Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin pari viikkoa sitten Viikon kirppislöytö -postauksessa siitä, että löysin Tori.fi:stä itselleni Stokken Variable Balans -työtuolin. Ja sitten hehkuttelin sitä vielä parin minivideon verran Insta Storiesissa niin, että sain yhtäkkiä hirmuisen monta yhteydenottoa tuolin tiimoilta. Joten: Kerrotaanpa nyt vähän enemmän tästä ihmetuolista, kerran samojen selkä- ja hartiavaivojen kanssa painii niin hirmuisen moni!

Minä tutustuin ihan hassunnäköiseen tuoliin työpaikallani H23:lla, jossa kahdella meidän toimiston miehistä oli jo sellaiset ennen minua. Testasin tuolia yhden puolikkaan työpäivän verran ja olin myyty.

Minulle tulee hartiat, oikean lapaluun alunen ja niska usein kipeäksi, jos olen paljon koneella. Stokken tuolin kanssa näin ei kuitenkaan käy, koska tuoli pistää istujan väkisinkin oikeaan asentoon. Siinä on nimittäin melkein mahdoton istua selkä ja hartiat lysyssä. Hieman kiikkutuoli muistuttavassa tuolissa istutaan polvet koukussa, jolloin selkä asettuu suoraksi, hartiat pysyvät sopivasti takana ja tuki löytyy vatsalihaksista.

Konkreettisin muistutus tuolin tärkeydestä tuli, kun matkustin pari viikkoa sitten Helsinkiin. Kun minulla jäi tapaamisten väliin muutama tunti, naputtelin postauksia lounaspaikan pöydässä. Ei mennyt kuin vajaa pari tuntia ja selkääni särki, niska oli jumissa. Ja sama jomotus kesti viikon! Kroppani oli kai jo niin tottunut hyvään asentoon, että se järkyttyi kauheasta työasennosta.

-Karoliina-

Kuva: Armando Tranquille

Asu: Kengät, Ten Points (saatu) // mekko, Aarre (saatu) // housut, Pieces 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen kertonut monta kertaa, että F:llä on joskus vaikeuksia löytää itselleen asu kouluun. Siinä sitten kiskotaan vaatekaapin sisältöä alas ja yritetään löytää sopivaa. Edellispäivänä mukava vaate voikin olla tässä tapauksessa huono juuri tänään. Kauhea sanoa, mutta tunnistan tästäkin välillä itseni.

Päätin muutama viikko sitten, että testaan vaatteiden karsimista helpottaakseni tyttäreni vaatekriisejä. Konmaritus on auttanut aikuisten aamuja, joten miksi se ei auttaisi lastakin. F sai valita kaapistaan viidet housut, viisi pitkähihaista yläosaa, viisi t-paitaa ja tämän lisäksi parit kengät, takit ja yhdet ulkoasusteet. Muut laitettiin väliaikaisesti pois kaapista.

Tämä kokeilu helpotta meidän eloa aivan käsittämättömän paljon. Kaapissa kun ei ollut kuin muutamat vaatteet (osa aina pyykissä), ei valintaan ja veivaamiseen mennyt kenenkään aikaa eikä energiaa. Voin sanoa (vaikka itse sanonkin), että kokeilumme oli nerokas.

Vaatteiden karsiminen ikään kuin katkaisi kierteen. Nyt kun kaappiin on jo palautettu normaalimäärä vaatetta, on hyvä meno edelleen jatkunut.

Jotta homma jatkuisi edelleen hyvissä fiiliksissä, karsin tämän operaation yhteydessä taas kerran F:n vaatekaapista yhden puolikkaan Ikea-säkillisen kampetta. Niitä (ja paaaaaljon muuta) voi tulla ostamaan 8.10.2017 Mansen blogikirppikseltä!

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen ollut aika ajoin keskinkertainen sisko, huono puoliso ja melko surkea ystävä. En ole aina jaksanut soittaa, ehtinyt nähdä tai muistanut syntymäpäiviä. Mutta äitinä olen ollut toisenlainen. Vaikka joka päivä tietysti koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin, voin käsi sydämellä sanoa, etten ole fuskannut yhdestäkään tilanteesta. En silloin, kun olen tiennyt tiukkuuteni äitinä johtavan koko illan kestäviin neuvotteluihin ja protestointiin (ja periksi antaminen olisi vain helpompaa). En silloin, kun on pitänyt lykätä kiireelliset työt perhesyiden vuoksi (ja joutunut liriin). Enkä silloin, kun on täytynyt astua ulos omalta mukavuusalueelta ja temperamentin luonnolliselta kululta ollakseen parempi esikuva tyttärelleni. 

Kun F ja minä muutimme aikanaan asumaan kahdestaan, huomasin aika pian, kuinka meistä alkoi muodostua F:n kanssa kahden kopla. Se taistelupari monessakin mielessä, joka nukkui, heräsi, söi ja oppi yhdessä. Vaikka olimme tietysti edelleen äiti ja tytär, tuli meistä yhtäkkiä vielä vähän enemmän. Ehkä siksi, että meitä oli meidän kotona vain me kaksi.

Sen lisäksi, että meistä tuli kuin varkain naiskaksikko, tuntui elämä näin äidin näkökulmasta simppelille. F oli lapsi. Minä taas aikuinen. Siinä asetelma, joka helpotti monta asiaa. Hierarkia oli selvä. Samoin se, kuka päättäisi kaapin paikan. Minä olin se, joka kantoi vastuun, mutta myös se, jolla oli täysi vapaus toimia vanhempana niin kuin parhaaksi näki. Yksin arjen pyörittäminen oli toki rankkaa, mutta oli siinä oma viehätyksensäkin – ei tarvinnut kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sen kun vaan toteutti tiimin ja äitiyden asetelmaa ihan rauhassa.

Uskon, että oma itsenäisyyteni ja tietty vahvuuteni olivatkin tuon ja monen muunkin elämänvaiheeni vahvuus. Mutta on tällaisessa yh-mutsin identiteetissä jotain huonoakin. Nimittäin se, että kun mukaan astui kolmas perheenjäsen – aikuinen puoliso – en uskaltanutkaan luopua otteestani ihan noin vain.

En edes itse olisi tajunnut koko tilannetta, jos A ei olisi ottanut asiaa keväällä puheeksi. ”Mä haluaisin olla tässä perheessä mukana, jos siihen annettaisiin mahdollisuus.” Niinpä niin. Otin miehen kyllä avosylin vastaan puolisokseni, mutta en ollutkaan osannut päästää häntä aidosti mukaan meidän kahden naisen liittoon. Siihen, joka oli pitänyt meidän paletin kasassa jo pidemmän aikaa. Ehkä tapaani ajatella äitiydestä piti muuttaa, eikä sinnikkyys ja minä pärjään kyllä itse -asenne ollutkaan pelkästään hyviä juttuja.

Uusperheen rakennuksessa on monta vaihetta. Ja vaikka uusperheen rakennus varmasti usein noudatteleekin tuttua kaavaa, on jokaisella perheellä omat vahvuutensa ja omat kompastuskivensä. Minä uskon, että yksi meidän perheen haastavimmista asioista on se, että minun on vaikea jakaa vastuuta. En halua olla vaivaksi, joten teen asiat automaattisesti usein itse. Toisaalta vastuunjako vaatii myös hirveästi rohkeutta. Vanhoja kaavoja kun on niin paljon helpompi toistaa, vaikka uudet olisivat kaksin verroin parempia.  

Kesän ja syksyn aikana olenkin opetellut siihen, että me olemme nyt perhe. Voin ottaa kampaajan iltakuudelta, ja luottaa siihen, että homma kotona toimii ilman minuakin (koska joskus se tuntuu sujuvan monilta osin jopa paremminkin silloin). Voin jutella kasvatusasioista, jakaa huoleni ja tukeutua toiseen. Luottaa siihen, että ruoka tulee pöytään, pyykki pestyä, lapsi vietyä harrastukseen tai synttärilahja ostettua ilman, että minun on pakko puuttua peliin. Se on ihanaa, mutta samalla se vaatii hirvittävästi uuden opettelua. Toki toiseltakin, mutta – hassua kyllä –eniten varmaan minulta.

Viime lauantaina vietettiin Uusperheidenpäivää, ja minusta oli ihana katsella Supli ry:n Instagram-sivuilta erilaisia perheitä ja kokoonpanoja. Ja vähän arvailla, mitä perheenrakennusvaihetta mikäkin perhe eleli. Mistä he saavat ilonsa ja kuinka arki niiden seinien sisällä rullaa.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages