Miksi nopeus on syntiä?

Kolmistaan

Katselin tällä viikolla jotain tv-ohjelmaa Martti ja Eeva Ahtisaaresta. Siinä Eeva kertoi, että hän yritti aina välillä muistuttaa Marttia namibialaisesta sanonnasta, joka meni jotenkin tähän tyyliin: ”Kiirellä ei ole siunausta.”

Mielestäni tuo sanonta – vaikka kuinka afrikkalainen onkin – kuvaa hirmuisen hyvin meitä suomalaisia ja yleistä ajattelumalliamme: Vasta ajallisesti(!) pitkään harkittuja tekoja pidetään oikein ja ”siunattuina”. Nopeutta ja intuition mukaan tekemistä taas paheina.

Meitä on tässä parisuhteessa kaksi aivan erilaista ihmistä. Minä olen pääasiassa se nopea sähikäinen, joka tekee impulsiivisia ratkaisuja. A taas on puolestaan rauhallinen harkitsija. Jos meillä on vaikka riita, minä olen ehtinyt jo unohtaa koko jutun siinä vaiheessa, kun toinen vielä pohtii sitä aktiivisesti.  On hauskaa ja opettavaista nähdä niin läheltä niin eri mekanismeilla toimiva ihminen.

Minä uskonkin oikeasti siihen, ettei kumpikaan tapa – nopea tai hidas – ole väärin. Se, mikä toimii minun luonteiselleni ihmisellä, olisi aivan täysin väärä jollekin toiselle. Joku toinen ahdistuisi varmasti valtavasti, jos asiat pitäisi päättää ilman pitkällistä harkintaa. Ja toisaalta: Jos minä en saisi aina välillä innostua nopeasti asioista, pistää rattaita pyörimään samassa hetkessä tai luottaa omaan intuitiooni, tekisi se minusta epäminän. Jos minut pakotettaisiin verkkaiseen muottiin, uskon, että moni minulle tyypillinen asia, ihana elämys tai ylipäätään suuri palaa elämää jäisi elämättä.

Siksi minua välillä ärsyttääkin se, kuinka rumasti ”nopeiden ratkaisujen ihmisistä” puhutaan. Arvostellaan, jos joku on uskaltanut ottaa lopputilit huonosta työstä kesken työpäivän. Pidetään nopeasti alttarille käveleviä, lapsen suhteensa alussa hankkivia tai unelmatalonsa ensisilmäyksellä ostaneita ihmisiä jotenkin pöhköinä. Aivan kuin ainoa oikea tapa tehdä oikea ratkaisu olisi se, että sen harkintaan käyttäisi kauan aikaa. Että aivan kuin päivät, viikot, kuukaudet tai vuodet olisivat jokin autuaaksi tekevä voima, joka ikään kuin varmistaisi täydellisen elämän.

Jos näin olisi, emme tietäisi niin montaa pariskuntaa, jotka kymmenien vuosien seurustelun jälkeen ovat kuitenkin  eronneet vajaan vuoden avioliiton jälkeen. Tai emme tietäisi niitä ihmisiä, jotka huonon työpaikan tai suhteen riuduttamina manailisivat sitä, että ”olisi pitänyt vaan uskaltaa lähteä aikaisemmin”. Joskus hitaus ei ole siunaus, vaan taakka.

On totta, että nopeissa ratkaisuissa voi tulla mokattua. Voi olla, että nopeasti valittu puoliso osoittautuu ihmishirviöksi, ilman harkintaa vaihdettu työpaikka ojasta allikkoon -hyppäämiseksi tai kaupasta kotiin kannettu mekko hutiostokseksi. Mutta ihan yhdessä tapaa niitä mokia voi syntyä harkitessakin. Ja sitä paitsi uskon siihen, että monta kertaa harkinnaksi naamioitu ajan pelaaminen on yksinkertaisesti vain pelkoa.

Olen itse tehnyt elämässäni vain yhden ratkaisun niin, että harkitsin sitä itselleni epätyypillisen kauan. Toisaalta oli hyvä monestakin syystä, että en ryhtynyt tuolloin suin päin toimeen. Ainakin pystyin olemaan päätöksestäni täysin varma, ajan kuluminen jalosti päätöstäni ja ennen kaikkea: Pystyin todistamaan muille, ettei tekoni ollut mikään teinimäinen musta tuntuu -impulsio.

Onkin aika järkyttävää ajatella, että yksi merkittävä syy pitkään harkinta-aikaani siinä tilanteessa oli nimenomaa muut ihmiset. Nimittäin: Koko sen pitkän prosessini aivan alkumetreillä tiesin jo tasan tarkkaan, mitä aiheesta aivan kirkkaasti ajattelisin, miten siinä lopulta kävisi ja mikä olisi siinä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Minä olin vaan niin pelkuri, että minun piti ennen sitä todistaa se ajallisesti myös muille.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että vaikka harkinnassa tuossa tilanteessa oli paljon hyvääkin, teki se myös hallaa. Harvoin puhutaan nimittäin siitä, että asioita vatvoessa ne voivat mennä jopa pahemmiksi. Minä itse olen tajunnut vasta näin jälkikäteen, että minun olisi pitänyt olla monestakin syystä rohkeampi päätöksenteossani jo paljon aikaisemmin. Ne vahingot, joita harkinta-aikanani (eli pelkuuruuteni aikana) tulivat ovat sellaisia, että niiden korjaamiseen meni ja menee surullisen paljon aikaa ja energiaa.

Syy, miksi ylipäätään kirjoitankin tästä aiheesta on juuri se, etten usko jonkin yhden tavan autuaaksi tekevään voimaan. Olen kokenut ihan turhan monta kertaa vaikkapa itse historiassani syyllisyyttä siitä, että olen mennyt sydämeni mukaan. Ja vaikka kaikista noista teoista on oikeasti seurannut lopulta hyvää ja olen kokenut tehneeni oman sydämeni mukaan oikein, on takaraivossani kalvanut sellainen kunnollisen luterilaisen suomalaisen paino, jossa tämmöinen ”haihattelu” olisi jotenkin väärin. Vasta kolmekymppisenä olen tajunnut, että juuri se itseensä ja omaan tunteeseensa luottaminen on se minun vahvuuteni! Sitä ei tarvitse hävetä. Siitä voi olla jopa ylpeä – minä osaan kuunnella sydäntäni.

Jos minä kehittelisinkin nyt sananlaskua, menisi se jo edesmenneen mummoni sanoja lainaten: ”Jokkainen ellää tyylillään.”

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Mekko/kimono, Ivana Helsinki (saatu) // leggarit, Stradivarius

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.