Ladataan...
Kolmistaan

Sain joskus muutama kuukausi sitten viestin, jossa lukijani kertoi minun olevan hyvä esikuva. Hän kuitenkin kertoi, että olisin vielä parempi esikuva, jos minulla ei olisi lisäosia. Tekoripsiä, tukkapidennyksiä ja vaikka mitä.

Ohitin tuon viestin aika nopeasti ja keveästi, mutta olen huomannut miettineeni tätä kirjoitusta monta kertaa jälkikäteen tässä kuukausien aikana. Pohtinut, millä tavalla vaikka ripsieni mitta vaikuttaa esikuvallisuuteeni. Ja toisaalta: Tarvitseeko minun olla enää esikuva muille kuin tyttärelleni, koska en enää ole opettajan virassakaan.

Minulla on koko elämäni ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen kauneusasioihin. Olen pitänyt siitä, että lähtiessäni ulos en ole ollut aivan luonnontilassa. Minua on kiinnostanut meikit, rasvat ja hiusasiat. Toisaalta olen kuitenkin ollut niin laiska ja aamu-uninen, että en ole lopulta kauheasti jaksanut kuitenkaan meikkailla arkiaamuisin enkä oikein edes juhliin. Tai jos olen jaksanut meikkailla, viimeistään meikkien pesu iltaisin on tuottanut tuskaa. Pieni ristiriita siis sen suhteen, miten on halunnut asioiden olevan. Ja mitä on niiden eteen ollut valmis tekemään.

Kun kasvoin aikuiseksi, markkinoille alkoi tulla kaikenlaisia kauneusasioita ihan tavallisillekin ihmisille ja samalla opiskeluaikojen vaihtuminen työelämään toi itselleni mahdollisuuden myös ostaa kauneuspalveluita. Ihonpuhdistuksia, ripsiä ja tiheämpiä kampaajakäyntejä. Ja niinpä sitten niitä aloin käyttää.

Moni liittää kauneuspalveluiden ja erityisesti lisäosien (joka on minusta muuten hyvä termi kyseisille asioille) käyttämisen huonoon itsetuntoon tai epäterveeseen suhtautumiseen ulkonäköön. Itse en oikein tiedä, voiko asioita niputtaa niin helposti yhteen ainakaan kaikissa tapauksissa. Tietysti ihan kaikki – jopa ripsivärin käyttö tai ryppyrasvan levittely – kertovat siitä, ettei ihminen halua näyttää tismalleen sille, jollaiseksi Luoja on hänet luonut. Mutta ehkä tässä vuosien saatossa – jossa vaikka ripsipidennykset ovat olleet arkeani yli 8 vuotta – olen alkanut ajatella, ettei lisäosanen ole sen kummempaa kaunistautumista kuin meikkaaminenkaan. Ainakaan siis sellaiset, jotka kuluvat pois tai jotka voi ottaa pois.  Voi tietysti olla, että tässä on juuri tapahtunut se ”sokaistuminen” kauneuspalveluiden suhteen. Mutta toisaalta voisi ajatella niin, että arkipäiväistyttyään niiden ympäriltä on karsiutunut ainakin omassa ajattelussani sellainen glamour tai ihmeellisyys.

Itse asiassa: Minä olen huomannut, että kun minulla on lisäosasten avulla homma sillä tavalla ulkonäössä hallussa, kuin haluan, mietin ulkonäköasioita paljon vähemmän kuin joskus luomuna olen miettinyt. Itse ajattelenkin niin, että monien kauneusniksien tarkoitus onkin juuri helpottaa omaa elämääni. Kun edes jotkut asiat aamuisin ovat valmiiksi kunnossa, ei niiden tuunaamiseen tarvitse käyttää aikaa tai ajatuksia. Esimerkiksi rakastamani aamukuntosalin ja sen jälkeisen suihkun jälkeen on aika nopsa lähteä töihin, kun meikattavaa on vähän. Ja silloin se, onko ripset tehty esimerkiksi sinne päin vai hyvin – kuten omani*  –  on aika paljon merkitystä.

Tiedän, että kauneuspalveluihin liittyy hirveästi tunnelatausta ja mielipiteitä. Ja tiedän, ettei oma tapani toimia ja ajatella ole kaikille se oikea. Joku kokee, ettei tarvitse huulirasvaa kummempaa. Ja joku toinen haluaa meikata aamuisin yli tunnin. Niin ja sekin, millä tavalla kauneudenhoito ja -palvelut heijastelevat itsetuntoasiaa, on sekin varmasti monimutkainen vyyhti.

Minusta on tullut vuosien saatossa yhä liberaalimpi…noh…kaiken suhteen. Ja tähän osaseen kuuluu myös kauneudenhoitoasiat. Jos ennen tuomitsin (ihan oikeasti) blondatut päät tyhmiksi ja valkaistut hampaat turhamaisuudeksi, nykyisin ajattelen, ettei ulkonäkö kerro oikeasti mitään ihmisestä. Ulkonäkö on vain ulkonäköä, oli sitten kyse huolimattomasta tai huolitellusta habituksesta.

Ehkä siksi en oikein osaa ajatella, miksi jokin lisäosa tai sen puute tekee ihmisestä huonon tai hyvän esikuvan. Toisaalta en itse edes ajattele, että minun kuuluu bloggaajana olla esikuva. Toki ymmärrän, että bloggaajat ovat vaikuttajia kaikki omalla tavallaan, mutta minusta olisi todella ahdistavaa elää, jos ajattelisin, että minun tulisi omassa henkilökohtaisessa elämässäni tehdä valintoja sillä perusteella, että olisinko esikuva jollekin tuntemattomalle henkilölle.

Ja mikä tyttäreeni tulee, uskon, että asia on paljon monimutkaisempi asia kuin se, onko minulla tukassa pidennystä vai ei. On ihan totta, ettei äidin esikuva-asemaa sovi vähätellä. Sehän on miljoona kertaa todettu ja luettu, että esimerkiksi äidin vähättelevä asenne omaan ulkonäköönsä ja vaikka laihdutuskuureista kertominen ovat haitallisia kasvavalle lapselle. Ehkä pointti koko tässä touhussa ei olekaan se, onko äidillä luomusilmät, ripsaria vai ripsipidennykset timanttikoristein. Vaan se, kuinka ulkonäöstä – omasta ja muiden – puhutaan. Vai puhutaanko mitenkään. Koska samalla tavalla kun oman ulkonäön vähättely vahingoittaa lapsen minäkuvaa, myös ulkonäkökeskeisyys tekee terveelle itsetunnolle hallaa.  Siksi koen, että esikuva-asema – hyvä tai huono – tulee omasta asenteesta, puhetavasta ja siitä, mitä roolia ulkonäölle annetaan koko perheen puhekulttuurissa.

Ihanaa vappuaattoa kaikille! Minun ripset on muuten tehty BB Lashesillä, jonka toimitilat valitettavasti paloivat taannoisessa kerrostalopalossa Tampereella. Uusi väliaikainen toimitila löytyykin nyt rautatieasemalta, KC Clincin tiloista.

-Karoliina-

Kuvat: Auroora Ala-Hiiro

*BB Lashes, Tampere

Ladataan...
Kolmistaan

 

Luin viime viikolla – kuten aika moni muukin teistä – Ville Virtasen Facebook-päivityksen koskien lasten mediankäyttöä ja sen rajoittamista. Tekstissä oli paljon asiaa. Se oli selvästi viisaan aikuisen kirjoitus. Osa tekstin sisällöstä kuitenkin alkoi mietityttää minua. Lähinnä siksi, että mietin, voiko mediakasvatus olla tässä maailmassa, jossa älylaitteet ja internet ovat arkipäivää, todellakin noin yksinkertaista. Tai siis: Todellakin toivoisin, että olisi, mutta aika vahvasti epäilen sitä. Nyt kerron, mitä minä ajattelen lapsista, netistä, kännykästä, somesta ja peleistä.

Ensinnäkin olen sitä mieltä, että kaikki väkivaltaa sisältävät K-pelit tulisi kieltää alaikäisiltä. En yksinkertaisesti vaan tajua niitä vanhempia, jotka ostavat ikärajapelejä lapsilleen. Voi tietysti olla, että kantani asiaan on siksi niin musta-valkoinen, koska F ei ole laisinkaan kiinnostunut tämäntyyppisistä peleistä, mutta jotenkin ajatuksenakin koko asia tuntuu väärälle.

Peleissä sinänsä ei ole mitään pahaa. Pelit ovat viihdettä ja niille on toki oma aikansa ja paikkansa. En lähtisi kieltämään niitä kokonaan, koska en näe sallituissa peleissä mitään pahaa. Paitsi, jos ne vievät liikaa aikaa. Mutta se onkin sitten jo asia erikseen.

Virtasen esittämä kysymys aikuisten motiiveista olla löysiä medialaitteiden käytön suhteen, on mielestäni – ja valitettavasti – myös aika osuva. Hän sanoo: ”Meidän pitää olla rehellisiä itsellemme ja miettiä onko luurin/tabletin/konsolin lapselle antaminen vain itsellemme ajan ostamista ja/tai lapsen hetkellisen pahan mielen välittämistä?” Itse voin ainakin rehellisesti myöntää, että ne hetket – matkat kulkuneuvoissa, lapsen ”hiljentäminen” vaikka oman skype-palaverin ajaksi tai peliluvan antaminen jonkun oman keskittymistä vaativan hetken ajaksi – ovat kaikki lähtöisin omista tarpeistani. Kännykkä toimii sinä hiljaisena lapsenvahtina, jolla voi ostaa hetken itsekkäästi omaa aikuisaikaa.

Uskon myös siihen, että moni vanhempi ei uskalla olla tosiaankin se tyhmä aikuinen. Kännykkäkielto tai -rajoitukset herättävät ihan varmasti suurimmassa osassa perheitä vastusta. Ja jos vanhemmalla ei ole kanttia pysyä kanassaan tai jos lapsen argumentti ”mutta kaikki muutkin” saa hölläämään omista periaatteistaan, ollaan aika huonolla polulla.

Meillä ainakin käydään kotona jo kiivasta keskustelua siitä, miksi joku kaveri on saanut ladata sen ja sen äpin, vaikka F ei saa. Tai miksi jokin äppi voi olla käytössä, mutta vain vanhemman puhelimessa ja ”lukon” takana, eikä niin, että lapsi – kuten Virtainen kirjoittaakin – voi touhuta omiaan puhelimella esimerkiksi koulumatkoilla.

Se, missä olen kuitenkin Virtasen kanssa eri mieltä, on siinä, saako lapsella olla nettiyhteys ja -selain puhelimessaan. Ja tässä tullaankin siihen kohtaan, jossa ajattelen, ettei mediakasvatus vaan ole niin yksinkertaista, mitä hän antaa tekstillään ymmärtää. En siis usko, että lapsiemme turva tulee nykypäivänä (enää) kieltämällä, koska fakta on se, että nämä lapset ovat syntyneet maailmaan, jossa medialaitteita ja internet on koko ajan ympärillä.

Virtasen mukaan alakouluikäinen ei tarvitse nettiä. Ja on tietysti totta, että netin avulla lapsi pääsee käsiksi moneen vaaralliseen, pelottavaan ja jopa sairaaseenkin materiaaliin. Mutta minä ajattelen niin, että kieltämällä koko netin, tekee siitä entistäkin houkuttelevamman. Voisi kuvitella, että silloin himo kurkkia kaverin puhelimen Youtubea, somea tai vaikka googlen hakukenttää salaa voisi kasvaa. Koska: Uskon, että tässäkin tapauksessa kielletty kiinnostaa tuplasti enemmän kuin se, joka on jo käsillä. Varmaahan tämä minun tietoni ei tietenkään ole, mutta näin oletan.

Toisekseen pidän monista palveluista, joita netti tuo ihan lapsellekin. Ainakin F lähettelee ystävilleen päivittäin viestejä ja soittelee. Whats app on se nykypäivän tapa ”rimputtaa kaverin ovikelloa”. Se, jonka avulla lapset sopivat itse tapaamisensa ja toisaalta se keino, jolla vanhemmilta kysytään lupa tai ilmoitetaan, kun siirrytään paikasta A paikkaan B. Netin avulla ja sitä käyttämällä opitaankin niitä sosiaalisia taitoja, joita ihan oikeasti – halutaanpa tai ei – tässä maailmassa tarvitaan. Sen lisäksi nettiselaimen hakupalveluiden opettelu ei sekään ole tyhmää. Jos lapsi osaa googlata piirustusmallin, värityskuvan, lempikaupan osoitteen tai jotain muuta alakoululaiselle sopivaa, on se taas taito, jota pitää myöhemmässäkin elämässä osata.

Itse olen median ja lapseni kanssa – edellisistä selkeistä mielipiteistäni huolimatta – välillä silti ihan pihalla. Vaikka tiedän tuntevani nettiä enemmän kuin moni muu vanhempi, koen silti, että olen koko ajan askeleen jäljessä siitä, mitä asioita pitäisi varoa, mihin kannustaa ja miten tehdä oikein.

Jos jotakin toivoisin, niin jonkinlaisen gurun kertomaan minulle, kuinka nämä asiat tulisi oikeasti hoitaa. Että voisiko nyt Sinkkonen tai joku muu tehdä ihan kädestä pitäen -ohjeet aiheesta, jotta ei tarvitsisi näin vanhempana kokoa niin usein oloaan epävarmaksi tämän aihealueen suhteen.

Kuten Virtainenkin kehotti, keskustellaan aiheesta! Kerro siis, mitä olet mieltä netti- ja kännykkärajoituksista ja lasten mediakasvatuksesta!

Tämä pitää vielä lopuksi sanoa. Kun olin itse lapsi, leikin aina ulkona ollessani Kati Nappaa tehden erilaisia ruokia hiekasta ja puhuen ”kameralle”. Kun nyt katselen F:ää ja hänen ystäviään, jotka ottavat kännykällä ”dubetusvideoita ja maideitä” ja kuvittelevat laittavansa ne nettiin, ei leikki lopulta eroa minun lapsuudestani oikeastaan paljoakanaa.

-Karoliina-

Pages