Tampere-identeiteettiä etsimässä: Kuinka löytää uudet juuret?

Kolmistaan

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti. Kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Kommentit

Hih, tiedätkö. Minä muutin tänne 16 vuotta sitten, syyskuun lopussa tuli se luku täyteen. Välissä olen asunut toki Thaimaassa ja Englannissa muutaman vuoden, mutta noin periaatteessa Tampereella. Ja ei, juureni eivät ole täällä, edelleen tuntuu kuin olisin käymässä. Lasten myötä pikkuhiljaa olen enemmän juurtunut, kun on paljon kerhotuttuja, naapureiden kanssa käydään puistossa jne. mutta kun saavun Jyväskylään, olen kotona. Aina vaan. Johtuu varmasti muistoista ja mummilasta ja sukulaisista jajaja... Vihaan tätä Tampereen alituista rakentamistakin, keskusta on hirveässä kunnossa! Väittäisin, etten siksikään ole kotiutunut niin hyvin, kun en viihdy keskustassa - Keskustori on masentava ja bussit rytisevät Hämeenkadulla. Jyväskylän kävelykatu sen sijaan. <3

Niin ja se ainoa oikea jääkiekkojoukkue on tietenkin JYP, mitään käryä ei ole Ilveksen ja Tapparan menestyksestä, enkä ikinä ole peliin eksynyt. :D

Katja
http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Mä taas rakastan Tampereen keskustaa ja ylipäätään sen lähiliepeitä. Täällä on osattu säilyttää vanhoja kauniita rakennuksia ja idyllisiä puutaloja. Mä siis näen todella potenttiaali :D

Mutta ymmärrän kotifiilikset tai niiden puutteen. Ajattelin alkaa tehdä jotain pyörälenkkejä, jolloin tietoisesti katson kadunnimet ja muut. Ehkä sillä tavalla pääsen nopeammin kiinni kotikulmiin. 

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.