TBT, Pelastakaa mutsit

Ladataan...
Kolmistaan

Mutsiakin saattaa v****aa jälkimaininkeja...

...................................................................................................................................

Pelastakaa mutsit

Kolmistaan

19.6.2013

Iltaa!

Olen kirjoittanut blogipostauksia ja printtijuttuja eri lehdille nyt kohta viiden vuoden ajan. Olisi voinut luulla, että tietäisin jo jotain netin maagisesta voimasta, mutta toisin kävi. Olin totaalisen hämmästynyt, kuinka viidessa minuutissa väsätty jutunraakile (ja tämän hutaisukirjoituksen laadusta on, kiitos kyllä, jo huomautettu, joten en tietysti luule itsestäni liikoja) nousi yhtäkkisesti kovan keskustelun ja puinnin kohteeksi.

Kirjoitan varmasti aiheeseen, ja erityisesti sen kommenttilaatiikkon, liittyvistä asioista vielä enemmänkin, mutta ensimmäisen jatkopostauspaikan ansaitsee mielestäni aihe, jonka en tiennyt olevan todellakaan tabu. Naiset ja herrat, olkaa hyvä: Mutsitkin ovat ihmisiä! Ei pyhimyksiä, 24/7 eteenpäin painavia robotteja, vaan ihan sitä samaa ainesosamassaa, mitä ennen äitiytymistäänkin.

Kun päätin kirjoittaa pastissin (tämän sanan hokeminen alkaa jo ihan naurattaa), tai jonkinlaisen erinäkökulmaisen kirjoitelman Veikko Sorvaniemen ”Lastasi saattaa vituttaa” postaukseen, ei tarkoitukseni ollut olla mitenkään radikaali tai ronski. En myöskään yrittänyt kumota Sorvaniemen ajatuksia, saati kopioida sitä omiin nimiini. Ajattelin vain kertoa, kuinka tragikoomisia äidinKIN päivät joskus saattavat olla. Kiukkuisia, täynnä huutoa, itkua ja aikataulujen perässä juoksemista. Sen kirjoittaminen. Ihan julkisesti kaikkien nähtäville, oli kuitenkin monien mielestä kohahduksen arvoinen juttu. Hyvässä ja huonossa.

Toiset kommentoivat, kuinka kirjoitukseni toi heille voimia ja naurunpyrskähdyksiä päivään, toiset taas kokivat, että kirjoitukseni oli sopimaton äidin suusta. He kommentoivat, kuinka ”kermapersevalittajien” ei tulisi saada lapsia. Tai että varmasti olin tyytymätön elämääni, miesvalintaani tai elämäntapaani lapsen kanssa, jos kerran näin tohdin julkisesti kertoa olevani joinakin päivinä kiukkuinen.

Olipa kommenttien takana ajatuksieni kannattaja tai vastustaja, jotainhan tämmöinen viestiryöppy kertoo käsittelemäni aiheen tabu-luonteesta. Äitiä, joka uskaltaa sanoa, että välillä pännii, pidetään sankarina tai toisaalta anti-sankarina. Todellisena räväyttäjänä, tai sitten kelvottomana vanhempana. Herää väkisinkin ajatus, että vedetäänköhän tässä nyt vähän överiksi? Kummissakin leireissä.

Itse ajattelen, ettei äiti ole sen kummempi kansalainen, kuin kukaan muukaan aikuinen ihminen. En koe, että lapsen vierailu kohdussani olisi tehnyt minusta mitenkään pyhää, rauhasieluista henkilöhahmoa, tai että roolini kasvattajana olisi vapauttanut minut kaikista epäaikuismaisista tai negatiivisista ajatuksia. Siksi olenkin aika kummissani, kuin aivan järkevätkin ihmiset sellaista olettavat. Eikö olisi helpompaa olla hieman armollisempi? Itselleen ja muille. Ja myöntää ihan rehdisti, että ihmisiähän tässä ollaan. Että joskus päivä on synkeä, joskus valoisa, ja kaikki tämä – kokonaisuutena – on juurikin sitä elämisen arvoista elämää. Sellainen pieni synninpäästö saattaisi kuulkaas pelastaa aika monen mutsin, ja sitä kautta, perheen elämän.

Sormeni syyhyäisivät tässä postauksen lopussa vetämään kehiin vielä sen perussääntöjen mukaisen käytöskoodikortin, joka velvoittaa äidit aina jokaisen negatiivisen lauseen jälkeen vähän kehumaan elämäänsä, jottei kenellekään – hyvänen aika – jäisi epäselväksi, että hyvinhän täällä menee. Tekisi ihan kauheasti mieli kertoa siitä, että minun perheni on aivan superjengi, Eepi hauskin kumppani ikinä, ja Neiti-F niin pirun fiksu ja pusuteltava, että on vaikea uskoa tämän kaiken onnen olevan aina edes totta. Päätän kuitenkin, että jos se seikka ei kahden vuoden postailuista ole käynyt jo ilmi, en ala asiaa alleviivaamaan. Ja sitä paitsi: Mitä väliä, jos joku saa minusta väärän kuvan? Elämäähän tämä on. Meidän elämääme. Ei niin kauhean vakavaa, veljet ja siskot!

Rok ja Pus

-Karkki-

P.S. Plagiointipuheet välttääkseni, postauksen otsikko viittaa ”Mutsiakin saa(ttaa) vituttaa –postauksen” kommenttilaatikon nimimerkkiin ”Pelastakaa lapset”

..................................................................................................................................

Mukavaa torstaita. Täällä syyslomaillaan, jee!!

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share
Ladataan...

Kommentit

Anni (Ei varmistettu) http://vaihtamallaparanee.blogspot.com

Huomenta! Mä luulen, että nuo negatiiviset kommentit tulee ihmisiltä, jotka on kasvatettu pumpulissa ja opetettu, että negatiiviset tunteen painetaa syvälle ja niistä ei keskustella. Olen sellaisiin ihmisiin törmännyt useasti ihan muissa yhteyksissä. Jokaista vituttaa välillä varmana. Kyllä ystäväni, joilla on lapsia ja jotka osaavat tunnistaa kaikenlaiset tunteensa ja osaavat niistä kertoa, kertovat, että välillä vituttaa ja paljon :-)

Karoliina/ Kolmistaan (Ei varmistettu) http://kolmistaan.bellablogit.fi

Hah :D !!

(Ei varmistettu)

Ymmärrän kommentointia toisaalta äärestä ja laidalta.
Asenne ratkaisee. Olen jo parin vuoden ajan harjoittanut mielikuvameditaatiota aamuisin ja se todella auttaa. Huonoja päiviä osuu toki jokaisen kohdalle, mutta silloin on ymmärrettävä höllätä ajoissa: sytytetään kynttilät sähkövalojen sijaan, niin ei pölykoirat nurkissa osu silmään.

Saako kiire meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi?
Kiireettömyys ei ole niin "tehokasta", mutta varmasti se edistää hyvinvointia ihan toisella tapaa.

Tuosta alkuperäisen tekstin kopioimisesta olen myös samaa mieltä. Kun lukee läpi molemmat tekstit, jää kaipaamaan "äitinäkökulmaan" viitettä alkuperäiseen tekstiin, jonka pohjalta se on kirjoitettu.

Susanna (Ei varmistettu) http://Susienlampaat.blogspot.fi

Tää on se tuttu ja turvallinen marttyyri-asenne joka niin monilla äidillä on. Kun pitää uhrautua aina vaan ja pitää jaksaa hymyillä. Ja perhe aina ensin. Mutta jos ei huolehdi ensin omasta hyvinvoinnistaan niin miten sitten jaksaa enää perheen hyvinvoinnista huolehtia, kysyn vaan?!? Tottakai kun lapsi tulee elämään ei elämä ole enää entisensä. Moni asia muuttuu, pysyvästi. Lapsi menee etusijalle koska lapsesta on huolehdittava jo ihan perustarpeista lähtien. Kuitenkin jokainen on joskus kiukkuinen, vaikka ei olisi edes mitään järjellistä syytä. Siihen on myös jokaisella oikeus. Onhan lapsetkin välillä kiukkuisia kuin ampiaiset vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla hyvin. Joskus vaan kiukuttaa ja silloin on hyvä päästellä ne höyryt ulos, meidän äitienkin. Ei meidän pyhimyksiä tarvii olla ;)

Sanni (Ei varmistettu)

Hei missä on oikeasti se jo peräänkuulutettu H U U M O R I N T A J U !!??? Ihan käsittämätöntä että näinkin hauskasta ja humoristisesti (ihan tahallaan) kärjistetystä tekstistä seuraa tällainen "opettele elämään positiivisemmin ja meditoi" -elämänohje keskustelu. Nyt sitä oikeinlukutaitoa ja pipoa löysemmälle. Vittu.
Ps. Itsehän pidin kovin, ja ei, en luule että olet hermotautinen uhrautuva marttyyri vaan hauska nainen ja lupsakka äiti.

Karoliina/ Kolmistaan (Ei varmistettu) http://kolmistaan.bellablogit.fi

Ehkä kiire saa tuntemaan itsensä joidenkin ihmisten mukaan tärkeäksi. Mulle kiire on vain kiire.

Pastississa ei tarvitse merkitä lähdettä, jos alkuperäisteos on ilmeinen. Tässä minusta oli.

Kiitos vinkeistä. Ihanaa, että kynttiläaika on jo täällä!

Karoliina/ Kolmistaan (Ei varmistettu) http://kolmistaan.bellablogit.fi

Niin. Ja välillä kaikki on ihanaa. That`s life!

Karoliina/ Kolmistaan (Ei varmistettu) http://kolmistaan.bellablogit.fi

Onneksi ei :D

Kommentoi

Ladataan...

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.