Ladataan...
Kolmistaan

Kolmekymppiä! Siihen rajapyykkiin on edessä enää pari kuukautta ja ensimmäisen kerran elämässä olen oikeasti joutunut miettimään, millaiset asiat tekevät ihmisestä nuoren tai vanhan. Enkä nyt siis tarkoita ikää ajokortissa, vaan millaiset ulkoiset asiat, käytös ja sisäinen maailma erottaa nuoren ja jo vähän vanhemman mimmin toisistaan.

Vaikka ihan oikeasti olen hyvin iloinen iän tuomasta edes osittaisesta viisaudesta, en vielä hirveästi haluaisi näyttää kolmekymppiselle. En kuitenkaan ole mikään tarkan ruokavalion, megarääkkiliikunnan tai aikaa vievän ihoonhoidon ystävä, joten täytynee löytää oma tapani vanheta arvokkaasti ( mutta ei liian nopeasti) ;)

Kun mietin, millaisista ulkoisista seikoista 20-kymppisen naisen erottaa 30- tai 40-vuotiaasta, löytyy listasta ainakin seuraavat asiat:

  • Ryhti. Iän, lasten ja imetysten myötä aika monen naisen yläkroppa alkaa roikkumaan ja näivettymään.
  • Hampaat. Niin se vaan on, että valkoinen hymy viestii nuoruudesta.
  • Iho, erityisesti silmänympärysiho ja kaula. Pitäisikö viimeinkin alkaa käyttämään silmänympärysvoidetta?
  • Kokeilunhalu ja into. Miksi moni luopuu unelmista ja haaveista 23-vuoden jälkeen?
  • Hiukset. Kummasti sitä alkaa pohtimaan, mikä väri ja malli häiventäisi mustia silmänalusia.
  • Vartalo. Sporttisuus nuorentaa aina, mutta yli 30-vuotias ei useinkaan saa olla aivan tikkulaiha. Muuten naama alkaa roikkumaan, kun rasva muutenkin katoaa poskipäistä iän myötä.
  • Hymy. Myrtsi naama vanhentaa.
  • Kasvojen väri. Faktahan on se, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän restaurointia – valokynää, aurinkopuuteria ja huulipunaa – naama vaatii.
  • Aurinko. Jotenkin sitä ei 22-vuotiaana ei uskonut, että aurinko vanhentaa. Nyt kaduttaa.
  • Ruokavalio. Jotenkin maalaisjärkinenkin alkaa kiinnostua vedenjuonnista ja superfoodeista, kun illallisen sipsipussin jälkeen ei saa aamulla silmiään auki. Miten nuorempana ei yhtään huomannut, että erilaisista ruuista tulee myös erilainen olo?
  • Vitamiinit. Pitäisikö syödä?
  • Vaatteet. Milloin näyttää nuorekkaalle vai ei wannabe-teinille?

Mä alan nyt ammattilaisten, kavereiden ja erilaisten kokeiden avulla etsimään omaa graalin maljaani, joten pysykää taajuudella. Täältä saa varmasti tippejä ja vinkkejä anti age -meininkiin, ja toki olisi ihanaa, jos jakaisitte omat vinkkinne meille muillekin!

Kertokaapa vaikka aluksi oma näkemyksenne siitä, millaisia havaintoja olette itse tehneet ikääntymisestä!

-Karoliina-

P.S. Piakkoin Kolkyt –tutkiusmatkani toinen osa: Hampaiden valkaisu :)

 

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Joskus kaikkein yksinkertaisimpien asioiden metsästäminen on kaikkein vaikeinta. Tällä kertaa, tai siis oikeasti jo vuoden verran, olen yrittänyt metsästää itselleni kahta musta-hopeista laukkua: Isoa jokapäiväiseen käyttöön, ja pientä iltamenoihin tai pienemmille tavaramäärille.

Ennen joulua bongasin tämän MICHAEL Michael Korsin laukun Stockalta. Emmin laukun hankintaa kauan, koska en ollut varma, haluanko heilua MK-merkki olalla kaikkia päiviä. Jotenkin ajattelin, ettei tuo brändi ole oikein minua varten. Profiloin sen vähän toisenlaisen mimmin olkapäälle.

Kun netti ja Helsinki tuli koluttua useaan otteeseen, oli pakko taipua : Tuntui sille, ettei MK:n laukku oli ainoa simppeli musta laukku, jossa oli hopeiset yksityiskohdat. Joka paikka oli täynnä vain kultasomisteisia laukkuja. Oletteko huomanneet saman? Kultaa aivan kaikkialla!!

Lopulta koko touhussa kävi hyvin. Rakastuin MK:n laukkuuni kunnolla. Se on juuri sopiva työ- ja kaupunkikassi. Ja laatukin tuntuu - ainakin näin parin kuukauden kokemuksella - hyvälle.

Nyt etsinnässäni on edelleen se musta-hopeinen pieni laukku tyyliä "Chanel". Haluaisin siis, että laukku menisi niin arkeen kuin juhlaankin, ja että siinä olisi ketjuolkain. Mutta voih: Taas löysin kauniit laukkumallit Michael Korsilta ja MODALY Englandin, mutta mitäpä siellä komeileekaan. KULTAISET yksityiskohdat. Plaah!

Jos siis haluat luopu omasta musta-hopeisesta vastaavasta laukustasi, tai asut vaikka ulkomailla, jossa musta-hopeaa on tarjolla, olisin äärimmäisen iloinen, jos vinkkaisit minulle ostopaikoista tai möisit vaikka oman laukkusi minulle. Muuten tämä täti kulkee kevään ja kesän juhlat lähikaupan muovipussi olalla :)

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Ei varmaan mene viikkoakaan, ettei jossakin tiedotusvälineessä tai some-kanavassa olisi juttu lasten päivähoitoasioista. Se tuntuu olevan aihe, josta jokaisella suomalaisella on mielipide ja sanottavaa. Milloin subjektiivista päivähoitoa halutaan rajoittaa, milloin päiväkodit vahvistavat liiaksi sukupuolirooleja ja milloin uutisotsikoksi nostetaan niinkin merkittävä aihe kuin päiväkodeissa käytettävät kenkäsuojat. Niin ja jos ei mitään uutisoitavaa ole, vedetään aina esille, vuodesta toiseen, Liisa Keltikangas-Järvinen –kortti.

Kun F syntyi, raivostuin valtavasti, kun joku arvosteli lapsen laittamista päiväkotiin. "Tässä maassa lapsia on päiväkoditettu jo vuosikymmeniä, eivätkä ne siellä maatalousyhteiskunnassakaan aina äitiensä helmoissa ole saaneet 3-vuotiaaksi kasvaa", argumentoin. "Peltotöiden ja navetan kutsuessa lapset olivat piikojen ja mummojen hoidossa, miksei siis nytkin vieras hoitaja kelpaisi? Aivan hyviä meistä ja heistä on kasvanut, vaikka ulkopuolinen ihminen onkin lapsuudessa omien vanhempien lisäksi hoitanutkin."

Pidin myös, myönnettäköön, kotiin vuosiksi jääviä äitejä jotenkin surullisina tapauksina. Itselläni oli karmea kiire töihin todistamaan, että aivotoimintaa edelleen löytyy, joten en voinut kuvitella, että jaksaisin lahnustaa kollaripöksyissä kodin ja ruokakaupan väliä yhtään pidempää kuin oli pakko. Menin töihin, kun F oli 8 kuukautta. F jäi kotiin mummon ja välillä tätinsä kanssa. Päiväkodin hän aloitti vuoden päästä tuosta.

Ensimmäisen työvuoteni on pelkästään ja vilpittömästi vain iloinen töihinpaluustani. Oli ihanaa jutella aikuisten kanssa ja lähteä aamulla tärkeänä hoitamaan omaa tonttiaan. Tunsin myös, että olin hyvä äiti, koska osasin mielestäni ottaa illoista F:n kanssa kaiken ilon irti. Tiesin, että jos olisin ollut ihan koko päivän vaippojen ja soseiden keskellä, olisin ollut paljon latteampi tapaus. Nyt illat olivat spesiaaliaikaa, joihin halusi panostaa ekstrahyvin.

Kun F sitten aloitti päiväkodin, aivan ihanan sellaisen, huomasin kuitenkin, että jokin perä niissä päiväkotivastaisissa puheissa taisikin olla …

Ensinnäkin haluan sanoa, että meillä on ollut sellainen onni, että F on saanut olla kahdessa aivan ihanassa kodinomaisessa pienessä päiväkodissa, jossa aikaa ja aikuisia on aina tarjolla. Tiedän, että olemme olleet sen suhteen todella onnekkaita! Ja kiitän joka aamu siitä, että lapseni voi rynnätä hyvillä mielin ja iloisena turvallisen tarhatädin syliin.

Tästäkin huolimatta en voi olla ajattelematta, millaista olisi, jos F saisi viettää päivänsä minun tai Eskon kanssa kotona. On nimittäin fakta, että päivät, jolloin hän on hoidossa, ja päivät, jolloin kotona, ovat usein kuin yö ja päivä.

Arkena päiväkodin jälkeen F on aika usein väsynyt, kulmikas ja kiukkuinen, ja lomapäivinä tätä tapahtuu todella harvoin. Päiväkotipäivän iltapuheissa toistuu ”tyhmää”, ”kakkaa” ja ”en tee”, kun vapaapäivinä äänessä on ” okei äiti” ja ”sopii”.

Olen tulkinnut asian niin, että hoitopäivän jälkeisissä iltapäiväkiukuissa purkautuu eroahdistus, mutta myös varmasti se, että silloin on se päivän hetki, jolloin lapsella on lupa relata. Kotona, tutuimpien ihmisten läsnäollessa, ei tarvitse enää tsempata ja pinnistellä kiltteyttä, ja silloin voi päästää tyhmäkakat valloilleen. Ja niinhän se meillä aikuisillakin taitaa mennä : Kun töissä pinnistelee, voi kotona vastassa olla mörrikkä. Aika luonnollista!

Jos olisin nyt 8-kuukautisen F:n äiti, en varmastikaan menisi vielä töihin. Tietäisin, että kyllä ne aivot sieltä palaa ja taaperoiän tylsät ja itseään toistavat päivät eivät kestä kuin hetken. Luulen, että tällä hetkellä osaisin myös nauttia kotona olemisesta erilailla kuin aikanaan, ja ymmärtäisin selkeämmin, kuinka hirveän tärkeää lapsen on antaa elää rentoa lapsuutta, ilman kellontarkkaa herätystä, mahdollisimman pitkään.

Sen enempää en aiheella itseäni kuitenkaan soimaa, koska menneisiin ei voi enää palata. Ja päätökset tehtiin sillä päällä, joka minulle vuoteen 2011 oli annettu. Kyllä kai se niin on, että äitiys opettaa, koko ajan, myös olemaan parempi äiti.

Mikä on sinun kantasi kotivanhemmuuteen tai päivähoitoon? Entä maijaileeko muissa päiväkotiperheissä arki-iltojen hirmu, mutta lomapäivien söpöliini?

-Karoliina-

 

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Pages