Nyt rehellisesti: Kuinka puhut lapsellesi?

Kolmistaan

Olimme F:n kanssa viikko sitten sunnuntaina Sokoksella ruokakaupassa. Ohitsemme käveli äiti ja arviolta kolmevuotias lapsi. Lapsi halusi mennä hissiin, äiti liukuportaisiin. Tilanteesta tuli vääntö, joka loppui siihen, että äiti huusi lapselleen ”sä olet sitten tyhmä”. F katsoi minua järkyttyneenä. Kysyi, kuulinko, mitä oli juuri tapahtunut.

Meidän kodista ei ääntä puutu. Ja asioista väännetään ainakin lapsen osalta kovaäänisesti joskus tiheämminkin. Silti hän oli aidosti järkyttynyt kuulemastaan. Halusi kertoa heti kotona A:lle, mitä oli nähnyt ja otti asian toistamiseen kanssani puheeksi vielä seuraavana päivänäkin. Ja onneksi niin. F:n reaktio sai minut taas oivaltamaan monta asiaa lapsesta. Tai ehkä pidemminkin muistuttamaan siitä, että lapsi on myös ihminen. Eikä ihmisille puhuta rumasti.

Ekana haluan rehellisyyden nimissä sanoa, että vaikka minulla on pitkä pinna F:n suhteen, kyllä minäkin välillä hermostun. Huudan naama punaisena ja kadun asiaa myöhemmin. Olen typerä. Mutta kyse ei ehkä olekaan siitä, käyvätkö tunteet välillä kotona kuumina. Kyse on siitä, mitä sanotaan.

F:kin tajusi sen, että vieraan äidin reaktio Sokoksella oli yliampuva. Hänestä oli omituista, että toista ihmistä pystyi kutsumaan ihmisenä tyhmäksi. Puhuttiinkin kotona siitä, että toisen ihmisen käytös voi olla välillä tyhmää, mutta ihminen itsessään ei koskaan. Vaikkei F osannut tuohtumustaan ensin pukeakaan näin sanoiksi, taisi juuri tämä pointti olla se, joka tyttärenikin mieltä painoi. ”Vielä aikuinen ihminen ja käyttäytyy noin”, oli hänen loppukaneettinsa. Helkkarin hyvä sellainen, etten sanoisi.

Joskus minusta tuntuu, että me aikuiset emme muista sitä, että se tapa puhua, jolla lapsille puhutaan, muokkaa tulevan sukupolven puhekulttuuria. Se, että puhumme lapselle, kuten puhumme ihmisille yleensäkin, on jo ensimmäinen askel. Jos emme kutsu työkavereita tai ystäviä tyhmiksi, motkota kovalla äänellä keskellä puistoa heille tai käytä imperatiivia konditionaalin sijaan, miksi teemme niin lapsillemme? Toinen askel se, että pinnistelemme myös omien käytösnormiemme rajoilla. Jos yritämme itse enemmän, kiinnitämme puhetapaamme huomiota ja sanoitamme lapselle hankaliakin asioita, ei se voi olla kantamatta hedelmää.

Vaikkei lapset aina siinä tilanteessa, jossa oppia kotona päähän yritetään takoa, olekaan ehkä vastaanottavaisen oloisia, uskon siihen, että sinnikäs työ tuottaa tulosta. Kun F:n kaveri yökötteli meillä ruokaa, oli F aivan pöyristynyt. Hän jopa opasti kaveriaan, että ”meillä ei kyllä saa ruuasta yökötellä”. Sama ihminen, joka itse tekee tätä tasaisin väliajoin. Ehkä oppi ja esimerkki menevät sittenkin perille, vaikka välillä tuntuukin, että puhuisi seinälle. Pitää vain muistaa, että näillä pienillä seinillä on todella tarkat korvat!


-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Kommentit

Suttastiina

Kyllä se oppi menee perille vaikka ei heti kotona näkyisikään :)

Kun omani (nyt 19 & 21) olivat pahimmassa ämpyilyvaiheessaan, tuntui että mikään mitä olin yrittänyt opettaa ei ollut menny perille, suusta tuli mitä sattuu (no niin tulee mullakin) ja jo rutiineiksi mielestäni muuttuneet pikkuasiat kohteliaisuudesta, toisten huomioimiseta jne olivat kadonneet, MUTTA joka kerta kun "tihulaiseni" olivat muualla kuin kotona, sain nähdä ja kuulla joka paikassa, miten mahtavan fiksuja ja hienosti käyttäytyviä he olivat.

Kai se on niin, että kotona voi turvallisesti purkaa mielenviirauksiaan ja kiukkujaan (ja näinhän sen tuleekin olla) ja käyttäytyä välillä kuin tynnyrissä kasvanut, mutta sinne ne "viisaudet" kuitenkin uppoavat :D

Äidit ei vaan aina pääse työnsä hedelmiä livenä kuulemaan & näkemään, mutta onneksi äitiverkoston kautta kuulee sitten noita kommentteja, joista tulee kyllä tosi hyvä mieli!

Kommentoi