Ladataan...
Kolmistaan

Jopas jotakin. Viimeinen viikko ennen JOULU(AATTO)VIIKKOA pärähti käyntiin. Onhan se käsittämätöntä, miten nopeasti syksy – taas kerran – meni. F:llä on puolet ekaluokkaa jo ihan kohta takana, meillä aikuisilla taas syksy uusissa töissä. Aika mahtavaa, sillä tuntuu sille, että on voimia ottaa uusi vuosi vastaan. Tänä syksynä työtaakka on ollut siis aikalailla sopiva.

Minä vietin viime viikonloppuna sitä kuuluisaa omaa aikaa. Perjantaina juhlistimme entisistä työkamuistani koostuvan kaveriporukan kanssa pikkujouluja Espoossa. Saunoimme, herkuttelimme ja höpisimme aivan koko illan. Oli ihanaa nähdä niin monta tuttua, mutta aivan liian harvoin nähtyä naamaa, samalla kertaa. Ja mikä parasta, illan lopuksi sai kömpiä yhden parhaista ystävistäni viereen siskonpetiin ja nauraa vielä ainakin aamukolmeen.

Lauantaina suuntasin sitten junalla takaisin Tampereelle, jossa minua odottikin jo siskoni Hipu. Söimme uudessa Puisto-ravintolassa (hyvä palvelu ja maisema, keskinkertaista ruokaa), shoppailimme vähän Koskarissa (lähinnä joulujuttuja) ja lopulta kömmimme Ilveksen* ylimpään kerrokseen yöksi. Vietimme siis irtioton arjesta aivan kivenheiton päässä kotoa löhöten hotellissa ja syöden ravintola-annoksia sängyllä röhöttäen. Todellinen rentoutumisvuorokausi, etten sanoisi.

Vaikka koko viime viikonloppu oli ihana, ja minusta on hurjan kiva nähdä ystäviä, tajusin myös samalla, että elän nyt elämänvaihetta, josta en varsinaisesti tarvitse useinkaan omia irtiottojani. Tarkoitan sitä, että kun F oli vauva ja minä olin kotiäiti, tuntui jokainen oma hetki kultaakin kalliimmalle. Silloin oma aika oli niin harvinaista, että siitä ammensi kaiken sen voiman ja energian, jonka suinkin sai irti. Sillä jaksoi ne loputtoman pitkät vauva-arkipäivät ja itseään toistavat rutiinit.

Sen sijaa en nykyisin varsinaisesti koe tarvitsevani omia menojani juuri lainkaan. Tai sanotaanko näin: Nykyisessä elämäntilanteessa kun saa ihan luonnollisesti viettää työpäivänsä  ”yksin”, olla monen monta tuntia erossa kodista ja perheestä, nähdä kodin ulkopuolisia aikuisia ihmisiä tusinan päivässä, eikä lämmintä ruokaakaan tarvitse viikolla suunnitella ja valmistaa kun kerran, on se jo sellainen irtiotto, ettei juuri enempää kaipaa. Voi käydä vessassa niin, ettei kukaan ryskytä ovea. Ja myös piipahdella kesken arki-illan vaikka kaupungilla tai harrastuksessa niin, että siinä ei ole sen suurempaa numeroa.

Yhtään vähättelemättä oman ajan merkitystä ja sen tuomaa voimaa aikuisille esimerkiksi pikkulapsiarjen keskelle, olen alkanut pohtia, korostetaanko nykyisin oman ajan ottamista vähän liikaakin. Itsekin koen hirveän usein huonoa omatuntoa siitä, jos en ole tarpeeksi nähnyt ystäviäni, en jaksa lähtee bailaamaan tai osallistua erilaisiin kemuihin, vaikka todellisuudessa koen, että kaikki ajalliset ja toiminnalliset palaset ovat elämässäni juuri nyt tasapainossa. Koska jos ihan totta puhutaan, juuri tällainen harvakseltaan tehty oma aika riittää minulle vallan mainiosti, enkä edes kaipaa sitä enempää.

Mitä useammin juttelen ystävieni kanssa, sitä enemmän äimistynkin siitä, miten usein ihmisiä – varsinkin naisia – kannustetaan ottamaan omaa aikaa ja kaveriaikaa, mutta parisuhdeaikaan harva panostaa läheskään yhtä ponnekkaasti. Että sitä kyllä varataan kaveriporukan tapaamisia, ravintolaillallisia ja vaikka mitä, mutta jos kysyy, milloin on käynyt puolison kanssa jossain ihan kahdestaan, monikaan ei edes muista! Ja sitten kummastellaan, miksi suhde latistuu ja toista ei enää tunne.

Olen sitä mieltä, että ystävät on todella merkittävä osa elämää. Mutta niin on kyllä puolisokin (jos siis sellainen on). Siksi uskonkin, että joka kerta, kun buukkaa ystäväaikaa, varaisi samalla kalenterista aikaa myös puolisolle. Koska ei se pyykkikasojen ja lihakeiton äärellä vaihdettu kuka hakee lapset huomenna päiväkodista -keskustelu korvaa sellaista todellista yhdessäoloa, vaikka arki olisikin kuinka hyvää ja toimivaa.

Ehkä tämä meidän suomalaisten naisten itsenäisyys ja girl powerilla pärjääminen – joka muuten on mitä loistavin asenne – onkin kuitenkin mahtavuudessaan pieni ansa parisuhteelle. Että sitä pidetään niin kynsin ja hampain kiinni omista eduista ja menoista, että joskus unohtuu, ettei parisuhdekaan toimi itsestään. Ja ettei se ole heikkoutta, epäfeminismiä tai nössöyttä, jos kaveri-illan sijaan varaakin puolison kanssa yhteisen viikonloppuloman.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Takki, Makia Raglan Parka (saatu) // kengät, Dr Martens // farkut, Zara

*saatu yö

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tällä viikolla jotain tv-ohjelmaa Martti ja Eeva Ahtisaaresta. Siinä Eeva kertoi, että hän yritti aina välillä muistuttaa Marttia namibialaisesta sanonnasta, joka meni jotenkin tähän tyyliin: ”Kiirellä ei ole siunausta.”

Mielestäni tuo sanonta – vaikka kuinka afrikkalainen onkin – kuvaa hirmuisen hyvin meitä suomalaisia ja yleistä ajattelumalliamme: Vasta ajallisesti(!) pitkään harkittuja tekoja pidetään oikein ja ”siunattuina”. Nopeutta ja intuition mukaan tekemistä taas paheina.

Meitä on tässä parisuhteessa kaksi aivan erilaista ihmistä. Minä olen pääasiassa se nopea sähikäinen, joka tekee impulsiivisia ratkaisuja. A taas on puolestaan rauhallinen harkitsija. Jos meillä on vaikka riita, minä olen ehtinyt jo unohtaa koko jutun siinä vaiheessa, kun toinen vielä pohtii sitä aktiivisesti.  On hauskaa ja opettavaista nähdä niin läheltä niin eri mekanismeilla toimiva ihminen.

Minä uskonkin oikeasti siihen, ettei kumpikaan tapa – nopea tai hidas – ole väärin. Se, mikä toimii minun luonteiselleni ihmisellä, olisi aivan täysin väärä jollekin toiselle. Joku toinen ahdistuisi varmasti valtavasti, jos asiat pitäisi päättää ilman pitkällistä harkintaa. Ja toisaalta: Jos minä en saisi aina välillä innostua nopeasti asioista, pistää rattaita pyörimään samassa hetkessä tai luottaa omaan intuitiooni, tekisi se minusta epäminän. Jos minut pakotettaisiin verkkaiseen muottiin, uskon, että moni minulle tyypillinen asia, ihana elämys tai ylipäätään suuri palaa elämää jäisi elämättä.

Siksi minua välillä ärsyttääkin se, kuinka rumasti ”nopeiden ratkaisujen ihmisistä” puhutaan. Arvostellaan, jos joku on uskaltanut ottaa lopputilit huonosta työstä kesken työpäivän. Pidetään nopeasti alttarille käveleviä, lapsen suhteensa alussa hankkivia tai unelmatalonsa ensisilmäyksellä ostaneita ihmisiä jotenkin pöhköinä. Aivan kuin ainoa oikea tapa tehdä oikea ratkaisu olisi se, että sen harkintaan käyttäisi kauan aikaa. Että aivan kuin päivät, viikot, kuukaudet tai vuodet olisivat jokin autuaaksi tekevä voima, joka ikään kuin varmistaisi täydellisen elämän.

Jos näin olisi, emme tietäisi niin montaa pariskuntaa, jotka kymmenien vuosien seurustelun jälkeen ovat kuitenkin  eronneet vajaan vuoden avioliiton jälkeen. Tai emme tietäisi niitä ihmisiä, jotka huonon työpaikan tai suhteen riuduttamina manailisivat sitä, että ”olisi pitänyt vaan uskaltaa lähteä aikaisemmin”. Joskus hitaus ei ole siunaus, vaan taakka.

On totta, että nopeissa ratkaisuissa voi tulla mokattua. Voi olla, että nopeasti valittu puoliso osoittautuu ihmishirviöksi, ilman harkintaa vaihdettu työpaikka ojasta allikkoon -hyppäämiseksi tai kaupasta kotiin kannettu mekko hutiostokseksi. Mutta ihan yhdessä tapaa niitä mokia voi syntyä harkitessakin. Ja sitä paitsi uskon siihen, että monta kertaa harkinnaksi naamioitu ajan pelaaminen on yksinkertaisesti vain pelkoa.

Olen itse tehnyt elämässäni vain yhden ratkaisun niin, että harkitsin sitä itselleni epätyypillisen kauan. Toisaalta oli hyvä monestakin syystä, että en ryhtynyt tuolloin suin päin toimeen. Ainakin pystyin olemaan päätöksestäni täysin varma, ajan kuluminen jalosti päätöstäni ja ennen kaikkea: Pystyin todistamaan muille, ettei tekoni ollut mikään teinimäinen musta tuntuu -impulsio.

Onkin aika järkyttävää ajatella, että yksi merkittävä syy pitkään harkinta-aikaani siinä tilanteessa oli nimenomaa muut ihmiset. Nimittäin: Koko sen pitkän prosessini aivan alkumetreillä tiesin jo tasan tarkkaan, mitä aiheesta aivan kirkkaasti ajattelisin, miten siinä lopulta kävisi ja mikä olisi siinä tilanteessa ainoa oikea ratkaisu. Minä olin vaan niin pelkuri, että minun piti ennen sitä todistaa se ajallisesti myös muille.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että vaikka harkinnassa tuossa tilanteessa oli paljon hyvääkin, teki se myös hallaa. Harvoin puhutaan nimittäin siitä, että asioita vatvoessa ne voivat mennä jopa pahemmiksi. Minä itse olen tajunnut vasta näin jälkikäteen, että minun olisi pitänyt olla monestakin syystä rohkeampi päätöksenteossani jo paljon aikaisemmin. Ne vahingot, joita harkinta-aikanani (eli pelkuuruuteni aikana) tulivat ovat sellaisia, että niiden korjaamiseen meni ja menee surullisen paljon aikaa ja energiaa.

Syy, miksi ylipäätään kirjoitankin tästä aiheesta on juuri se, etten usko jonkin yhden tavan autuaaksi tekevään voimaan. Olen kokenut ihan turhan monta kertaa vaikkapa itse historiassani syyllisyyttä siitä, että olen mennyt sydämeni mukaan. Ja vaikka kaikista noista teoista on oikeasti seurannut lopulta hyvää ja olen kokenut tehneeni oman sydämeni mukaan oikein, on takaraivossani kalvanut sellainen kunnollisen luterilaisen suomalaisen paino, jossa tämmöinen ”haihattelu” olisi jotenkin väärin. Vasta kolmekymppisenä olen tajunnut, että juuri se itseensä ja omaan tunteeseensa luottaminen on se minun vahvuuteni! Sitä ei tarvitse hävetä. Siitä voi olla jopa ylpeä – minä osaan kuunnella sydäntäni.

Jos minä kehittelisinkin nyt sananlaskua, menisi se jo edesmenneen mummoni sanoja lainaten: ”Jokkainen ellää tyylillään.”

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Mekko/kimono, Ivana Helsinki (saatu) // leggarit, Stradivarius

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Miten tutustuitte? 

  • I: Tanssileirillä, Hankasalmella. Ajankohtaa pitäisi ehkä kysyä vanhemmilta, mutta ehkä ala-asteen ekoilla luokilla.
  • K: Mehän ollaan tunnettu Inarin kanssa ikään kuin aina, koska Inarin vanhemmat ovat Hankasalmelta kotoisin ja vaikka Inari on helsinkiläinen, on hän lomaillut Hanksulla ahkerasti. Ekat meidän yhteiskuvat on ihan pieninä jostain yleisurheilukisoista, mutta tosiaan varsinaisesti me tutustuttiin tanssileirillä alakouluiässä. Inari oli siellä mun judoparini kanssa, joka asui puolestaan Inarin mummolan naapurissa.

Mikä oli ensivaikutelmasi toisesta?

  • I: Mun piti vihata Karoa, koska sillä oli Anun (samainen judokaveri) kanssa jotain hässäkkää. Että en saanut tykätä, koska piti olla lojaali Anulle. Mulle tulee mieleen aina se, että Karoliia oli polkkatukka ja rillit. Sitä tosin en tosin muista, miten lopulta tanssileirin jälkeen päädyttiin kavereiksi.
  • K: Inari oli musta aivan järjettömän cool. Lähinnä siksi, että oli HELSINGISTÄ ja asui KERROSTALOSSA. Joku kontakti (ainakin mun pään sisällä, en tiedä, onko totta) liittyi TikTakiin. Lisäksi Inari kertoi aina jotain tosi jänniä juttuja kotibileistä ja minä maalaishiirenä mietin, kuinka siistiä tuolla suuressa maailmassa varmaan olikaan.

 

Milloin huomasit kaveruuden muuttuneen ystävyydeksi?

  • I: Onpa hyvä kysymys! En osaa sanoa, koska ei ole kuitenkaan koskaan nähty fyysisesti hirvein usein. Ehkä niinkin myöhään, kun Ruisrockissa pari kesää sitten.
  • K: Vasta aikuisena. Nyt tämän ”uuden kohtaamisen” aikana. Mutta en osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa.

 

Kun sovitte tapaamisen, kumpi on myöhässä ja kumpi ajoissa?

  • I: Ei kumpikaan.
  • K: Ei olla myöhässä.

 

Mikä teitä yhdistää? Missä olette samanlaisia?

  • I: Ehkä semmonen suoruus ja  helppous, eli ei tarvitse arvailla, mitä toinen tarkoittaa. Luotan siihen, että jos Karo sanoo jotain, se tarkoittaa sitä. Myös se, että ollaan tavallaan käyty samoja elämäntilanteita läpi. Vaikka meillä onkin omat kokemukset, mutta silti. Karo osaa palauttaa myös mut maanpinnalle omista ajatuksistani ja onkia mun kommenteista ne olennaisimmat asiat.
  • K: Meitä yhdistää minusta ihan ekana Hankasalmi, eli Hanksu. Se on aika merkittävää, että vielä näin aikuisenakin – vaikken ole asunut Hanksulla kohta 14 vuoteen, eikä Inari koskaan –  on kytkös myös ihmisten kautta Hanksulle.Me ollaan Inarin kanssa molemmat perusluonteeltamme sellaisia ”hyviä jätkiä”, ja se on yksi todella merkittävä yhteinen piirre. Ennen me ehkä oltiin jopa ylpeitä sellaisesta ominaisuudestamme, mutta kaiken nykykeskustelun, #metoo:n ja muiden keskellä ollaan myös paljon puhuttu siitä, miksi me olemme tämmöisiä ja mitä haittaa sellaisesta voi olla. Inaria on helppo ymmärtää (ja sen myös minua), koska me toimitaan parisuhteessa tosi samalla tyylillä. Ei tarvitse paljon selitellä, että miksi esim. reagoi tai tunsi tietyllä tavalla. On helppo avautua. Toinen ymmärtää.

 

Missä olette erilaisia?

  • I: Mä olen ehkä sellainen ”Huoleton Hulda”, mua ei kiinnosta ulkonäkä. Karoliina on sen sijaa esteettinen ihminen. Myös tavaroiden ja kaiken sellaisen suhteen. Jännä, miten mä myös ajattelen, että Karon on aina helppo mennä uusiin tilanteisiin niin, ettei se jännitä. Mä itse nimittäin ensin aika kauan tarkkailen, ennen kuin avaan suuni.
  • K: Hassua, että Inari ajattelee noin. Mä nimittäin kyllä kanssa jännitän uusia ihmisiä ja tilanteita. En oikein pidä small talkista. Ja musta Inari puolestaan on juuri se tyyppi, jonka voi laittaa minne tahansa ja tietää, että siellä se porskuttaa ja selviää mallikelpoisesti. Mutta siis lisää noista eroista: Inarihan on liikkanainen  ja mä tunnetusti inhoan liikuntaa. Inarissa ei vaan ole yhtään sillä tavalla stereotyyppinen sporttipimu, eikä se tuputa liikuntaa ikinä mulle. Meillä on myös aika erilaiset arkikiinnostuksen kohteet. En voisi kuvitella, että mä osaisin esim. sijoittaa tai käydä jossain rahastoluennoilla. Yhden loistavan rahavinkin Inu on tosin mulle antanut: Nordean e-possu!

 

Pahin riitanne? Ja miten se selvitettiin?

  • I: Ollaanko me riidelty? Ei olla. Mikä olisi potentiaalinen riita? Häistä. Hah.
  • K: Astmapiippuepisodi siellä tanssileirillä seitsemänvuotiaina. Ehkä mä suutun Inarille vielä jostain todella källistä polttarijutusta. Koska tiedän, että Inari on juuri se tyyppi, joka keksi jotain ihan sekopäistä ja noloa. 

 

Mikä ystävässäsi ärsyttää?

  • I: Ehkä se, että mä en ymmärrä, miksi Karkki on  joistain jutuista itsessään epävarma. Kun mä en näe niitä asioita ja välillä  tekisi mieli läväyttää sitä naamalle.
  • K: Pakko sanoa, ettei mikään. Se johtuu ehkä siitä, ettei tule koskaan patoumia mistään, kun Inarille saa sanoa asiat tasan sillä tyylillä kuin ajatteleekin. (Joidenkin ihmisten kanssa pitää varoa suoran retoriikan kanssa, että loukkaa, ja silloin mulle jää helposti patoumia ja alkaa ärsyttää ihan suottakin).

 

Lempinimi:

  • I: Karo, Karkki ja Karoliina. Kaikki sekaisin.
  • K: Inu

 

Miksi ihailet ystävääsi?

  • I: Karoliina on tehnyt elämässään asioita, joita haluaa tehdä. Tiedän, että se on kyllä välittänyt muiden mielipiteistä, mutta olet silti osannut mennä oman päämääränsä mukaan ja taistellut vähän jopa pahojen sanojen läpi. Ja vaikka on ollut aikamoisia paskamyrskyjä, Karo ei ole vellonut negatiivisuudessa.
  • K: Inarin suoruus on ihana piirre. Jos se sanoo jonkun jutun, ei tarvitse arvailla, tarkoittikohan se nyt sitä oikeasti. Jos Inu sanoo vaikka, että se voi hakea autolla Ikeasta mulle jotain kamoja, ei siinä tarvitse enää pohtia ”onkohan se kuitenkin Inarille liian raskasta, ottaakohan sitä päähän”. Jos joku juttu ei käy, Inari myös sanoo sen. Arvostan selkärankaisuutta ja sitä, että tarkoitetaan, mitä sanotaan. Rakastan sellaista suoruutta. Inari on ihminen, jonka seurassa on hirmuisen helppo olla.

 

Kuvaile ystävääsi kolmella sanalla.

  • I: Vahva, suora ja oman arvonsa tunteva.
  • K: Suora ja sellainen, jonka seurassa on hyvä olla. Skarppi niin, että tajuaa sarkasmin ja on aina jotenkin tilanteessa läsnä.

 

Miten ja kuinka usein pidätte yhteyttä.

  • I: WhatsAppilla ääniviestejä. Meidän jutut on aina niin pitkiä, ettei niitä jaksa näpytellä tekstiin. Me ei jaeta arkea juurikaan, mutta sellaiset isommat asiat kyllä. Meidän suhdetta kuvaa se, että voisin hyvin kuvitella meidät (jos perheitä ei olisi) kämppiksiksi. Voisi kuvitella, että meiltä sujuisi sellainen yhdessäolo, eikä menisi hermot.
  • K: Inari on ihan oikeassa. Me sanottaisiin suoraan, jos vaikka tiskit ärsyttäisi. Ja varmasti sovitut siivouspäivät ja yhteiset ”kämppissopimukset” pitäisi. Inarin kanssa on sama, kun mun siskojen kanssa: Joskus voidaan puhua 12h putkeen tai sitten ei tarvitse sanoa mitään, ja sekin on ok.

 

Paras yhteinen muistonne.

  • I:Ruisrock. Siitä riittää tarinaa jälkipolville.
  • K: Ruisrock. Siitä riittää tarinaa jo nyt! Karmein yhteinen kokemus liittyi tapaturmaan, jossa oltiin molemmat paikalla. Näen, että se hirveydestään huolimatta yhdisti meitä ja meidän perheitä.

-Karoliina-

 

 

Share

Pages