Ladataan...
Kolmistaan

Se iski aivan yllättäen. Hetkessä, ilman varoitusta.

Istuin viime viikolla lentokoneessa matkalla Helsingistä Tukholmaan. Olen lentänyt vuoden sisällä ennen tätä 18 kertaa. En ole pelännyt kertaakaan, edes hitusta. Ja sitten se kuitenkin iski. Ensin aloin pohtia, miten kone keikuttaakin niin hirveästi. Sitten alkoi tuntua, että on hirveän kuuma. Happi loppui, oksetti. Kuinka ihmeessä tämmöinen sillipurkki voi pysyä ilmassa? Miten kaikki muut ympärillä olivat niin coolisti? Kuinka helppoa tässä olisi kaapata kone. Hyökätä toisten matkustajien kimppuun. Tiputtaa koko laitos.

Selvisin maankamaralle hengissä. Ihan yllätys sinänsä, koska kyllähän noita lentokoneita putoilee ja kaapataan tuon tuosta juuri välillä Helsinki-Arlanda.

Pelko ei laskeutumisen jälkeen silti poistunut. Ne kolme lentoa – varsinkin nousua – jota vielä saman viikon sisällä tein, tuntuivat kaikki yhtä ahdistaville. Pitkillä lennoilla, joissa ei kaarreltu moneen tuntiin tuntuvasti, osasin hieman jo relata ja lukea edes kirjaa. Silti kun laskeuduimme maahan, niskani olivat aina aivan jumissa. Olin peloissani jäpittänyt takakireästi koko matkan ajan.

Ensi viikolla pitäisi lentää taas ulkomaille. Mietin, oliko pelkoni vaan yhden reissun kummajainen vai tulisiko minun nyt valmistautua jotenkin matkaan. Ehkä hömpsy konjakkia, meditaatiota tai jotain muuta?

Onko joukossa muita yllätyslentopelkoisia (tulee mieleen yllätyskyykky)? Miten tästä pääsee taas rentouttavan matkaamisen moodiin?

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Juhannus kolkuttelee jo ovelle, samalla juhannussuunnitelmat. Yksi asia, jota tämä nykyinen elämäntilanne on tuonut käsille, on juhlien ja juhlapyhien vietto uusperheessä. Nimittäin voin sanoa, että liikkuvia osia on huomattavasti enemmän kuin ennen.

Ensinnäkin olen sitä mieltä, että parisuhteessa tulee tehdä kompromisseja. Joka ikistä juhlapyhää ei voi olla vaan toisen kavereiden tai sukulaisten kanssa, joten niinpä meilläkin on tänä vuonna jaettu juhannus kahteen osaan. Siihen minulle ja F:lle tuttuun, sekä siihen A:lle perinteiseen.

Tätä parisuhdeaspektia ennen on otettava huomioon lapsi. Jos lapsen muutkin juhlat ja lomat on jo automaattisesti kahdessa osoitteessa, täytyy miettiä, kuinka moneen muuhun paikkaan hän voi yksittäisen vanhemman luona vielä lisäksi revetä. Mielestäni ei kovinkaan moneen! Ja itse asiassa näiden tämän juhannuksen suunnitelmien kanssa pohdin useaan otteeseen, onko reilua, että F joutuu muuttamaan kanssamme sijaintia kesken juhannuksen. Päätimme kuitenkin, että koska hän ehtii olla hänelle tutussa mökkijuhannuksessa perheeni kanssa kuitenkin useamman päivän, ja koska hän saa kuitenkin olla minun ja A:n kanssa koko tuon ajan, voimme tällä kertaa jakaa juhannuksen kahteen osaan. Täytyy katsoa jatkossa, kuinka asian ratkaisemme ja miten tuo ylipäätään käytännössä onnistuu.

Esimerkiksi sellainen joulu, jossa revettäisiin omien biologisten vanhempien jouluperinteiden lisäksi vielä vanhempien uusien puolisoiden perinteisiin, tuntuu jo – vaikka se niin kivaa olisikin – liian ohjelmoidulle lapsen kannalta. Ainakin vielä näin kokemattomana uusperheeläisen silmin.

Kuinka teidän uusperheissä juhlat on ratkaistu? Voin vaan kuvitella, millaista taiteilua juhlapyhät vaativat erityisesti silloin, jo lapsia on molemmilla kumppaneilla edellisistä liitosta.

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kävelin eilen Tampereen linja-autoaseman ohi ja muistin yhtäkkiä hetken 12 vuoden takaa. Olin ollut viettämässä teekkarivappua ystäväni Villen luona Hervannassa. Kaupunki kuhisi vapun päivänä elämää, ilmapalloja ja juhlahumua, kun raahauduin linja-autoasemalle muiden vielä jatkaessa juhlintaa. Bussin alatilaan oli heitetty jääkiekkokassillinen tavaraa. Niillä piti pärjätä koko tuleva kesä. Viereen hyppäsi paras ystävä. Katsottiin toisiamme, mutta ei sanottu oikein mitään. Molemmilla oli silti sama jännittynyt tunnelma: Nyt alkaisi meidän elämän kesä. Se kesä, joka tultaisiin muistamaan aina. Se kesä, jolloin viimein päästäisiin irti lapsuudesta, kotikulmista ja aivan liian pienestä Keski-Suomesta. Haluttiin elää, kokeilla siipiä ja nähdä suuri ja mahtava Helsinki. Ylpeyttä äänessä me sanoimme kaikille: ”Me muutetaan Hesaan.”

Ja sellainen kesähän siitä tuli. Muutamaan kuukauteen mahtui niin monta uutta ystävää, hurjaa kokemusta, ylipitkää paiskittua kahvilatyövuoroa ja auringonsädettä, että näin seesteisenä 32-vuotiaana sitä välillä ihan kauhistuu muistellessaan ensikosketusta Helsinkiin. Sitä, kun Kampin asunto oli aina sotkuinen. Sitä, kun eksyttiin Espalla, matkustettiin pummilla metrossa, sompailtiin bussilla Ankkarockiin ja hengattiin legendaarisessa Lostarissa. Koettiin Helsinki niin, ettei ehkä koskaan enää sen jälkeen.

Meidän piti palata kesän jälkeen kotiin, Keski-Suomeen. Ei palattu. Jäätiin niille maamerkeillemme. Helsingistä tuli koti. Bileet vaihtuivat opiskeluun, opiskeluelämä lapsiperhearkeen. Silti Helsinki – se ihmeellinen Hesa – ei koskaan kadonnut. Se vaan muutti muotoaan.

Kun teimme A:n kanssa päätöksen, että meidän perheen koti tulisi olemaan Tampere, ei päätös ollut helppo. Olin toki jo vuosia sitten kyllästynyt Helsingin ruuhkiin, asuntojen poskettomiin hintoihin, paikasta toiseen liikkumisen vaikeuteen ja jonkinlaiseen juurettomuuteen, mutta silti päätös ei ollut itsestään selvä tai helppo. Itse asiassa: Vaikka kuinka olen helsinkiläisyydestäni huolimatta ollut aina enemmän maalainen ja hankasalmelainen kuin mitään muuta, oli Helsinki-vuodet jättäneet minuun jäljen. Pelkäsin muuttoa ja muutosta. Pelkäsin, etten löytäisi sitä samaa henkeä enää mistään muualta.

Koska onhan Helsinki Helsinki. Se ainoa laatuaan. Suomen helmi, hippunen jostain suuremmasta.

Että kyllä minä tulen kaipaamaan sinua, Helsinki. Niitä aamuruuhkaisia katuja ja ihmisiä vierivieressä bussipysäkeillä. Pakkasaamuja ja autoista puskevaa höyryä. Take away -kahvikupin jonottamista niiden samojen naamojen kanssa siitä samasta kahvilasta. Ratikkakiskojen kolinaa, skeittipoikien pyörien rullausta, stadin kubbejen bamlausta ja niitä hiljaisia yön Alepa-reissuja, jolloin jokainen kaupan vastaantulija hymyili. Minä kaipaan Munkan mummoja, meren tuoksua ja Baanaa. Sitä, että kaupunki suorastaan huusi uusi mahdollisuuksia. Tarjosi pohjan unelmille.

Kaipaan tuttua Helsinkiä. Kaipaan sitä, että osaan bussi- ja sporareitit ulkoa. Tiedän kadunkulmat ja teiden nimet. Ja sen, mitä historiaa – minun historiaani – ne paikat kantavat. Minun Helsingissä minä olen rakastanut ja vihannut, saanut töitä ja irtisanoutunut. Synnyttänyt, kasvattanut ja kasvanut. Jättänyt hyvästejä, itkenyt keskellä metsää ja ihmisvilinää. Pistänyt hanskat tiskiin, ryhdistäytynyt ja aloittanut kaiken alusta. Kävellyt käsikädessä katuja, puhaltanut haavoihin, käpertynyt iltaisin ison tai pienen viereen. Joskus yksin. Elänyt.

Joskus pieneksi tarkoitetusta matkasta tulee suuri. Ja vaikkei matka olisi ikuinen, ilman sitä mikään ei olisi, kuten se nyt on.

Kiitos rakas Helsinki. Ilman sinua minä en olisi minä, eikä tämä matka, jota elämäksi kutsutaan, niin jännittävä.

-Karoliina-

Osa kuvista: Pixabay

Share

Pages