Ladataan...
Kolmistaan

Viimeinen päivä marraskuuta. Vuosi 2016. Toisaalta tuntuu, että tämä kuukausi on niin hirveän pitkä. Niin tylsä, harmaa ja sairasteluiden täyttämä, että moni päivä ja jopa viikko on mennyt ikään kuin ohi. Madellut aamusta iltaan, viikon alusta viikonloppuun. On ollut ihanaa lunta, jota on tullut katseltua vain ikkunaruudun läpi. Ja sitten sitä ankeaa loskaa, räntää ja vettä, joka on tehnyt päivistä yhtä väritöntä mössöä.

Toisaalta. Onhan tässä ollut iloakin. F:n etukäteissynttärit, reissupäivät, äitin ja isän vihkivalojen uusiminen ja…hmm. Mitähän muuta? Aika usein sitä osaa iloita pienestä ja muistan ihan tavallisia kivoja hetkiä. Tästä marraskuusta vaan kun ei tunnu oikein jääneen noiden parin edellä mainitun jutun jälkeen oikein mitään käteen. En oikein edes muista, mitä on tapahtunut. Olenko ehtinyt nähdä ystäviä? Mikä on naurattanut? Kävimmekö kertaakaan kirjastossa? Mitä syötiin ja mistä puhuttiin?

Kai se on vaan myönnettävä, että marraskuu – ainakin minulle – on se vuoden ankein kuukausia. Aina. Silloinkin, kun ei aidosti edes olisi varaa valittaa. Silloinkin, kun tietää edessä olevan joulun, uudenvuoden ja kaiken sen loppuvuoden ilon.

Jos jotain iloa etsii, niin sen, että marraskuu pakottaa ihmisen perusasioiden äärelle. Kun luonnonvalo on poissa ja jouluvalojen loisto edessä, karisee elämästä kaikin puolin kaikki päälle liimattu glamour. Marraskuu on maksalaatikkoa, yhdeksältä aloitettuja yöunia, kollarihousupäiviä ja silmäpusseja. Se on sitä, että elämän kohokohtaa on Katsomon Ex-onnelliset ja Alepan alennuslapullinen maito. 

Onneksi marraskuu on muutaman tunnin päästä taaksejäänyttä elämää. Tänään käytiin joulutorilla ottamassa ennakkolähtö kauteen. Huomenna saa avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Huomenna on jo vuoden viimeinen kuukausi. Yleensä se yksi parhaista siinä kahdentoista kuukauden sakissa. Kimaltava. Täynnä herkkuja ja lahjasupinaa. Joulujuhlia ja illan hämyssä juotuja glögimukeja. Kynttilöitä ja perhettä. Pikkujouluja ja lapsen silmissä kimmeltävää odotusta.Rauhaa ja rakkautta. 

Mitä sinulle jäi marraskuusta käteen ja mitä kaikkea odotan loppuvuodelta?

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Tämä aamu. Istun Saksan asunnon ruokapöydän ääressä. Aurinko paistaa sälekaihdinten välistä sisään, työmiesten tasainen naputus ja poraaminen kuuluu seinän takaa. A pari tuntia sitten töihin, F polski juuri kylvyssä ja on nyt asettunut viereeni piirtämään. Kello on kohta yksitoista, enkä ole jaksanut vielä pukea päivävaatteita ylleni. Tekisi mieli juoda toinen kuppi kahvia, mutta päätän, että se saa nyt jäädä.

Tuijotan edessäni olevaa läppärin näyttöruutua. Pää on yhtä aikaa tyhjä ja sitten taas täynnä ajatuksia. Mietin, mistä kirjoittaisin. Pitäisikö pysyä siinä ideassa, jonka kirjoitin lentokoneessa vihkooni tälle päivälle? Vai pitäisikö sittenkin hypätä hetken ja flow`n mukaan?

Samaan aikaan sähköpostiini kilahtaa tutkimusaineiston ensimmäiset sivut, jonka tekoon osallistuin haastateltavana viime vuonna. Se käsittelee perhebloggaamista, tai kuten aineistossa sanotaan, aihetta mommy bloggin. Silmäilen sitä hetken ja käy ilmi, että aika moni muukin meistä mutsibloggaajista tekee viikkosuunnitelmia ja bloggaamiskalentereita. 

Tuijotan omaa tämän viikon viikkosuunnitelmaani ja mietin, kuinka monenlaisia suunnitelmasivuja, ideoita ja pähkäilyjä blogiurani onkaan pitänyt sisällään. Kuinka monta mustekynän sotattua jälkeä tai ylivedettyä ideaa onkaan tarvittu siihen, että ruudulle on lopulta ilmestynyt oikea postaus. Niin ja miten usein postaussuunnitelma onkaan viikon aikana muuttunut: Joko yhteiskunnassa on tapahtunut jotain mielenkiintoisempaa, josta on tehnyt mieli kirjoittaa alkuperäistä suunnitelmaa enemmän. Tai sitten kirjoitushetkellä aihe on muuten vaan tuntunut jotenkin sille, ettei siitä teekään mieli kirjoittaa.

Minulta kysytään aina tasaisin väliajoin sitä, mistä keksin aiheeni blogiin. Se onkin vaikea kysymys, koska välillä tosiaan on hetkiä, että tuijotan sunnuntai-iltana seuraavan viikon kalenteria, enkä keksi yhtä ainoaa ideaa. Ja välillä taas ideoita voi pompahdella sitä tahtia mieleen ja kännykän muistioon, että oikein harmittaa, että hyviä aiheita pitää lykätä toisten hyvien aiheiden vuoksi.

Jos neuvoisin nyt aloittelevaa bloggaajaa, kehottaisin katselemaan maailmaa uusin silmin. Etsimään aiheita arjesta, ihmisistä ja ilmiöistä. Ja kun sitä tekee hetken. Kuukausia ja vuosia, ei kohta osaakaan enää olla etsimättä juttuideoita.

Toisekseen pieni pakottavuus on välillä hyväksi. Kun tekee bloggaamista ammatikseen, ei aina voi odottaa flow`ta. Joskus on vaan pakko rutistaa aihe. Näpyttää teksti tietäen, ettei kyseessä ole mestariteos. Aika usein käy kuitenkin niin, kun kirjoittaa edes jotain, saa taas otteen koko touhuun, ja jos ei sen postauksen lopussa niin ainakin jo seuraavan päivän tekstissä ote on jo löytynyt.

Kolmanneksi. Postausviikko kannattaa jakaa yläotsikoihin, jonka jälkeen on helpompi keksiä yksittäisi postauksia. Välillä – hyvän flow`n aikaan – keksin ideat ilman sen suurempaa aihejakoa, mutta joskus minua auttaa, jos jaan viikon omiin osioihinsa. Maanantaille kotipostaus, tiistaille jotain perheaiheista, keskiviikolle kauneutta ja niin edelleen.

Neljäs ja se tärkein vinkkini voisi kuitenkin kaikkien edellisten järkivinkkien jälkeen olla seuraava : Kun kirjoitusflow iskee. Kun mieleen piirtyy hyviä lauseita ja nasevia mielipiteitä, kannattaa kone kaivella esille. Heti. Vaikka keskellä yötä. Koska flow`n mukaan kirjoittaminen on parasta ja palkitsevinta. Ihanaa!

-Karoliina-

P.S. Ai mitenkö tämä teksti syntyi? Niin, että aluksi jopa vähän tympi kirjoittaa. Päivän aihe ei tuntunutkaan enää omalle. Sitten aloitin kirjoittaa vain niitä ajatuksia, jotka sillä hetkellä tulivat mieleeni. Havaintoja aamusta. Loppu syntyi – jos ei nyt flow`ssa – niin ainakin ihan hyvässä yhteisymmärryksessä näppäimistön kanssa. 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kun kirjoitin perjantaina tissiviikosta, luulin, että olin pohdiskellut tissi-gatea jo niin monelta kantilta, ettei mieleeni edes tullut, että sen tiimoilta voisi olla vielä kovinkin monta näkökulmaa, joihin en olisi vielä tutustunut. Ajattelin, että ehkä joku voisi valaista minua sen asian suhteen, kuinka someen laitettu rintakuva vapautti, mutta muuten ajattelin homman olleen oman mieleni sisällä jo niin sanotusti taputeltu. Mutta sitten aloin lukea kommenttejanne oikein ajatusten kanssa. Ja kun pääsin Nuorgamin Emmin Instagram-kommentin kohtaan ”Mut vapauttaa se, että voin edes joskus olla isoine tisseineni epäseksuaalinen hahmo, joka ei ole muiden omaisuutta.” Alkoi nolottaa. Luulin, että olin kirjoittanut edellisen postaukseni 2016-luvun naisen äänellä. Mutta olinkin kirjoittanut sen 2016-luvun pienirintaisen naisen kokemusten kautta.

Tajusin, ettei se, ettei minua ole koskaan (korkeintaan kun ehkä jossain uimarannalla) tuijotettu kasvojen sijaan rintoihin tai huudeltu kommentteja muodoistani tarkoita sitä, etteikö niin tapahtuisi. Edelleen, joka päivä, tasa-arvo-Suomessa. Se, missä minun on pienikokoisena helppo peittää vartaloni boyfriend-farkkujen tai ison neuleen alle niin halutessani (tai toisaalta näyttää se silloin, kun itse niin päätän) ei tarkoita, että kaikki voisivat tehdä niin. Ja kun mietin asiaa vähän tarkemmin, muistin, kuinka isorintaiset, isopeppuiset tai muuten vaan muodokkaat ystäväni ovat kironneet sitä, etteivät he koskaan voi olla piilossa. Ihan vain omia itsejään ilman, että vieraan ihmisten katse kiinnittyisi ensimmäiseksi heidän vartaloonsa. Sanottaenkin selvää, että kaikki näistä ovat olleet naisia.

No mitä tästä opimme? Sen, ettei naiseus ole edelleenkään kaikille sama, vaikka kuinka asuttaisiin maassa, jossa asiat pitäisi olla jo melko hyvin ja tasa-arvoisesti. Niin ja sen, että oma subjektiivinen kokemus ei välttämättä ole läpileikkaus koko yhteiskunnasta. En tietysti niin ole kokonaan koskaan luullutkaan, mutta kyllä minua järkytti, millaisiin tilanteisiin isorintaiset naiset edelleen joutuvat. Tahtomattaan.

Joten arvon leidit. Voimia tissien ja muotojen kanssa. Ehkä joku päivä kukaan ei ole megamunkki tai lauta. Ihan vaan ihminen.

-Karoliina-

Kuva : Sanni Kariniemi (Teoksesta Tee se itse -vauva. Kariniemi & Sallinen, 2016. Bazar.) 

Share

Pages