Ladataan...
Kolmistaan

Olen kertonut monta kertaa, että F:llä on joskus vaikeuksia löytää itselleen asu kouluun. Siinä sitten kiskotaan vaatekaapin sisältöä alas ja yritetään löytää sopivaa. Edellispäivänä mukava vaate voikin olla tässä tapauksessa huono juuri tänään. Kauhea sanoa, mutta tunnistan tästäkin välillä itseni.

Päätin muutama viikko sitten, että testaan vaatteiden karsimista helpottaakseni tyttäreni vaatekriisejä. Konmaritus on auttanut aikuisten aamuja, joten miksi se ei auttaisi lastakin. F sai valita kaapistaan viidet housut, viisi pitkähihaista yläosaa, viisi t-paitaa ja tämän lisäksi parit kengät, takit ja yhdet ulkoasusteet. Muut laitettiin väliaikaisesti pois kaapista.

Tämä kokeilu helpotta meidän eloa aivan käsittämättömän paljon. Kaapissa kun ei ollut kuin muutamat vaatteet (osa aina pyykissä), ei valintaan ja veivaamiseen mennyt kenenkään aikaa eikä energiaa. Voin sanoa (vaikka itse sanonkin), että kokeilumme oli nerokas.

Vaatteiden karsiminen ikään kuin katkaisi kierteen. Nyt kun kaappiin on jo palautettu normaalimäärä vaatetta, on hyvä meno edelleen jatkunut.

Jotta homma jatkuisi edelleen hyvissä fiiliksissä, karsin tämän operaation yhteydessä taas kerran F:n vaatekaapista yhden puolikkaan Ikea-säkillisen kampetta. Niitä (ja paaaaaljon muuta) voi tulla ostamaan 8.10.2017 Mansen blogikirppikseltä!

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen ollut aika ajoin keskinkertainen sisko, huono puoliso ja melko surkea ystävä. En ole aina jaksanut soittaa, ehtinyt nähdä tai muistanut syntymäpäiviä. Mutta äitinä olen ollut toisenlainen. Vaikka joka päivä tietysti koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin, voin käsi sydämellä sanoa, etten ole fuskannut yhdestäkään tilanteesta. En silloin, kun olen tiennyt tiukkuuteni äitinä johtavan koko illan kestäviin neuvotteluihin ja protestointiin (ja periksi antaminen olisi vain helpompaa). En silloin, kun on pitänyt lykätä kiireelliset työt perhesyiden vuoksi (ja joutunut liriin). Enkä silloin, kun on täytynyt astua ulos omalta mukavuusalueelta ja temperamentin luonnolliselta kululta ollakseen parempi esikuva tyttärelleni. 

Kun F ja minä muutimme aikanaan asumaan kahdestaan, huomasin aika pian, kuinka meistä alkoi muodostua F:n kanssa kahden kopla. Se taistelupari monessakin mielessä, joka nukkui, heräsi, söi ja oppi yhdessä. Vaikka olimme tietysti edelleen äiti ja tytär, tuli meistä yhtäkkiä vielä vähän enemmän. Ehkä siksi, että meitä oli meidän kotona vain me kaksi.

Sen lisäksi, että meistä tuli kuin varkain naiskaksikko, tuntui elämä näin äidin näkökulmasta simppelille. F oli lapsi. Minä taas aikuinen. Siinä asetelma, joka helpotti monta asiaa. Hierarkia oli selvä. Samoin se, kuka päättäisi kaapin paikan. Minä olin se, joka kantoi vastuun, mutta myös se, jolla oli täysi vapaus toimia vanhempana niin kuin parhaaksi näki. Yksin arjen pyörittäminen oli toki rankkaa, mutta oli siinä oma viehätyksensäkin – ei tarvinnut kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sen kun vaan toteutti tiimin ja äitiyden asetelmaa ihan rauhassa.

Uskon, että oma itsenäisyyteni ja tietty vahvuuteni olivatkin tuon ja monen muunkin elämänvaiheeni vahvuus. Mutta on tällaisessa yh-mutsin identiteetissä jotain huonoakin. Nimittäin se, että kun mukaan astui kolmas perheenjäsen – aikuinen puoliso – en uskaltanutkaan luopua otteestani ihan noin vain.

En edes itse olisi tajunnut koko tilannetta, jos A ei olisi ottanut asiaa keväällä puheeksi. ”Mä haluaisin olla tässä perheessä mukana, jos siihen annettaisiin mahdollisuus.” Niinpä niin. Otin miehen kyllä avosylin vastaan puolisokseni, mutta en ollutkaan osannut päästää häntä aidosti mukaan meidän kahden naisen liittoon. Siihen, joka oli pitänyt meidän paletin kasassa jo pidemmän aikaa. Ehkä tapaani ajatella äitiydestä piti muuttaa, eikä sinnikkyys ja minä pärjään kyllä itse -asenne ollutkaan pelkästään hyviä juttuja.

Uusperheen rakennuksessa on monta vaihetta. Ja vaikka uusperheen rakennus varmasti usein noudatteleekin tuttua kaavaa, on jokaisella perheellä omat vahvuutensa ja omat kompastuskivensä. Minä uskon, että yksi meidän perheen haastavimmista asioista on se, että minun on vaikea jakaa vastuuta. En halua olla vaivaksi, joten teen asiat automaattisesti usein itse. Toisaalta vastuunjako vaatii myös hirveästi rohkeutta. Vanhoja kaavoja kun on niin paljon helpompi toistaa, vaikka uudet olisivat kaksin verroin parempia.  

Kesän ja syksyn aikana olenkin opetellut siihen, että me olemme nyt perhe. Voin ottaa kampaajan iltakuudelta, ja luottaa siihen, että homma kotona toimii ilman minuakin (koska joskus se tuntuu sujuvan monilta osin jopa paremminkin silloin). Voin jutella kasvatusasioista, jakaa huoleni ja tukeutua toiseen. Luottaa siihen, että ruoka tulee pöytään, pyykki pestyä, lapsi vietyä harrastukseen tai synttärilahja ostettua ilman, että minun on pakko puuttua peliin. Se on ihanaa, mutta samalla se vaatii hirvittävästi uuden opettelua. Toki toiseltakin, mutta – hassua kyllä –eniten varmaan minulta.

Viime lauantaina vietettiin Uusperheidenpäivää, ja minusta oli ihana katsella Supli ry:n Instagram-sivuilta erilaisia perheitä ja kokoonpanoja. Ja vähän arvailla, mitä perheenrakennusvaihetta mikäkin perhe eleli. Mistä he saavat ilonsa ja kuinka arki niiden seinien sisällä rullaa.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olimme F:n kanssa viikko sitten sunnuntaina Sokoksella ruokakaupassa. Ohitsemme käveli äiti ja arviolta kolmevuotias lapsi. Lapsi halusi mennä hissiin, äiti liukuportaisiin. Tilanteesta tuli vääntö, joka loppui siihen, että äiti huusi lapselleen ”sä olet sitten tyhmä”. F katsoi minua järkyttyneenä. Kysyi, kuulinko, mitä oli juuri tapahtunut.

Meidän kodista ei ääntä puutu. Ja asioista väännetään ainakin lapsen osalta kovaäänisesti joskus tiheämminkin. Silti hän oli aidosti järkyttynyt kuulemastaan. Halusi kertoa heti kotona A:lle, mitä oli nähnyt ja otti asian toistamiseen kanssani puheeksi vielä seuraavana päivänäkin. Ja onneksi niin. F:n reaktio sai minut taas oivaltamaan monta asiaa lapsesta. Tai ehkä pidemminkin muistuttamaan siitä, että lapsi on myös ihminen. Eikä ihmisille puhuta rumasti.

Ekana haluan rehellisyyden nimissä sanoa, että vaikka minulla on pitkä pinna F:n suhteen, kyllä minäkin välillä hermostun. Huudan naama punaisena ja kadun asiaa myöhemmin. Olen typerä. Mutta kyse ei ehkä olekaan siitä, käyvätkö tunteet välillä kotona kuumina. Kyse on siitä, mitä sanotaan.

F:kin tajusi sen, että vieraan äidin reaktio Sokoksella oli yliampuva. Hänestä oli omituista, että toista ihmistä pystyi kutsumaan ihmisenä tyhmäksi. Puhuttiinkin kotona siitä, että toisen ihmisen käytös voi olla välillä tyhmää, mutta ihminen itsessään ei koskaan. Vaikkei F osannut tuohtumustaan ensin pukeakaan näin sanoiksi, taisi juuri tämä pointti olla se, joka tyttärenikin mieltä painoi. ”Vielä aikuinen ihminen ja käyttäytyy noin”, oli hänen loppukaneettinsa. Helkkarin hyvä sellainen, etten sanoisi.

Joskus minusta tuntuu, että me aikuiset emme muista sitä, että se tapa puhua, jolla lapsille puhutaan, muokkaa tulevan sukupolven puhekulttuuria. Se, että puhumme lapselle, kuten puhumme ihmisille yleensäkin, on jo ensimmäinen askel. Jos emme kutsu työkavereita tai ystäviä tyhmiksi, motkota kovalla äänellä keskellä puistoa heille tai käytä imperatiivia konditionaalin sijaan, miksi teemme niin lapsillemme? Toinen askel se, että pinnistelemme myös omien käytösnormiemme rajoilla. Jos yritämme itse enemmän, kiinnitämme puhetapaamme huomiota ja sanoitamme lapselle hankaliakin asioita, ei se voi olla kantamatta hedelmää.

Vaikkei lapset aina siinä tilanteessa, jossa oppia kotona päähän yritetään takoa, olekaan ehkä vastaanottavaisen oloisia, uskon siihen, että sinnikäs työ tuottaa tulosta. Kun F:n kaveri yökötteli meillä ruokaa, oli F aivan pöyristynyt. Hän jopa opasti kaveriaan, että ”meillä ei kyllä saa ruuasta yökötellä”. Sama ihminen, joka itse tekee tätä tasaisin väliajoin. Ehkä oppi ja esimerkki menevät sittenkin perille, vaikka välillä tuntuukin, että puhuisi seinälle. Pitää vain muistaa, että näillä pienillä seinillä on todella tarkat korvat!


-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Share

Pages