Ladataan...
Kolmistaan

Jopas on ollut erikoinen päivä. Edelleen on ollut vähän toipumista lauantain tammerfesteilystä. Voi sanoa, että tällä nykyisellä juhlintakokemuksella yksikin festari-ilta tuntuu kropassa. Onneksi menimme sentään eilenillalla mökille – josta kyllä tulimme jo tänään takaisin  – mutta jossa sai koisia 10 tunnin yöunet aitassa ja saunoa myös festaripölyt pois jäsenistä.

Ristiriitaista kyllä, samalla kun olo on ollut vähän tällainen resuinen, on tullut pohdiskeltua arkea ja vanhemmuutta. Jotenkin tuossa mökkimatkalla vaan mieleeni tuli eräs lehtihaastattelu, jonka luin viime viikolla. Siinä julkkisuudesta tuttu äiti kertoi, kuinka hän lasten ollessa kotona keskittyy sataprosenttisesti heihin. Samantyylisiä haastatteluja ja mielipiteitä olen lukenut viime vuosien aikana useammankin kerran. Pisti vaan pohtimaan, millaista se sataprosettinen läsnäolo on. Onko sille tarvetta ja kuinka nämä ihmiset konkreettisesti toimivat?

Olen itsekin toki sitä mieltä, että lapsen kuuluu tulla kuulluksi. Että hänellä tulisi olla olo, ettei hän jää aikuisten elämän, töiden ja murheiden jalkoihin. Olen itse yrittänyt vähentää työntekoa F:n ollessa kotona ja aina tasaisin väliajoin havahdun siihen, että tajuan räplääväni puhelinta ihan ilman mitään järkevää syytä. Haluan, että meillä jutellaan porukalla ruokapöydässä, F:n asioista ollaan kiinnostuneita, hän saa touhuta omiaan, mutta osallistua myös yhteistiin kotipuuhiin.  Se, että aikuisen pitäisi olla koko ajan sataprosenttisesti läsnä, on kuitenkin aika hurja pyyntö. Koska kotihan on lasten ja aikuisten KOTI. Se paikka, jossa tehdään kotitöitä, rauhoitutaan, keskustellaan, kerätään voimia, ollaan sosiaalisia ja toisaalta ihan erakkoja. Koti on paikka – niin aikuiselle kuin lapsellekin – jossa kuuluisi olla vapaa suorituspaineista. Ei siellä minusta tarvitse keneltäkään vaatia sataprosenttisuutta yhtään mistään.

Se, että ihminen jaksaa olla muutaman tunnin työpalaverin ajan koko ajan sata lasissa tai puolituttujen kanssa illallisella silmät ja korvat täysin auki, on vielä käsitettävää. Se, että joku pyrkii kotioloissa sataprosenttisuuteen, tuntuu kuitenkin aika armottomalle. Itse asiassa siitä tulee minulle sellainen olo, ollaanko kodista ja perheestä jotenkin jo niin vieraantuneita kaiken uraputken, harrastusputken ja muun sosiaalisen elämän keskellä, että koti, perhe ja arki yhdessä ovat vain yksi suorituspaikka lisää.

On ihanaa, että on vanhempia, jotka haluavat antaa lapsilleen itsestään kaiken. Mutta omalla esimerkillään aikuinen voi opettaa lapselle myös armollisuutta siinä, että vähintään koti on sellainen paikka, jossa voi välillä olla epätäydellinen. Joskus se, että jokainen perheenjäsen puuhaa omia juttuja ilman sataprosenttista läsnäoloa, voi olla paras tapa osoittaa kodin ja perheen voima. Se, että uskalletaan olla  hiljaa ja uskalletaan antaa tilaa, on aika hienoa.

Kun mietin eilen, pitäisikö minun aloittaa varastontyhjennysoperaatio F:n ollessa kotona vai muualla, ajattelin ensin automaattisesti, että homma on tehtävä silloin, kun F ei ole kotona. Mietin, että hukkaan kallisarvoista yhteistä aikaa, jos alan projektiin esimerkiksi syksyllä koulupäivien jälkeen. Sitten havahduin oman ajatuksenjuoksuni järjettömyyteen: Jos varastoa ei voi inventoida, mansikoita pakastaa tai laskuja maksaa lapsen ollessa kotona, on läsnäolokeskustelun seuraaminen mennyt minulla vähän liian pitkälle. Niin ja miksi hemmetissä koen lapsen leikkiessä leikkipuistossa (jossa hän ei itse ole edes tuon taivaallista kiinnostunut äidistä vaan ennemmin kaikista niistä omanikäisistä kavereista) huonoäitifiiliksiä, jos kaivan esille puhelimen tekstatakseni vaikka omille ystävilleni? 

Ehkä sataprosenttista läsnäoloa ennemmin tulisikin korostaa sitä, että lapsi tietää, että kotona ja kotiväen kanssa saa olla kotona. Omine ja yhteisine puuhineen, hiljaa tai äänessä. Ihan rennosti. Ja ennen kaikkea ihan tavallisesti, arkisesti.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan aina ne ensi hetket kun opiskelijaelämän jälkeen astui pelkästään palkkatöihin. Vaikka olinkin tehnyt töitä myös opintojeni ohella, se, että tilille tuli ihan kokonainen kuukausipalkka, oli huumaava. Siitäkin huolimatta, että palkka ei ollut päätä huimaava. Mutta olipahan PALKKA!

Kun opiskelijana oli tottunut kituuttamaan laskien jokaisen pennin, oli ihan kummallista, että opiskelujen jälkeen pystyi törsäämään joihinkin sellaisiin ylellisyyksiin kuin aikakauslehdet, hyvä juusto tai kahvilapullat.

Edelleenkin noilta ajoilta minulle on jäänyt sellainen tunne, että jos ostan aikakauslehden, tunnen ylenpalttista riemua: Tämmöiseen hömppään sitä voi sijoittaa. Miten ihanaa!

Joka kerta myös tajuan oman riemuni hupsuuden. Kyllähän moni aikuinen ihminen ostelee lehtiä ilman sen suurempaa numeroa, mutta minulle se merkkaa jotain sellaista elämän pientä iloa, minkä aikuinen ihminen voi itselleen suoda. Aivan sama, kun olen päättänyt, että jos en saa haluamaani kirjaa kirjastosta tarpeeksi ajoissa, ostan sen.

Vaikka välillä hymyilyttää oma hassuutensa, olen ajatellut, että jos 2euron ja 90 sentin lehti saa minut hykertelemään ilosta, ovat asiat aika hyvin. Nimittäin se, että vielä aikuisenakin nautin ihan arjen pienistä asioista, on aika ihanaa. Se, että arjessa minusta moni asia on luksusta.

Joskus –ainakin näin aikuisena – tuntuu sille, että kaipaa ihan hirveästi jotain mahtavaa ja uutta, jotta saisi hyvän fiiliksen, kiksit. Oikeasti kuitenkin elämä on pääasiassa arkea ja jos ne ilot, luksuksen ja nautinnon saa arjesta, on hurjan onnekas. Joskus tuntuu – ainakin minusta – että niistä elämän iloista pitää saada konkreettinen muistutus. Että vaikka ne olisivat siinä nenän edessä, naama kääntyy liian usein väärään suuntaan ja unohtaa jo sen, mitä itsellä on. Keskittyy siihen, mitä ei ole.

Jos tämä minun arjen luksuslistani auttaisi jotain teistäkin näkemään oman elämänsä ihanat pienet isot (vai isot pienet?) jutut.

ARJEN PIENET  ILOT:

  • No ne aikakauslehdet. Muoti- ja sisustuslehdet, jotka voi ostaa vain ja ainoastaan ilon ja viihdykkeen vuoksi.
  • Suihku kynttilänvalossa. Meillä on pieni ja todella epä-spa-kylppäri, mutta joskus teen niin, että sytyttelen kylppäriin tuikkuja, laitan musaa ja olen oikein pitkässä ja lämpimässä suihkussa. Rentouttaa – kun oikein asennoituu– yhtä hyvin kuin vaahtokylpy.
  • Hyväntuoksuinen meikkivoide.
  • Vastapuristettu aamumehu.
  • Uusvanhat biisit. Iisa ja Oh Wonder. Miten ihanaa, kun yhden kappaleen kautta pääsee niin hyviin fiiliksiin.
  • Hymy. Käsittämätöntä miten hymy tarttuu. Voi kun muistaisi itse laittaa sitä useammin kiertämään.
  • Ullakko. Se tuoksu ja katto, joka ropisee sateella. Mitähän taloyhtiö sanoisi, jos perustaisin meidän ullakkokomeroon kodin sivuhaaran?
  • F:n perustamat Whatsapp-ryhmät. Ja niidne nimet.
  • Se, että ystävät kutsuvat grillaamaan. Ja erityisesti se, että oikein ystävien kanssa ei tarvitse miettiä esimerkiksi voiko sohvalle mennä röhnäämään tai kehtaako lähteä ilman meikkiä.

-Karoliina-

Share

Pages