(Uhka)rohkean äidin ujo lapsi

Ladataan...

En muista, että minua olisi koskaan ujostuttanut. Edes lapsena! Ei ole tullut tunnetta, että jäädy. Juoksisin pakoon, vetäisin luukut kiinni.

Onhan niitä ääriolosuhteita tietysti ollut. Työhaastikset, appivanhempien ensimmäiset tapaamiset, esiintymiskeikat. Silloin sydän on ottanut pari lisäpomppua. On hengästyttänyt. Jäänyt yöunet väliin.

Mutta varsinainen ujous. Sellainen tunne, että menisin mykäksi, en pystyisi toimivaan, ei ole minua koskettanut.

Itse asiassa. Taidan olla jopa niitä tyyppejä, jotka saavat  juuri ne parhaat fiilikset siitä, että aluksi jännittävä tilanne tulee voitettua. Adrenaliini pauhaa ja vireystila nousee.

F on vähän eri maata.

Periaatteessa F on aikamoinen ekstrovertti. Löpisee vieraille, huutelee parvekkeelta naapureille, puhuu ja pölisee.

Mutta sitten kun eteen tulee ihan uusi tilanne, jäätyy F täysin.

Kuten esimerkiksi päiväkodin kuvauspäivänä tai kevätjuhlassa, jonka esityksiä F oli odottanut monta kuukautta, ja jonka hetkellä hän kuitenkin valitsi ennemmin Eskon sylin kuin esiintymislavan.

Opettajaminä ja järkevä minä ajattelevat, että jokainen lapsi etenee omalla ajallaan, eikä kaikkien tarvitse ollakaan showtyyppejä. HenkilökohtainenMinä on kuitenkin kummissaan. HenkilökohtainenMinä jopa vähän sisäisesti ärsyyntyi – vaikkei niin TIETENKÄÄN saisi hyvälle äidille tapahtua – kun kaikkien muiden lapset kirmailivat lavalla, mutta oma lapsi seilasi eipäs-juupas –rataa backstagen ja yleisön välissä, eikä lopulta koskaan päätynyt muiden kanssa soittelemaan rytmikapuloita.

Kotona minua alkoi sitten jo ärsyttää sekin, että minua ylipäättään ärsytti F:n ujouspuuska. Eihän siinä mitään pahaa pitäisi olla. Se on normaalia. Ja pieni ujous, niinhän olen koulussakin sanonut, jopa hyväksi joissain kohdissa elämää.

Asiaa pidemmälle pohdittuani tajusin, että minua ei niinkään risonut F:n ujous, vaan ennemminkin se, että en tajunnut F:n ajatusmaailmaa.

F:n ollessa vatsassani, potkien ja mylläten siellä kovasti, olin nimittäin jo luonut kuvan sellaisesta vilperitytöstä, joka olin itsekin ollut, ja jollaiseksi F:nkin kuvittelin. Samanlaiseksi kuin minä. Ja siksi: Helpoksi ymmärtää.

Kun F sitten heti synnyttyään todisti, että vatsastani putkahti hyvinkin minunkaltainen (vaan ei näköiseni) pieni tyttö, on elo ollut aika helppoa. Tai siis eihän minunlaiseni kanssa aina helppoa ole, mutta olen voinut hyvin helposti ymmärtää F:ää. Sitä, miksi välillä jalkaan menemätön kenkä lentää kohti seinää, miksi pusuja annetaan niin paljon ja miksi elämään suhtaudutaan niin uteliaasti.

Mutta tämä ujous. Se kun ei ole periytynyt minulta. Ja sekös on vaikea käsitellä.

Vaikka ujous onkin minulle outoa maaperää, olen oppinut ujoudesta ainakin jo kaksia asiaa. Ensinnäkin F tarvitsee paljon valmistautumisaikaa uusiin tilanteisiin. Häntä ei voi vain viedä keskellä uutta paikkaa tai tapahtumaa, vaan asiasta pitää käydä ennakoivia keskusteluja ja mielikuvaharjoituksia. Hyvissä ajoin, tarpeeksi monta kertaa.

Toisekseen F tarvitsee, luonnollisestikin, ympärilleen tuttuja kasvoja. Mutta harvoinpa nämä kolmevuotiaat lähtevät rimpsalle yksin, joten sekin asia on kondiksessa.

Kertokaapa te nyt vinkkinne siihen, miten ujouspuuskan iskiessä, tai jo ennen sitä, lapselle saisi paremman olon. Niin ja hei: Kertokaa mulle myös, millaista on ujostella. Mikä se fiilis on? Haluan tietää ja oppia.

-Karkki-

Share

Kommentit

Marjaana (Ei varmistettu)

Itsekin ujona voin sanoa tämän verran... Kannustaa voi, mutta painostaa ei. Jos lapsi ei halua esiintyä, ei ole pakko. Tärkeää on myös kertoa, ettei lapseen olla pettyneitä. Lasta harmittaa usein itseäänkin. Aikuisen läsnäolo ja syli auttaa. Usein päiväkodin juhlassa lavalle voi mennä jopa yhdessä oman vanhemman kanssa. Ja usko pois, joku päivä sieltä ujouden alta kuoriutuu taitava ja rohkea esiintyjä.

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Olipa samantyyppinen tarina! Kiitos tsempistä :)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Ehkä meidän pitäisikin unohtaa erilaisuus ja ajatella: "jes, mahtavaa oppia näkemään maailma lapsen kautta tältäkin kantilta" :)

Hellu äippä (Ei varmistettu)

Ihanaa, meillä on samis-muksut :) Likka pölöttää ja huutelee kaduilla mutta ootas ku tulee just vaikka ne tarhajuhlat niin kädet ristiin ja pää sivulle - en mene!

Itse olen hyvin ulospäin suuntautunut(yhdyssana?) nykyään mutta lapsena olin itse asiassa ihan hurjan ujo, kiitos kun kirjoitit aiheesta niin tajusin että ihana tyttöni muistuttaakin minua enemmän kuin tajuankaan tai aina haluaisin :)

Luokan edessä en halunnut nousta seisomaan kun pelotti väärä vastaus ja että kaikki nauravat tai opettaja nolaa - minun aikanani kaikki tämä oli normaalia koulussa. Tai niin sen muistan... Vieraassa kyläpaikassa oli kiva kaivautua äidin syliin tarkkailemaan ettei täällä vaan mitään pahaa tapahdu... Vasta yläasteella minä rohkaistuin kun sain vuotta vanhemmman "bestiksen" - voi Virpi missä sinä oletkaan :) Sitten alkoi muuten kouluarvosanatkin kohisten nousemaan - ihme homma! Oma itsetunto nousi ja huomasin uskaltavani ja osaavani vaikkajamitä.

Kiitos kun rohkenit (senkin huono äiti) kirjoittaa että hetken myös "ärsytti", itsekin syyllistyn välillä ihme hoputtamiseen(omassa mielessäni) kun toinen tarvitsisi aikaa totutella uuteen tilanteeseen. Ja samalla henkäyksellä hymyilen ja ajattelen - minun tyttöni, se nyt on tuommoinen ja hyvä sellaisena´- ja -voi pientä, nyt se jää paitsi kaikesta hauskasta.

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Ihanasti kirjoitettu :)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Olet ihan oikeassa! F ei saa tuntea, että ujous olisi jotenkin väärin! Voi kun osaisi kannustaa ilman että painostaa..

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Ihanaa, että olet löytänyt tuollaisen harrastuksen! Tsemppiä :)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Uskon , että näin juuri on! Kiitos kun kerroit, miten itse olet asian kokenut. Voimia!!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Eniten hassua tässä meidän tilanteessa on se, että monissa tilanteissa, esim kotona ja tutuissa kylisssä, F on ääripää ujosta. Ja olet oikeassa tuon "ujo-sanan" hokemisesta!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Voi kiitos ! Kiitos kun kerroit oman tarinasi!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Kiitos! Ja olet leimaamiskommenttisi kanssa 100% oikeassa!!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Jos F olisi muuten ujo ja hiljainen, minua ei ehkä tämä asia niin kummastuttaisi. Mutta kun puhelias ja vilkas tyttö muuttuu joissain tilanteissa hyvin eri henkiseksi, on äidilläkin totuttelua.
Ja hei: Onpa sulla (tai siis meillä) tarkkaavainen lukija :)

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Kiitos tästä viestistä! Pidän ohjeesi ehdottomasti mielessä :)

Maria (Ei varmistettu)

Itse olen aina ollut ujo ja esiintymiskammoinen. Jos joudun tilanteeseen joka ns ylittää tietyn rajan menevät sanat sekaisin, maisema saattaa jopa sumentua hiukan. Olen ollut aina sellainen ja saanut "toruja" kun veli taas ollut paljon rohkeampi ja ulospäinsuuntautunut. Tämä ei ole tietenkään yhtään auttanut asiaa ja edelleen pulssi saattaa nousta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin esim itsensä esitteleminen väkijoukolle. F:lle siis vain kannustusta, rakkautta, kehuja itsensä ylittämisestä ja myös sen selvän tekemistä, että on ok vaikkei sinne lavalle tällä kertaa mentykään!

Daniella (Ei varmistettu)

Itse olen ollut ujo (eikä sitä käsitelty kovinkaan hyvin) ja jonkin verran olen vieläkin, mutta nyt sen kanssa pärjää aikuisen sisulla. Myös esikoispoikani on ujo ja juuri tuo jo mainittu on mielestäni tärkein: ei haittaa. Ei haittaa, jos et nyt halua tehdä sitä tai tätä, mennä sinne tai tänne jne. Osittain ujoudesta johtuen en myöskään ole pistänyt 3,5-vuotiasta edes kerhoon tai muihin harrastuksiin yksin. Kokeiltiin hetken harrastusta, jossa kuitenkin vanhemmat olivat näköpiirissä, mutta poikani kärsi siitä kovasti, joten vaihdettiin sellaiseen, jossa ei tarvitse olla yksin ja taas kaikki hyvin. Eli välillä voi vähän tökkiä kepillä jäällä, mutta jos ei lapsi ole vielä valmis, niin takaisin maalle. Yritän myös aina keskustellen selvittää, onko tilanteen taustalla jotain muuta, mikä saataisiin ratkaistua ja poika voisikin osallistua johonkin. Ajan kanssa rohkeus on kuitenkin lisääntynyt ja ensi syksynä kokeillaan kerhoa. Mutta "ei haittaa" on muutenkin hyvä sanapari! Maito kaatui, ei haittaa! Vaatteet kastuivat, ei haittaa! Pissa tuli housuun, ei haittaa! :)

Ihanaa kesälomaa!

Mirjam (Ei varmistettu)

Superujon ja hitaasti lämpiävän äitinä olen minäkin todella temperamenttinen ihminen joutunut kasvamaan ihmisenä. Olen oppinut ujon lapseni myötä luovimaan, joustamaan, ennakoimaan, perääntymään ja ymmärtämään enemmän. Ja ymmärtänyt, että ujous ei ole lapsen ongelma, vaan ympäristön ongelma. Etenkin aikuisten! Ujoutta ei tahdota useinkaan suvaita eikä hyväksyä, koska ujoa ei osata kohdata.
Mutta kyllä se siitä, ajankanssa ja pakottamatta. Korostamatta ja muistuttamatta lasta ujoudesta. Lopetin lapsen käytöksen selittelyn ja välttelin sanaa ujo. Uskon, että jos jotain toistetaan koko ajan, niin viimein siihen ihminen itsekin uskoo ja käyttäytyy enenevässä määrin sen mukaisesti. Rakkaudella rohkaistaen, vaikkakin joskus hampaita purren ja hermoja kiristellen. Ei se aina ole helppoa, kun muut piipertää innolla ja oma jämähtää syliin turvaan. Mutta onhan tuo kasvanut ja kehittynyt, omaan tahtiinsa. Edelleen ujo uusissa tilanteissa, mutta muiden mukana menee!

Laura (Ei varmistettu)

Olen aina ollut ujo. Lapsena hyvinkin ujo, nykyään vähemmän. Sosiaaliset tilanteet jännittivät aivan kamalasti varsinkin koulu aikoina. Oma käyttäytyminen hävetti ja nolotti, sanat eivät tulleet ulos suusta vaikka olisi halunnut. Usein kävin läpi päivän tapahtumia illalla ja kuvittelin kuinka olisin halunnut käyttäytyä tai mitä olisin oikeasti halunnut sanoa jos sanat olisivat suostuneet tulemaan suusta niinkuin halusin. Harmitti kun ei itse tajunnut miksei pystynyt olemaan reipas ja ulospäin suuntautunut. Vasta aikuisiässä sitä on ymmärtänyt kuinka vaikea oli hyväksyä itseään sellaisena vähän hiljaisempana ja varovaisena. Mielestäni kaikkein tärkein asia minkä vanhempi voi tehdä on kertoa ja osoittaa lapselle, että kaikki ovat erilaisia ja kelpaat juuri tuollaisena. Ihana kirjoitus, Kiitos taas!

K (Ei varmistettu)

Meillä ollut samanlaista tyttöni kanssa! Vilkas ja eloisa tyttö, mutta uudet tilanteet ovat olleet todella vaikeita, kuten juurikin kevätjuhlat tai valokuvaukset. Kuitenkin vuosi vuodelta nämä tilanteet ovat helpottuneet :) Nyt tyttö on 5-vuotias ja harvemmin enää tulee näitä tilanteita. Välillä sitä itsekin yllättyy, kun tyttö suoriutuukin niin reippaasti, on vielä vanhassa muistissa kaikki kieltäytymiset. Meillä auttoi tilanteisiin valmistautuminen, mutta liika suostuttelu ei toiminut, lähinnä vain pahensi asiaa. Mutta siis varmasti teilläkin iän myötä helpottuu :)

Anni (Ei varmistettu)

Mä olen ollut aina ujo, porukassa vetäydyn tarkkailijan rooliin ja jos saan suuni auki niin viikon mietin että miksi mä nyt niin tyhmästi menin sanomaan. Viime kesänä sitten puhkesi paniikkihäiriö valloilleen, oireita on ollut jo yli kymmenen vuotta. En tiedä mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mistä ujous on lähtöisin. Olen ihan testienkin mukaan tavallista herkempi ihminen, itku ja järkytys saattaa tulla vaikka uutisia katsoessa. Toivon että F:n ujous liittyy ikäkauteen ja menee ajan kanssa ohi.

Senni (Ei varmistettu)

Itsekin olin rohkean äidin ujo lapsi. Muistan nyt nelikymppisenä edelleen, kuinka äiti ruoti ujouttani tuttavien ja tarhantätien kanssa. Ei todellakaan tullut sellainen olo, että ujous olisi hyväksyttävä piirre ihmisessä, pikemminkin äidin ponnistelut saivat minut käpertymään kuoreeni entistä pahemmin ja toivomaan että olisi SYNTYNYT toisenlaisena, sillä synnynnäistähän se ujous on.

Itse olen saanut kaksi rohkeaa lasta. Varsinkin esikoisen kanssa on alusta lähtien ollut sama ongelma kuin sinulla: en ymmärrä lasta, koska itse olen niin perustuksia myöten erilainen. Lapsi, ulospäin suuntautunut, riehakas ja herkästi syttyvä, koettelee kärsivällisyyttäni ja aiheuttaa huolta eskarin lähestyessä. Ja silti tiedän, että pitäisi vain keskittyä rakastamaan häntä sellaisena kuin hän on.

Sofia (Ei varmistettu)

Minut luokiteltiin vauvasta asti ujoksi ja hiljaiseksi, eikä tästä "leimasta" myöhemmälläkään iällä ollut helppoa päästä pois. Jos lapselle hokee koko ajan että "sinä olet ujo" niin helposti lapselle jää sellainen olo, että mitään muuta ei saa olla. Ainakin itse muistan päiväkoti-ikäisenä ajatelleeni, että kovasti tekisi mieli mennä esim. juttelemaan naapurille, mutta en voi, koska minun täytyy olla ujo. Eli ihan vinkkinä niin älkää koskaan leimatko lasta minkäänlaiseksi: ujoksi, tuhmaksi, tyhmäksi jne. Nyt olen parikymppinen, kaukana ujosta ja vihdoinkin päässyt tästä leimasta. F:n kohdalla kyse ei varmaankaan ole tästä, mutta tsemppiä ja rohkaisua kuitenkin!

Karoliina Sallinen (Ei varmistettu)

Mä otan "ei haittaa" mun uudeksi virkkeeksi :D myös aikuisten ja ihan itsenikin kanssa!

Melina / Minishow (Ei varmistettu) http://kideblogi.fi/minishow

Lukija vinkkasi mut sun blogiin kun satuin aavistuksen sivuamaan samaa aihetta omassa blogissa..

Sun kirjoitus vois olla suoraan mun kirjoittama. Meiänkin tyttö on kovin varautunut uusissa tilanteissa ja se on ollut mulle vaikea aluksi tajuta, kun ite oon aika päinvastainen. Eniten asiassa on opettelemista ehdottomasti mulla, ja nimenomaan siinä ettei tuputtaisi toista tekemään jotain mitä ei uskalla. Ehkä tilanne paranee ajan kanssa ja itekin oppii..

14.v tyttö (Ei varmistettu)

Moikka!
Olen siis 14.v tyttö ja olen olen tuollainen miksi F kuvailit, jos olen tuttujen seurassa hypin laulan pölötän tanssin ja vaikka mitä mutta jos olen vieraiden ihmisten seurassa sönkötän ja jälkeenpäin mietin mitä olisin halunnut sanoa samoin kaikki koulun esitelmät ovat yhtä tuskaa

Mutta nyt olen alkanut pikkuhiljaa rohkenemaan, kun olen tajunnut, että kaikki on erilaisia ja olen myös aloittanut harrastuksen, jossa "joudun" olemaan ja puhumaan ikäisteni kanssa

Kommentoi

Ladataan...

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.