Ystävyys katkolla

Kolmistaan

Olen kertonut monia kertoja täällä blogissa siitä, kuinka onnellinen, kiitollinen ja jopa otettu olen siitä, miten hienoja ihmisiä olenkaan saanut vuosien aikana ympärilleni. Joskus sitä ihan häkeltyy, kuinka joku niin mahtava tyyppi voi haluta nähdä minua yhtä usein kuin minä häntä. Tai kuinka vuosista ja kilometreistä huolimatta joku toinen siellä jossain kaukana pitää minua tärkeänä, vaikkei ihan joka viikko – tai edes kuukausi – ehdittäisikään soittaa.

Myös A:n kautta tullut ihan uusi ystäväpiiri on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Se, että itse mies majaili vielä Saksassa, mutta minut ja F kutsuttiin jo kaiken maailman Tampere-kamujen tapaamisiin ja otettiin avosylin vastaa, oli asia, jonka arvoa ei voi edes mitata. Nyt, kun asumista tamperelaisena on takan jo melkein vuosi, on olo, että nämä ihmiset täällä ovat myös minun ihmisiäni.

Minulla on ollut elämässäni kuitenkin kaksi sellaista vähän kipeääkin ystävyyssuhdetta, joissa asiat eivät menneet nyt aivan oppikirjan mukaan. Ne kosahtivat karille ja jäivät vaivaamaan meitä kaikkia pitkäksi aikaa, ennen kuin kissa nostettiin pöydälle. Ja vaikkei, kuten asianosainen ystäväni sanoikin postauslupaa kysyessäni, ettei ”nämä nyt mitään salaisuuksia ole”, on näiden asioiden kirjoittaminen auki toki paljon vaikeampaa kuin niiden ihanien ja kivojen juttujen. Mutta minä uskon, että näistäKIN voi taas oppia. Minä ja me, mutta myös te siellä, jos olette vähän samanlaisessa tilanteessa. Koska koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita oikein!

Tarina alkaa näin:

Minä aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2004. Marssin kampukselle ja kalkuloin meidän pikkiriikkisestä kirjallisuusopiskelijajengistä jo heti ekana päivä kaksi supermukavaa – ja superpitkää – tyttöä, joiden kanssa juttu alkoi luistaa ensimmäisistä päivistä lähtien. Me kaikki asuimme omissa asunnoissamme aivan keskustassa ja muutenkin meidän, juuri lukiosta tulleiden nuorten naisten elämä, solahti toisemme elämien lomaan ilman mitään mutkia. Meitä oli kolmen jengi. Oma ”mafia”, kuten me porukkaamme leikkisästi aloimme kutsua. Me rymysimme haalaribileissä, supisimme luentosalin nurkissa ja laskimme yhdessä rahoja siihen, että pääsimme kahville tai siiderille. Oli ihan mahdottoman upeaa olla yhtä aikaa samassa elämäntilanteessa: Nuoria, köyhiä ja täynnä intoa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden päästä minä muutin Helsinkiin, toinen kaveri pian heti vaihtoon Islantiin ja myöhemmin Jenkkeihin. Vaikka välimatka kasvoi, yhteys ei katkennut minnekään. Olimme edelleen se hulvaton kolmen kopla, jossa ronski huumori, toisille rakkaudella vittuilu ja luottamuksella käydyt keskustelut vuorottelivat. Niin ja syöminen. Jota ilman me emme olisi me. Meidän kemuista kun hyvä ruoka ei koskaan lopu!

Parin Helsinki-vuoteni jälkeen tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti kaiken. Minä aloin seurustella uuden pojan kanssa ja elämäni muuttui kertarysäyksellä. En edes itse oikein tajunnut –enkä tajua tavallaan vieläkään – miksi aloin eristäytyä ”vanhasta” elämästäni tai ystävistäni, mutta jollakin tapaa aloin ottaa etäisyyttä. Samalla elämäntyylini muuttui. Tai ainakin ulkopuolisten silmissä niin kävi, vaikka itse ainakin tuolloin koin, että olen edelleenkin ihan oma itseni. Mutta totta on, että elämääni tuli paljon enemmän sellaista ”pintaliitoa”, jota siinä ennen ei ollut ollut.

Samalla, kun tytöt alkoivat epäillä, olisinko muuttunut ”ylimieliseksi hesalaiseksi”, toiselle heistä tapahtui kauhea elämää mullistanut perhetragedia. Minä, joka olin kaukana, en oikein tiennyt, miten pitäisi asiaan suhtautua. Saisiko ystävälle tekstata? Mitä saisi kysyä? Miten pitäisi olla?

Nyt tietysti ajattelen, että olisi pitänyt matkustaa paikalle. Olla läsnä. Ja yrittää itse enemmän. Mutta koska sain – tai tulkitsin, että sain – viestin siitä, että ystävä pitäisi ehkä ennemmin jättää rauhassa suremaan, vetäydyin. Ja arvatkaa vaan, kuinka pitkäksi ajaksi? Kuudeksi kokonaiseksi vuodeksi!

Olemme jälkikäteen jutelleet tyttöjen kanssa – tätäkin postaustani kirjoittaessa – että emme edes tiedä, miksi yhteydenpito jäi. Me olimme toisillemme todella tärkeät. Eikä edes mitään varsinaista riitaa koskaan tullut. Ehkä meillä jokaisella oli siihen aikaan vaan niin kovat elämän kriisit ja muutokset juuri käsillä, että aikaa käsitellä asioita yhdessä ei vaan ollut. Ihan hassusti molemmat ”leirit” kokivat, että toisaalla oli hylätty ystävyys. Minusta tuntui, että tytöt olivat hylänneet minut, kun en saanut olla osallinen toisen heistä suruun. Toisaalta Jyväskylässä ajateltiin, että minä olin se, joka oli hylännyt yhteisen jengin. Mitä pidemmälle aika sitten meni, sitä vaikeammaksi yhteydenpidon aloitus enää tuntui.

Mutta sitten kaikki muuttui. Maaliskuussa 2016 kerroin täällä blogissa, että olen eronnut tyttäreni isästä. Samaan aikaan asiasta oli kertonut myös jokin iltapäivälehti, ja tuohon otsikkoon – molemmat ”mafiatytöt” – olivat törmänneet selatessaan aamu-uutisia tietokoneelta. Ja sitten tapahtuikin jotain, joka tuntuu vähän sadulle.

Me kaikki kolme äidinkielen opea istuimme aamupäivävälitunnin aikana luokissamme. Ensin piippasi puhelimeni kerran, kolmen minuutin päästä uudelleen. Ensimmäinen viesti oli toiselta mafia-ystävältäni, toinen toiselta. Molemmat heistä olivat päättäneet – toisistaan tietämättä ja kuuden vuoden tauon jälkeen – ottaa yhteyttä minuun juuri sillä hetkellä. Sinä lopputalven aamuna, keskellä välituntia. Heille molemmille oli iskenyt intuitio siitä, että minä tarvitsisin nyt ystävää. Muistan niin elävästi sen, kun toinen heistä sanoi: ”En edes tiedä, oletko sama henkilö kuin silloin joskus. Mutta jos olet, on ero sulle jotain ihan kamalaa.”

Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyys ikään kuin uudelleen. Siinä – välitunti minuuttien rullatessa ohi – perustettiin jo yhteinen Whats app- ryhmä ja itkettiin niin, että kolmessa eri koulussa oppilaat saivat seuraavalle tunnille punanenäisen äikän maikan. Se yhteys, joka meillä oli ollut, palasi heti!

Olemme jutelleet tuosta hetkestä ja ”välirikosta” monen monta kertaa jälkikäteenkin. Mutta mitään yksittäistä syytä ei ole löytynyt. Tottakai löysimme hetkiä, jotka olivat jääneet hiertämään itse kunkin mieltä, mutta mitään radiaalia suurta syytä ”erota” ei löytynyt. Oli vaan liikaa asioita, jotka sattuivat menemään yhtäaikaisesti mönkään.

Nykyisin olemme kuin ennen. Juttu alkaa siitä, mihin se viime kerralla jäi. Whats app -ryhmämme täyttyy arkisista asioista ja elämästä. Me emme ole enää huolettomia opiskelijoita. Meillä on yhteensä viisi lasta, omistusasunnot ja velkaa. Siideri on vaihtunut viiniksi, mutta silti kaikki on lopulta meidän välillä kuin ennenkin.

Tarinan opetus lieneekin se, että kaiken rikkoutuneen voi korjata. Jos meidän ystävyys, jonka luulin jo menettäneeni, voi tänä päivän näin hyvin, aika moni asia on ihmissuhteissa mahdollista. 

Kiitos siis te ihanat, rakkaat, pitkäsääriset Keski-Suomen naiset, että teillä oli rohkeutta lähestyä minua vuosien tauon jälkeen. En usko, että itselläni olisi ollut kanttia moiseen! Hyvää ystävänpäivää siis te, jotka ainoastaan kutsutte minua samalla lempinimellä, jolla lapsuudenperheenikin minua kutsuu. Se kiteyttänee kaiken!

Hyvää ystävänpäivää myös kaikille muille rakkailleni! 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Share

Kommentit

Anna-Maria K (Ei varmistettu) http://www.anna-mariak.com/

Hei voi eei mikä tarina! Aivan ihana että joskus näinkin <3

Hyvää ystävänpäivää!

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Kiitos samoin <3

Riinainen (Ei varmistettu)

Tämä toi kyllä toivoa, että omasta raskaasta kaveriporukasta omille teilleen lähtenyt tulisi vielä takaisin. Ollaan puhuttu porukassa että pitäisi vaihtaa jopa "jenginimeä" koska ei tämä ole se sama porukka ja joka kerta kun nähdään, puhutaan että joku puuttuu. Elämä on onneksi pitkä, toivottavasti meidän tarinalle tulee noin onnellinen loppu.

Ihanaa ystävänpäivää teille kolmelle.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Tsemppiä teille <3

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kyllä ne oikeat ystävät aina sydämessä pysyy, vaikka vähän aikaa mielestä unohtuisikin. Ystävyydessä on myös taukoja, ja ehkä niin kuuluukin olla - ehkä niin tajuaa kuinka merkityksellisiä ihmisiä tietyt tyypit elämässä ovat.

Toiveikasta torstaita, <3

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Sekin on totta. Virheistä ja menetyksistä oppii! 

NanaVanilla

Jotenkin aivan ihana tarina! <3

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

No on kyllä :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olipa hauska ja toiveikaskin tarina! Tulkitsin, että olette kaikki nyt aika samanlaisissa elämäntilanteissa, elätte lapsiperheen arke jne. Ymmärsinkö oikein? Luuletko, että osaltaan samanlaiset elämäntilanteet ovat auttaneet sitä, että yhteys on taas löytynyt? Mä huomaan itsestäni, että mun on vaikeampi pitää lähellä niitä ihmisiä, joiden elämäntilanne poikkeaa omasta sinkkunaisen juhlantäytteisestä elämästä liian paljon. En ihan satasella ymmärrä perheellistyneiden kavereiden ajatuksia ja toisaalta tuntuu, että vertaistukeen pystyväisten kavereiden kanssa on hauskempaa jutustella oman elämän käänteistä...

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Ollaan joo. Tosin ollaan kyllä periaatteessa "edetty elämässä" aika samaa vauhtia kaikki, joten sellainen elämäntilanne ei ole meitä ehkä erottanut. 

Mutta totta on, että tottakai elämäntilanne erottaa ja lähentää. Se on selvä! 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiva kirjoitus ja tavallaan tyypillinen tilanne miten tiet erkaantuvat elämäntilanteiden myötä, mutta hienoa että asiat palasivat ennalleen.
Olen vasta alkanut seuraamaan blogiasi, enkä juuri tunne historiaasi. Liittyikö se pintaliito blogin aloittamiseen vai mihin. Sillä kyllähän nytkin helposti kaupallista blogia pitävän elämä näyttää vähän pintaliidolta meidän tavisten silmin :) vaikkei todellisuudessa niin ihan kaikilla varmaan olekaan

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Ei liittynyt blogiin vaan ihan yksityiselämään. 

Mä en itse koe omaa bloggaamistani mitenkään glamouriseksi. Toki olisi mahdollista kilistellä kuohuvaa ja nähdä kauniita ihmisiä vaikka viitenä päivänä viikosta ikään kuin työn puolesta, mutta se ei ole koskaan ollut mun juttu. En tietysti tuomitse sellaista, mutta en koe, että saa siitä itse mitään. Näyttäytymisestä siis. 

Toki teen joskus ihan palkkatöitä erilaisissa tilaisuuksissa ja haluan tukea paria mun luottosuunnittelijaa/brändiä läsnöolollani, mutta pääasiassa bloggaaminen omalla kohdallani on sellaista kasista neljään duunia tietokoneen ääressä :D 

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tunnetko itse huonoa omatuntoa siitä, ettet osannut olla tukena vaikeana hetkenä? Varsinkin, kun itse sait tukea, kun sinulla oli vaikeaa. Oletteko pystyneet käymään näitä asioita läpi?

Ihmissuhteet on kyllä vaikea juttu! Onneksi tällä tarunalla oli onnellinen loppu. :)

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Joo! Ehdottomasti se on asia, josta en ole ylpeä ja jossa olisi pitänyt toimia ihan toisin! 

Onneksi tosiaan sain ihanat naiset takaisin elämääni <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiteyttää lienee kaiken? Tämä ilmaus saa miettimään, oliko äidinkielenopettaja keksitty ammatti oikean salaamiseksi. :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo varmaan valehtelee. Heh heh. Sun ammatti on vissiin ( kieli)poliisi? Jutun pointtia et ollut ainakaan ymmärtänyt. Joillakin on kapea-alainen luki, joillain se laajenee tekstin ymmärtämisen alueelle.

Karoliina Sallinen
Kolmistaan

Kahteen edelliseen:

Kyllä oli ihan oikea kielioppivirhe. Kiitos, kun huomautit. Pitääkin korjata leipätekstiinkin. Onneksi kaikesta voi oppia: Itse en ole ainakaan koskaan tehnyt mitään työtä - kuinka ammattilaisena tai koulutettuna hyvänsä - etten olisi joskus tehnyt silti virheitä :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kunpa kaikki ymmärtäisi tämän! Vaikka olet ammattilainen ja ”alan asiantuntija” niin ei se silti tee sinusta täydellistä. Jokainen meistä tekee omalla alallaankin virheitä ja se on inhimillistä. Menetetään monta taitavaa ihmistä erinäisiltä aloilta, jos pidetään yllä sitä illuusiota, että valmistuttuaan ihmisen täytyy olla täydellinen ja virheitä ei sallita. Moni herkempi jättäisi opinnot kesken tällaisen kummallisen ajatusmaailman takia.

Kommentoi