa) 1-2 erilaista soitinyhtyetreeniä ja teoriatunti päälle. Oma soitonopettajani oli maailman ihanin! Hän piti tärkeänä omaa jaksamistani eikä missään vaiheessa yli kymmenen vuoden aikana kommentoinut asennettani, että soittaminen on pelkkä harrastus ja hyvän mielen juttu. Esimerkiksi kirjoitusten lukulomalla en saanut kappaleita treenattavaksi, kävin silloin tällöin soittotunnilla, jossa vaan jammailtiin ja käsky oli soitella kotona jotain helppoa, jos kaipasin taukoa lukemisesta.

Samassa musiikkiopistossa ystäväni soitonopettaja painosti ystävääni ottamaan soittamisen vakavammin ja lähes pakotti hakeutumaan ammattimuusikon uralle. Ystäväni oli monesti asiasta kovin stressaantunut ja viimeisimmät soittovuotensa vihasi koko harrastusta juuri opettajansa takia.

Tietenkin vanhemmilla on osansa tässä asiassa, mutta myös harrastusten ohjaajat painostavat usein lapsia ihan liikaa ottamaan harrastuksensa liian tosissaan.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Tosi tärkeä kommentti: Juuri näin! Ohjaajalla/valmentajalla on niin suuri rooli. 

4,5v pyysi meillä tanssikouluun tänä syksynä ja tein kovasti töitä, että löysin leikkimielisen tanssikoulun, johon saa mm. ottaa joka kerta lelun mukaan ja tanssia sen kanssa. Tuntuu, että noinki pienelle oli kaikki tanssit hirmu kurttuotsaisia!

Juuri oli pari viikkoa sitten Aamulehdessä juttu perheestä, jossa harrastettiin uintia. Lapset olivat muistaakseni 13- ja 11-vuotiaita. Kahdet treenit päivässä, toiset ennen koulua, toiset koulun jälkeen. Kuudelta aamutreenit, illalla ollaan kotona jutun mukaan klo 22. En voi käsittää, miten tuon ikäiset pärjäävät, eihän siihen jää edes kunnon unipätkää! Olin itse 13veenä ihan poikki jo pitkistä koulupäivistä ja läksyistä. Aika hämmentävä juttu oli.

Katja
http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Onpa mielenkiintoista. Pitää kaivella juttu esille. Nämä on tietysti perhe- ja persoonakysymyksiä, mutta kuulostaa kyllä hurjalle omaan korvaan! 

Oi ei. Tämä aihe. Tätä saa aina olla puolustelemassa, nimittäin lapsen ns. kilpaurheilua.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että mahdollisuuksia vapaaseen harrastamiseen tulisi olla enemmän ja hienoa, että näin jo jossain lajeissa onkin. Mielestäni touhu menee liian aikaisin liian vakavaksi tai oikeasti ajattelen niin ettei se vakavuuskaan haittaa jos lapsi on siihen valmis ja halukas, mutta pitäisi olla aina se kevyempikin vaihtoehto.

Minulla on kaksi aktiivisesti urheilevaa poikaa. Ovat aloittaneet lajinsa 6-vuotiaana ja jatkaneet tähän saakka eli useita vuosia. Rinnalla on ollut muitakin lajeja, mutta näitä ns. 1-lajeja ovat harrastaneet jo useamman vuoden. Treenejä ja pelejä kertyy molemmille 4-6/viikko.

Molemmilla on kova palo lajiinsa. Tottakai meidän vanhempien kontolla on ollut ylipäätään mahdollistaa tällainen ja että ovat päässeet tähän pisteeseen. Olisihan tässä voinut päättää, että tämä on lapselle liikaa tai vanhemmatkin uupua. En vaan ymmärrä miksi pitäisi tehdä näin, jos ei ole pakko? Jos lapsella on hurja into ja halu mennä.

Olen usein miettinyt, että itse kyllä hyväksyn niiden perheiden valinnat, jotka tyytyvät harrastamattomuuteen tai paljon kevyempään harrastamiseen. Me joudumme kuitenkin aina puolustelemaan valintaamme. Eikä tämä toki meilläkään aluperin tavoitteena ollut, tähän on ajauduttu pikkuhiljaa, kun lapsilla on halua ja kiinnostusta riittänyt. Mutta kyllä useammin saa sitä ihmettelyä ja päivittelyä osakseen kuin sitä positiivista palautetta siitä kuinka paljon lasten harrastusten eteen näemme vaivaa ja tingimme koko ajan omasta vaapaa-ajastamme. Onneksi näitäkin ihmisiä on, jotka näkevät sen arvokkaana.

Toivoisin, että ne joilla on tarvetta arvostella meidän valintaa, tutustuisivat siihen mitä kilpaurheilu oikeasti on ja mitä se perheen elämässä tarkoittaa. Meillä on usein kiireinen tahti ja arki pyörii treenien ja pelien ympärillä. Silti ehdimme tehdä muutakin ja lapsilla on kavereita myös harrastamisen ulkopuolella. Me olemme harrastuksissa koko perhe mukana. Käymme yhdessä lasten peleissä ja yhdessä juttelemme usein kentän tapahtumista. Yhteiseen ruokapöytäänkin ehdimme yllättävän usein.

Mielestäni urheilu ja tässä tapauksessa joukkueurheilu on opettanut lapsillemme todella paljon muutakin kuin pelkkää lajiosaamista. Ovat sosiaalisia, kavereita on koulussa, kotona ja joukkueessa. Yhteen hiileen puhaltaminen ja kaverin auttaminen on itsestään selvää. Käytöstapoja ja vastustajan/muiden ihmisten kunnioittamista on opeteltu. Kannustamista ja kaverin tukemista. On opittu tulemaan toimeen erilaisten ihmisten, joukkuekavereiden, valmentajien, huoltajien ja niiden joukkuekavereiden vanhempien kanssa. Terveellinen ja hyvä ruokavalio ja yleensäkin terveelliset elämäntavat opetellaan joukkueen ja kodin yhteistyönä. Lisäksi on opittu hoitamaan koulu ja muut velvollisuudet suunnitelmallisesti, jotta ehtii taas treenata ja viettää vapaa-aikaa. Välillä osataan silti heittäytyä vapaalle ja ottaa rennosti.

Ja kyllä, tämä vaatii vanhemmilta paljon. On kuskaamista, pyykkäämistä, ruuanlaittoa, tsemppaamista ja jatkuvaa aikatauluttamista. Mutta on myös paljon onnen hetkiä ja onnistumisen riemua. Minä tekisin mielestäni todella väärin lapsilleni, jos nyt heiltä tämän harrastamisen kieltäisin.

Tiedän kyllä, että lieveilmiöitä liittyy molempiin vaihtoehtoihin. On vanhempia ja valmentajia, jotka vaativat liikaa, mutta on myös vanhempia jotka eivät halua/pysty mahdollistamaan kaikkea sitä mitä lapsi haluaisi harrastaa.

Toivoisin, että kaikilla lapsilla olisi mahdollisuus harrastaa sen oman innostuksensa ja voimavarojensa mukaisesti. Tietysti myös jokainen perhe sovittaa harrastusten määrän omaan jaksamiseensa ja halukkuuteensa. Toivoisin myös, että arvosteltaisiin vähemmän toisen perheen ratkaisuja. On niin vaikea tietää (ilman että on itse kokenut) mikä kenellekin sopii.

 

 

 

 

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Kiitos tästä avartavasta ja fiksusta kommentista <3
Meillä on puhuttu - sattuneesta syystä - joukkueurheilusta paljon. Ja samat positiiviset asiat mieheni nostaa aina esille.
Ehkä tässä asiassa juuri huolettaakin se, ettei kaikki aikuiset ole noin järki päässä. Se valmentaja/treenarivanhempi kun ei valitettavasti ole aina legendaa.

Mä harrastin pienenä paljonkin kaikkea, partiota, tyttökerhoa, pianonsoittoa ja yleisurheilua. Mutta näissäkin oli tärkeätä se, että kolme ekaa oli täysin "nautinto"harrastuksia, eli vaikka niihin mentiin niin niistä ei ikinä saanut stressata. Jos ei ollut aikaa harjotella pianokappaletta niin se oli ok, ja sitten treenattiin sitä lisää sielä tunnilla. Yleisurheilussa mullakin tuli kausia, jolloin stressasin teininä liikaa, ja sen stressin takia lajin lopetinkin. Tää harmittaa ihan hirveästi, koska nyt parikymppisenä toivon niiin kovasti että en olisi lopettanut. Kumpa sitä olisi osannut ottaa rennommin ja miettiä että sen sijaan että tekee viis kertaa viikossa voi tehdä 1-2 kertaa, ja se on parempi kun ei ollenkaan. Mitä noihin kilpaurheilukommentteihin tulee, niin kyllä, jotta pääsee huipulle täytyy treenata kovaa. Täytyy kuitenkin sanoa että tunnen sekä menneisyydestä ihmisiä, sekä uusia tuttavuuksia jotka ovat olleet siellä huipulla, ja siellä huipulla on voittojen lisäksi välillä myös syömishäiriötä, masennsuta ja muita mielenterveyshäiriötä, hullua stressiä siitä miten yhdistää urheilu ja muu elämä. 

Entinen kilpaurheilijanuori täällä moi! Tää on asia josta usein tulee keskusteltua ja saa ihmetystä aikaan, joten nyt houkutus kommentoida oli jo liian suuri!

Uinti periytyi lajina isältä, jonka kanssa tuli käytyä uimassa 4vuotiaasta ja sitten ekaluokalla ekaan viralliseen uimakouluun. Siinä tuli rinnalla kokeiltua myös tanssia ja jossain kohtaa piti vain päättää kumpaa jatkaa ja päätöstä ei tarvinnut miettiä kahta kertaa vaan tanssi jäi pois ja uikkarit kaapissa lisääntyi. Mutta tämän päätöksen sai tehdä ihan itse ilman mitään painostusta. Sitten kun tajusi että tässä lajissa pystyi kilpailemaan ja oma kilpailuhenkisyys pääsi nostamaan päätä ei mua saanut hallilta enää pois. En osannut kyseenalaistaa ala-asteen lopulla 4-5 reenikertaa viikossa millään tapaa koska nautin siitä niin suuresti. Yläasteella reenejä oli 7 kuutena päivänä viikkoon ja lomilla sitäkin enemmän. Eli toisinsanoen yläasteella reenikamat kulki kouluun ja läksyt tehtiin hallilla.

Mutta itse en kyllä löydä mitään huonoa tuossa harrastamisessa. Koska vanhemmat oli vuorotöissä, opettelin bussilla kulkemisen jo tokaluokalla ja piti myös opetella huolehtimaan esim. omista syömisistä. Kun kokeet lisääntyi, oli pakko alkaa huomioimaan ne ja muutkin koulutehtävät hyvissä ajoin jotta ne ehti saada ajoissa valmiiksi(tämä todellakin näkyi koulumenestyksessä lopettamisen jälkeen!!). Ja koska näiden ihmisten kanssa tuli vietettyä aikaa todella paljon, kisa- ja leirireissuilla 24/7 niin tuli heistä toinen perhe. Mutta kyllä ne koulukaverit silti pysyi, vaikka joskus toki ihmettelivät miksei vapaa-ajalla voinut nähdä kun parina päivänä. Kyllä mä koen että musta on kasvanut ihan erilailla vaikkapa itsenäinen harrastuksen kautta ja oppi tietynlaisen "kurinalaisuuden" ja itsestä huolehtimisen. 

Myös lopettamispäätös tuli itseltä. Halusin itse alkaa keskittyä enemmän kouluun ja tulevaan lukioon jonka tiesin vaikuttavan loppuelämään suuresti. Ja silloin vanhemmat ilmoitti että saat tehdä just miten haluat, voidaan jatkaa kuskaamista tai sitten saat lopettaa. Lämmöllä mä niitä vuosia ajattelen, mitään en muuttaisi!❤️

Laura Meikkipää

Toi kuulostaa tosi hyvältä, enkä nää kilpaurheilua itsessään todellakaan pahana. Sen sijaan pidän tosi outona, että jotkut käyvät jopa kesken työpäivän kuskailemassa lapsia treeneihin. Ja ylipäätään, että edes lähellä oleviin harrastuksiin ei voi kulkea itse. Vähän semmonen curlingmeininki tuntuu olevan monilla.

 

Kommentoi