Ladataan...
Kolmistaan

Lueskelin joskus pari viikkoa sitten nettikeskustelua (jonka linkkiä en nyt löydä, mutta laitan jälkikäteen, jos saan sen vielä käsiini), jossa puhuttiin länsimaalaisista kauneusihanteista: naisten pitkistä hiuksista ja ripsistä, karvattomista naiskainaloista, raamikkaista miehistä, hoikkuudesta ja pulleista pusuhuulista.

Keskustelua käytiin siitä, kuinka kauneusihanteet ovat ihan liian suppeat (totta!) ja kuinka niiden ansioista moni kokee aivan turhaan ahdistusta ja huonommuutta (valitettavasti juuri näin). Keskustelussa oli paljon kommentteja myös siitä, kuinka kirjoittajat itse ovat pyrkineet tekemään omia ulkonäkövalintojaan – niin kauan kun ne valintoja ovat – niin, etteivät ainakaan henkilökohtaisesti olisi mukana tukemassa yksipuolisen kauneusihanteen syntymistä. Heille selluliitti tai karvoitus eivät olleet esimerkiksi este pienten kesävaatteiden käyttöön. He halusivat omalla esimerkillään näyttää, että nainen voi olla monella tavalla ja monenlaisella ulkomuodolla.

Itse seurasin keskustelua hiljaisesti vieressä. Luin kommentit, pohdin niiden ajatuksia, mutta en silti itse osallistunut jutteluun muulla tavalla.  Mutta nyt – asiaa aika monena päivänä ihan jopa vahingossa miettineenä – olen saanut muodostettua oman kantani aiheesta. Vaikka ihailenkin kaikkia tuollaisia rohkeita oman tiensä kulkijoita, olen alkanut pohtia, onko länsimaalaisten kauneusihanteiden tavoittelu tai kauniina pitäminen kuitenkaan niin kauhean väärin. Vai voisiko se olla – edelleen, jopa 2010-luvun tiedostavien naistenkin keskuudessa – ihan ok?

Minä ymmärrän, että omat kauneuskäsitykseni ovat syntyneet yhteiskunnassa, jossa elän ja olen elänyt. Minun kauneuskäsitystäni on muokannut 90-luvun Jyrkissä esitetyt musavideot, Beverly Hills 90210, Kate Moss ja teini-iän jälkeen kaikki muu media ja ympärillä nähty. Ja samalla, kun minulle on syötetty tiettyä kauneusihannetta, olen alkanut pitää monia valmiiksi pureskeluja kauneusihanteita ominani (hyläten taas edellisen kauneusihanteen). Tämä muutos on helpoin nähdä kohdallani vaikkapa kulmakarvojen suhteen: Kun vielä teini-iässä media oli pullollaan ohuita kulmakarvoja, minullakin oli sellaiset. Kun mediassa nähdyt kulmakarvat alkoivat paksuuntua, aloin kasvatella myös omiani takaisin.

Olenkin varmasti aika karmea esimerkki siitä, mitä ympäröivä maailma on tehnyt käsitykselleni kauneudesta. Nimittäin. Vaikka tämän asian myöntäminen onkin varmasti aika epätrendikästä ja jopa naisasiavastaista, on minun pakko sanoa, että minä lähtökohtaisesti pidän kauniina todella monia perinteisiä länsimaalaisia kauneusihanteita. Minusta kun isot silmät, sirot naiset, lihaksikkaat miehet, karvattomat naiskainalot ja jykevät miesleuat ovat aika usein kaunista katseltavaa.

Tietysti kauneus katoaa silmistäni sillä sekunnilla, jos ihmisen sisäinen maailma ei olekaan kaunis. Tai toisaalta jokin ihan toisenlainen nainen tai mies voi olla silmissäni kaunis tai komea, vaikkei toteuttaisi mitään sellaista ominaisuutta, jota yleensä ajattelen olevan kaunista. Olen nähnyt vaikkapa niin kauniita klanipäisiä, pienisilmäisiä naisia, että ole voinut muuta kuin huokailla ihastuksesta. Tottakai siis kaikki    – myös kauneus – on tilannesidonnaista, mutta en voi kuitenkaan välttää, etteikö minulla olisi päässäni sellaisia yleisiä kauneusihanteitani.

Samalla, kun tarpeellinen keskustelu median antamasta yksipuolisesta kauneuskeskustelusta on lähtenyt liikkeelle, olen alkanut aistia, että perinteisiä kauneuskäsityksiä on saanut alkaa arvostella aika ruminkin argumentein. Tarkoitan tällä sitä, että mediassa ja sosiaalisen median keskusteluissa on (syystäkin) täysin epäkorrektia sanoa, että oikealla naisella tulee olla pitkät hiukset tai viehättävä nainen siistii karvoitustaan. Jos joku näin sanoisi, saisi siitä ylleen ihan varmasti viharyöpyn. Kuka kehtaa vaatia naisilta jotain tuollaista? Eikä naisella ole oikeus näyttää omalle itselleen? Ei oikea nainen ole Barbie!

Mutta toisaalta pitkähiuksisia – varsinkin ysärivitsien teemalla blondeja – voi hyvin älykkäässäkin sakissa ilman sen suurempaa kritiikkiä niputtaa vähäjärkisten bimbojen joukkoon. Ja auta armias, jos naisella on vielä tekoripset, -tukka, silikonit, täyteainehuulet tai jotain muuta vastaavaa. Silloinhan nainen on monissa piireissä se, jota saa ilman mitään filtteriä kutsua pinnalliseksi ja epäaidoksi ilman, että kukaan edes kyseenalaistaa stereotyyppistä niputusta.

Minusta tällainen keskustelu ja toisaalta ulkoisesti (!) tietynlaisen ihmisryhmän sallittu arvostelu on ristiriitaisuudessaan aika erikoista. Erityisen mietteliääksi tulen siitä, että tätä keskustelua käyvät pääosin naiset. Naiset toisista naisista. Ja vieläpä aika epäreiluin pelimerkein.

Naisten keskuudessa kun on näemmä (kurkatkaapa viimeaikaisia netti- ja printtihaastatteluja) aivan hyväksyttävää – jopa ihailtavaa – kertoa vaikkapa ripsipidennysten rumuudesta ja samaan hengenvetoon puhua suvaitsevaisuudesta ja girl power -hengestä. Eivätkö näin toimivat ihmiset näe tekojensa ristiriitaisuutta? Samalla, kun he julkisesti arvostelevat jotain kaunestrendiä rumin sanakääntein, he myös sheimaavat niiden edustajat. Ja se jos mikä on minusta aika uncool!

Minulle – kuten monelle muullekin nykyihmiselle – kauneus on tärkeä asia. Ja nyt siis puhutaan kaikesta muustakin visuaalisuudesta kuin omasta ulkonäöstä: kodin väreistä, kahvikupin kuvioista, maisemasta, vaatteista ja taiteesta. Ja se, mikä taas on kaunista, on nimenomaa subjektiivinen asia. Toisille kaunista on kesämekon olkaimen kupeesta pilkistävät kainalokarvat, toisille silmäripsien kaveriksi laitetut lisäkarvat. Ja se, missä ne karvat – tai mikä tahansa ulkoinen ominaisuus – sijaitsee tai ei-sijaitse, ei pitäisi oikeuttaa mielestäni arvostelulle.

Toivoisinkin, että jatkossa jokainen nainen saisi olla myös ulkoisesti juuri sitä, mitä on. Ilman, että kenenkään tarvitsee kuulla olevan rekkis, pissis, feikki tai jotain muuta loukkaavaksi tarkoitettua. Koska minä uskon, että ihminen on aika vähän lopulta sitä, mitä ulkokuori edustaa. Se, onko olalla Samujin vai Guessin laukku, onko rinnat omat vai lääkärin luomat tai meneekö kauppaan meikillä tai ilman, on kuitenkin lopulta täysin yhdentekevää siinä vaiheessa, kun ihmisistä puhutaan ihmisinä. 

-Karoliina-

P.S. Minä päätin kaiken tämän kauneskeskustelun inspiroimana luopua omista ripsipidennyksistäni kuukaudeksi siitä syystä, että näkisin, miten se vaikuttaa minuun ja omaan olemiseeni naisena.  Tai toisten suhtautumiseen minuun. Haluatteko kuulla, mitä tekoripsettömyys opetti minulle? Vai opettiko lopulta yhtään mitään? 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu&asusteet: mekko, Vero Moda // korut, Efva Attlings // hiustuotteet, Balmain*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Työkaveri kyseli keskiviikkona, olenko edelleen ollut sokerittomalla ruokavaliolla. Havahduin vasta siinä hetkessä, että kylläpä vaan olen ollut. Edelleenkään ei ole tehnyt niin paljon mieli suklaata tai leivonnaisia (perusheikkouteni), että olisin niitä ostanut tai syönyt. Joten helmikuu on mennyt sokerittomalla ainakin tähän asti kuin itsestään. 

Kävellessäni eilen Sokoksen irtokarkkihyllyn ohi tunsin vienon sokerin tuoksun leijuvan sieraimiini. Hetkeksi tuli tunne, että pitää ostaa karkkia. Ikään kuin vanhasta muistista. Sitten samassa hetkessä tajusin, ettei minun todellisuudessa edes tehnyt mieli karkkia. Marssin ohi.

Joskus tekee kuitenkin mieli napostella – lähinnä vaihtelun vuoksi – jotain muutakin kuin peruskasviksia tai -hedelmiä. Ja ylipäätään juhlistaa joitain tilaisuuksia spesiaaliherkuilla. Siksipä kokosin alle omia suosikkiherkkujani. Niitä, joissa ei edelleenkään ole lisättyä sokeria.

7 HERKKUA ILMAN LISÄTTYÄ SOKERIA:

  1. Banaaniletut. Tiedän, että on reseptinä jo aivan passé, mutta ei se silti poista tämän herkun herkkuarvoa.
  2. Kuivatut mangolastut. Ihania! Saa ainakin Punnitse&Säästä -kaupasta.
  3. Raakasuklaasmoothie! Parempaa kuin mikään Jacky-makupala tai suklaapirtelö. Kiinnostaisiko muuten resepti tästä?
  4. Kuivatut mansikat. Samasta Punnarista kuin mangokin.
  5. Lakritsitaatelit. En edes erityisesti pidä lakusta. Enkä taateleista. Mutta nämä ovat superkoukuttavia.
  6. Riisikakku maapähkinävoilla ja banaanilla. Tämän vinkin sain lukijaltani, joten: KIITOS!
  7. Hunajalla (ja marjoilla ja pähkinöillä) maustettu maitorahka.

Mitä vielä? Vinkkaa oma sokeriton herkkusi! Onko esimerkiksi jokin makeaksi maustettu pähkinä, jossa ei olisi sokeria? Noita "sipsipähkinöitähän!" on kaupoissa, samoin sokerisia jogurttipähkinöitä. Mutta onko olemassa jokin makea, vaan ei sokerinen makupähkinä?

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minä olen elellyt nyt kotimaisten tekstiilien ostamisen kanssa nyt puolitoista kuukautta. Homma on hyvin. On itse asiassa ollut todella vapauttaa se, että kaikki se, mitä näen, ei olekaan enää tarjolla minulle. Ei ole tarvinnut mietiskellä, ostaisinko sen Henkan tai Bikbokin mekon, koska olen tiennyt, etten niin voi tehdä.

Kauppakeskuksissakin kiertely – jos sitä kohdallani edes kiertelyksi voi nimetä – on huomattavasti helpompaa kuin ennen. On voinut skipata monta näyteikkunaa, tarjousta tai liikettä jo suoralta kädeltä. Ja tokihan moni varmasti tekee niin ilman mitään kieltojakin, mutta minulle, joka rakastan kauniita vaatteita, tämä on ollut oivallinen tapa karsia ostelua.

Koska sitähän tämä tosiaan on tehnyt: Vähentänyt ostelua! Kotimaisten tekstiilien hinta kun on – kuten eilen kirjoitin – automaattisesti kovempi kuin halpatyövoiman maissa tehty, ei niitä ostellakaan noin vaan heräteostoksena. Niitä pitää pohtia, punnita ja harkita.

Odotankin jo ihan kauheasti esimerkisi Uhana Designen kevätmallistoa. Niin ja Ivanan kesämekkoja ja uusia paljetteja. Näittekö muuten eilen Instagramissa, kun minulla oli Stockmannin Herkun tilaisuudessa - jossa olin juttelemassa vähän ruuasta - ylläni tulevan kevään ihanaa Uhanan "banaanikuosia"? Asu ei ole vielä myynnissä (minullakin se oli vasta lainassa), mutta olen alkanut jo säästää kevätmalliston lemppareihini. Voin nimittäin sanoa, että tänä keväänä tulee jotain niin omaa makuani mukailevia uutuksia, että tiedän sieltä löytyvän niitä vaatekaapin uusia luottovaatteita. 

Suomalaisuus tekstiileissä on tuottanut osin kuitenkin myös ongelmia minulle. On tullut vastaan sellaisia tuotekategorioita, joista en vaan ole löytänyt (hyvää) kotimaista brändiä/tekstiiliä. Niitä ovat esimerkiksi seuraavat:

  • En edelleenkään ole löytänyt kauniita kotimaisia treenivaatteita. Minun makuuni sopivia. Sellaisia Addu-Nike -henkisiä, joita haluaisi pitää muutenkin kuin sporttaillessa.
  • Entä farkut? Farkkupaitoja ja mekkoja on Makialla, mutta itse farkkuja tai farkkushortseja en ole löytänyt mistään kotimaisina. Onko sellaisia edes? 
  • Alusvaatteet.  Mistä saa? Ja nyt en puhu mistään laamapaidoista, vaan kauniista pikkareista ja rintsikoista. Eri malleilla ja väreillä. 
  • Kauniit yöpuvut. Ja nyt en tarkoita mummopaituleita, vaan jostain silkki-viskoosi-kukka-pitsi-juttuja.
  • Uikkarit ja bikinit. Onkos niitä? Tähän kategoriaan en ole edes vielä nimittäin tutustunut, mutta kesän lähestyessä aihe tulee varmasti ajankohtaiseksi!

Vaikka olenkin ottanut kotimaisuushaasteen vakavasti, olen ajatellut, että jos jotain tuoteryhmää ei yksinkertaisesti saa kotimaisena (ehkä juuri nuo farkut?), en ala tehdä asiasta ongelmaa. Sitten on ostettava ulkomainen, ja yritettävä sieltä kalkuloida muulla tavalla vastuullinen valinta. Ehkä tukea samalla jotain kotimaista pientä yritystä? Mutta olisihan se nyt kiva saada kotimaista ja jopa ylittää omat tavoitteet tämän haasteen tiimoilta. Joten kertokaa ihmeessä kaikki vinkkinne, jotka edelliseen ongelmalistaani liittyy! Osa teistä vinkkailikin tammikuun postaukseen näistä, mutta lisää apuja kaivataan edelleen! 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages