Miten Tampere on muuttanut minua?

Listasin viime viikolla töissä vihkooni kaikkia päähän tulevia postausideoitani. Kun olin saanut listan alkuun, aloin kysellä H23-jengiltä, mitä aiheita heille tulisi mieleen omieni lisäksi. Minun käskettiin lukea oma listani jo malliksi läpi, mutta en ehtinyt käydä kaikkia ideoitani edes loppuun, kun yksi aihe herätti selvästi enemmän mielenkiintoa kuin muut. ”Ai miten Tampere on muuttanut sua? No kerro, miten!”

Niinpä aloin höpistä Tampere-otsikkoni takaa ajatuksia. Ja pian jo huomasin, ettei ajatukseni olleet vain omiani. Sain kuulla, että aika montaa positiivista asiaa se Tampere tekee muillekin.

Ensinnäkin minun Tampereessani – koska muusta en voi tietysti puhua – ei ole sellaista kuplaa, joka vaikka Helsingissä ympärilläni oli. Jostain syystä Hesassa asuessa oma kaveriporukkani koostui hyvin pitkälle samoilla asuinalueilla, samanhenkisissä töissä ja samalla koulutustaustalla varustetuista tyypeistä. Äänestettiin samaa puoluetta, kuunneltiin samaa musaa ja diggailtiin samanlaisista vaatteista.

Tässä ei tietysti ollut mitään pahaa, koska se porukka, joka ympärilläni Helsingissä oli ja on edelleen, on äärettömän rakas. Tampereella ollessa olen kuitenkin tajunnut, kuinka homogeeninen jengi Hesa-porukka onkaan. Mansessa sen sijaa olen tutustunut niin paljon erilaisiin ihmisiin, etten koko elämäni aikana. On perheyrittäjää, peruskouluun opinnot jättänyttä remonttimiestä, lääkäriä, kirjanpitäjää, graafikkoa, kotiäitiä ja vaikka sun mitä. Porukkaa löytyy kaikilta elämän aloilta ja yhteiskunnan luokista, eikä silti kukaan tunnu edes huomaamaan tätä porukan monimuotoisuutta.

Silmiinpistävää on myös se, että pariskunnat keskenään saattavat olla ihan täysin erilaisista ulkoisista maailmoista. Helsingissä totuin siihen, että yliopistotyyppi otti puolisokseen yliopistotyypin. TässäKÄÄN ei ole mitään pahaa, mutta on ollut aika virkistävää huomata sekin, ettei hyvässä parisuhteessa tarvitse olla samanlainen tälläkään tavalla. Ympärillä on paljon pariskuntia keskenään ihan erilaisista ympyröistä, ja silti homma toimii kuin rasvattu. Tampere onkin saanut minut ymmärtämään vielä vahvemmin sen, että ihmisen ulkoiset ominaisuudet eivät kerro juuri mitään. Sulla voi olla Tapparan huivi kesät talvet eikä siitä sen suurempaa numeroa.

Toinen merkittävä asia Tampereessa on ihmisten rakastettava mutkattomuus! Tämän tajusin tällä viikolla, kun viestittelin vanhan Helsinki-aikaisen kaverini kanssa. Hän kertoi, että ovat vaimonsa kanssa tulossa kesällä Tampereelle. Minä ehdotin tietysti tapaamista, johon kamu sanoi, että tapaaminen pitää ehdottomasti sopia. Ettei se jää vaan puheen tasolle vedoten siihen, että lopulta kaikilla on vaan kiire. Olin täysin samaa mieltä kaverin kanssa, mutta tajusin samassa hetkessä, että sellainen ”pitäisi nähdä, mutta kun on niin kiire -puhe” ei vaan ole yhtään mun Mansea. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että täällä on helpompi liikkua ihan konkreettisesti paikasta toiseen kuin ruuhkaisessa Helsingissä, vaiko ihmisten erilaisuudesta, mutta täällä porukkaa nähdään, eikä siitä tehdä niin vaikeaa.

Meilläkin ramppaa jengiä kylässä harvase viikko. Kuten maailmalla asunut työkaverini totesi, ei Tampereella tarvitse edes muodon vuoksi sanoa extempore-vieraille ”anteeksi, kun täällä on näin sotkuista”. Sen kun vaan avaa oven ja toivoo, että vieras löytää kenkiä pursuavan eteisen ja muiden rojukasojen keskeltä keittiöön, jossa voi keittää kahvit ilman mitään muuta tarjottavaa, eikä siitäkään tarvitse kokea paineita. Lapsiakin sijoitellaan mutkattomasti sinne sun tänne. Jos jollakin on naapurustossa lapsenhoitopulmia, sen kun vaan rimpauttaa naapuriin, ja lapset on aina tervetulleita. Esimerkiksi talviaamuiset aikaiset töihin lähdöt eivät olisi onnistuneet lainkaan, jos F ei olisi voinut mennä naapuriin silloin, kun minun ja A:n piti kiitää jo töihin ennen koulun alkamista.

Tampere on siis opettanut myös tietynlaista mutkattomuutta. Tai ehkä ei ole opettanut, vaan palauttanut ikään kuin juurille, jotka Hankasalmelta kotoisin olevalla ihmisellä on synnynlahjana. Mulla on sellainen fiilis – alun kipuilin jälkeen – kuin kotiini olisin tullut, ja se ehkä johtuu siitä, että täällä saa olla just oma itsensä. Koti saa olla sotkuinen vaikka kuka astuisi sisään, ei tarvitse jutella ja toteuttaa vain ”kuplajuttuja” ja muutenkin elämä tuntuu vaan olevan enemmän tässä aidosti käsillä.

Parasta on se, että kun lähden kipaisemaan R-kioskilta reikäisissä kotikollareissa maitoa, jään suustani kiinni 50 metrin matkalla kolmesti. Pieniä, isoja asioita. 

-Karoliina-

Kuva: Krista Puskala // My Kind Of Luxury

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.