Ladataan...
Kolmistaan

Tänä aamuna paistoi aurinko. Sisäisesti ja ulkosalla. Olin tarmoa täynnä. Innolla aloittamassa työpäivää. Ja viikkoa. Tein päähäni ja paperille listoja siitä, mitä asioita viikko toisi tullessaan ja mitä pitäisi hoitaa. Katse kääntyi myös vielä viime viikkoon. Miksi ihmeessä en ollut perjantaina vastannut niihin sähköposteihin, joihin olisi pitänyt? Miten olinkaan ollut niin saamaton koko viikonlopun, vaikka edessä oli ollut täysin aikatauluton lapsivapaa viikonloppu, jolloin olisi voinut tehdä vähän muutakin kuin vaan maata ja syödä?

Tunteeni, tarmoni ja ajatukseni edustivat tänä aamuna sitä, mitä minä yleensä olen. Eteenpäin menevä ja positiivinen. Ja vieläpä se tyyppi, joka lähtökohtaisesti ärsyyntyy vetelehtimisestä, turhasta hitaudesta ja valittamisesta ilman pätevää syytä. Siis siitä, jollainen olin itse ollut koko edellisen viikonlopun.

Kylässä oli nimittäin taas kerran ollut sellainen PMS-mörkö, että täytyi ihan ihmetellä, oliko niissä tiloissa laahustava nainen todella ollut minä. Vaikka mitä sitä enää kummastelemaan. Minulla on ollut menkat elämässäni enemmän kuin puolet elinvuosistani, joten luulisi, että noihin parin päivän henkisiin mahalaskuihin olisi edes jotenkin tottunut. Mutta eipä vaan ole. Joka kerta ne osaavat yllättää ja hämmentää! Jälkikäteen harmittaa. Miksi olin taas uinut niin synkissä vesissä, kun mikään ei ollut edes ollut huonosti? Mistä ihmeestä kaikki ne synkkyydet oikein pursuavat, jotka kuitenkin ovat kahden päivän päästä jo aivan merkityksettömiä?

Kirjoitin viime syksynä tyypillisestä menkkapäivästä. Siitä perinteisestä, jossa muutun päiväksi tai pariksi hirviöksi. Vaikka usein näin jälkikäteen – kuten vaikka tuota tekstiä kirjoittaessa – asia ja alkukuukautisten dramaattisuuteni vähän naurattaa, on tällainen hormonien vallassa eläminen alkanut jo vähän turhauttaa minua. Olen tajunnut, että vaikka täällä nykymaailmassa voikin tehdä vaikka mitä ihmiskehon fiilauksia, ohjailla hormoneita lääkkein tai piilottaa vaikkapa kuukautisvuodon sisuksiinsa apuvälinein niin, etteivät veret valu reittä pitkin kuten esi-isänaisillamme aikanaan, olemme – ainakin moni meistä – edelleen polvillamme biologian edessä. Siinä se munasarjatoiminta tekee meidät vihaisiksi, herkiksi, dramaattisiksi ja kolottaviksi, eikä lopulta – jos kohtuullisen luomuna haluaa mennä – ole juuri mitään tehtävissä.

Olen alkanut pohtia, olenko ollut tällainen menkkahirviö aina. Ja tajusin, että kyllä minä olen. En ole vain aikaisemmin osannut liittää tunteitani niin vahvasti hormoneihin kiinni. Nuorempana ehkä ajattelin synkkien hetkien liittyvän vaan omaan melankoliaani. Nyt tajuan, että melankolia – joka tietysti on yksi osa minua – tulee esiin nimenomaa kuukautisten aikaan.

Näin kolmekymppisenä, jolloin olen alkanut kiinnostua yhtä enemmän henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani, olen alkanut nähdä myös PMS-oireet yhä vahvemmin. Vahvempana erona johonkin toiseen. Kontrasti ”oikean” minän ja kuukautisminän välillä kun on niin suuri. Olen alkanut tajuta, että syy joidenkin päivien saamattomuuteeni, negatiiviseen ajattelumalliin, itkuherkkyyteen, huonoon itsetuntoon ja kaikkeen muuhun mahdollisimman epäimartelevaan – joka kuitenkin katoaa yhtä nopeasti kuin on tullutkin – liittyykin hormoneihini.

Toisaalta tämän oivalluksen tekeminen on tavallaan aika vapauttavaa. Se, missä ennen olen ajatellut minussa olevan vikaa, olenkin nyt ymmärtänyt, etten voikaan hallita kaikkea. Edes itsessäni! Se on samanaikaisesti pelottavaa ja huojentavaa.

En ole keksinyt itselleni oikeastaan mitään muuta keinoa hallita PMS-synkkyyttä kuin liikunta. Vaikka lenkille lähteminen paskoissa fiiliksissä on toki sata kertaa vaikeampaa kuin normioloissa, sinne pakotettua itsensä aina ymmärtää, kuinka tärkeää ne liikunnassa vapautuneet hyvän olon hormonit – varsinkin tuossa tilassa – ovatkaan. En väitä, että lenkiltä palaisi tuolloinkaan se hymy huulilla hihkuva positiivisuuden perikuva, mutta aina ne synkimmät olot tulee hikoiltua ulos.

Noh! Nyt olisi jonkinlaisen vertaistuen paikka. Miten te hyväksytte itsessänne hormoonimöröt? Tai onko jokin vinkki, jolla syöksylaskuja saisi paremmin loivennettua?

-Karoliina-

Kuva: Johanna Alanko

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Lueskelin joskus pari viikkoa sitten nettikeskustelua (jonka linkkiä en nyt löydä, mutta laitan jälkikäteen, jos saan sen vielä käsiini), jossa puhuttiin länsimaalaisista kauneusihanteista: naisten pitkistä hiuksista ja ripsistä, karvattomista naiskainaloista, raamikkaista miehistä, hoikkuudesta ja pulleista pusuhuulista.

Keskustelua käytiin siitä, kuinka kauneusihanteet ovat ihan liian suppeat (totta!) ja kuinka niiden ansioista moni kokee aivan turhaan ahdistusta ja huonommuutta (valitettavasti juuri näin). Keskustelussa oli paljon kommentteja myös siitä, kuinka kirjoittajat itse ovat pyrkineet tekemään omia ulkonäkövalintojaan – niin kauan kun ne valintoja ovat – niin, etteivät ainakaan henkilökohtaisesti olisi mukana tukemassa yksipuolisen kauneusihanteen syntymistä. Heille selluliitti tai karvoitus eivät olleet esimerkiksi este pienten kesävaatteiden käyttöön. He halusivat omalla esimerkillään näyttää, että nainen voi olla monella tavalla ja monenlaisella ulkomuodolla.

Itse seurasin keskustelua hiljaisesti vieressä. Luin kommentit, pohdin niiden ajatuksia, mutta en silti itse osallistunut jutteluun muulla tavalla.  Mutta nyt – asiaa aika monena päivänä ihan jopa vahingossa miettineenä – olen saanut muodostettua oman kantani aiheesta. Vaikka ihailenkin kaikkia tuollaisia rohkeita oman tiensä kulkijoita, olen alkanut pohtia, onko länsimaalaisten kauneusihanteiden tavoittelu tai kauniina pitäminen kuitenkaan niin kauhean väärin. Vai voisiko se olla – edelleen, jopa 2010-luvun tiedostavien naistenkin keskuudessa – ihan ok?

Minä ymmärrän, että omat kauneuskäsitykseni ovat syntyneet yhteiskunnassa, jossa elän ja olen elänyt. Minun kauneuskäsitystäni on muokannut 90-luvun Jyrkissä esitetyt musavideot, Beverly Hills 90210, Kate Moss ja teini-iän jälkeen kaikki muu media ja ympärillä nähty. Ja samalla, kun minulle on syötetty tiettyä kauneusihannetta, olen alkanut pitää monia valmiiksi pureskeluja kauneusihanteita ominani (hyläten taas edellisen kauneusihanteen). Tämä muutos on helpoin nähdä kohdallani vaikkapa kulmakarvojen suhteen: Kun vielä teini-iässä media oli pullollaan ohuita kulmakarvoja, minullakin oli sellaiset. Kun mediassa nähdyt kulmakarvat alkoivat paksuuntua, aloin kasvatella myös omiani takaisin.

Olenkin varmasti aika karmea esimerkki siitä, mitä ympäröivä maailma on tehnyt käsitykselleni kauneudesta. Nimittäin. Vaikka tämän asian myöntäminen onkin varmasti aika epätrendikästä ja jopa naisasiavastaista, on minun pakko sanoa, että minä lähtökohtaisesti pidän kauniina todella monia perinteisiä länsimaalaisia kauneusihanteita. Minusta kun isot silmät, sirot naiset, lihaksikkaat miehet, karvattomat naiskainalot ja jykevät miesleuat ovat aika usein kaunista katseltavaa.

Tietysti kauneus katoaa silmistäni sillä sekunnilla, jos ihmisen sisäinen maailma ei olekaan kaunis. Tai toisaalta jokin ihan toisenlainen nainen tai mies voi olla silmissäni kaunis tai komea, vaikkei toteuttaisi mitään sellaista ominaisuutta, jota yleensä ajattelen olevan kaunista. Olen nähnyt vaikkapa niin kauniita klanipäisiä, pienisilmäisiä naisia, että ole voinut muuta kuin huokailla ihastuksesta. Tottakai siis kaikki    – myös kauneus – on tilannesidonnaista, mutta en voi kuitenkaan välttää, etteikö minulla olisi päässäni sellaisia yleisiä kauneusihanteitani.

Samalla, kun tarpeellinen keskustelu median antamasta yksipuolisesta kauneuskeskustelusta on lähtenyt liikkeelle, olen alkanut aistia, että perinteisiä kauneuskäsityksiä on saanut alkaa arvostella aika ruminkin argumentein. Tarkoitan tällä sitä, että mediassa ja sosiaalisen median keskusteluissa on (syystäkin) täysin epäkorrektia sanoa, että oikealla naisella tulee olla pitkät hiukset tai viehättävä nainen siistii karvoitustaan. Jos joku näin sanoisi, saisi siitä ylleen ihan varmasti viharyöpyn. Kuka kehtaa vaatia naisilta jotain tuollaista? Eikä naisella ole oikeus näyttää omalle itselleen? Ei oikea nainen ole Barbie!

Mutta toisaalta pitkähiuksisia – varsinkin ysärivitsien teemalla blondeja – voi hyvin älykkäässäkin sakissa ilman sen suurempaa kritiikkiä niputtaa vähäjärkisten bimbojen joukkoon. Ja auta armias, jos naisella on vielä tekoripset, -tukka, silikonit, täyteainehuulet tai jotain muuta vastaavaa. Silloinhan nainen on monissa piireissä se, jota saa ilman mitään filtteriä kutsua pinnalliseksi ja epäaidoksi ilman, että kukaan edes kyseenalaistaa stereotyyppistä niputusta.

Minusta tällainen keskustelu ja toisaalta ulkoisesti (!) tietynlaisen ihmisryhmän sallittu arvostelu on ristiriitaisuudessaan aika erikoista. Erityisen mietteliääksi tulen siitä, että tätä keskustelua käyvät pääosin naiset. Naiset toisista naisista. Ja vieläpä aika epäreiluin pelimerkein.

Naisten keskuudessa kun on näemmä (kurkatkaapa viimeaikaisia netti- ja printtihaastatteluja) aivan hyväksyttävää – jopa ihailtavaa – kertoa vaikkapa ripsipidennysten rumuudesta ja samaan hengenvetoon puhua suvaitsevaisuudesta ja girl power -hengestä. Eivätkö näin toimivat ihmiset näe tekojensa ristiriitaisuutta? Samalla, kun he julkisesti arvostelevat jotain kaunestrendiä rumin sanakääntein, he myös sheimaavat niiden edustajat. Ja se jos mikä on minusta aika uncool!

Minulle – kuten monelle muullekin nykyihmiselle – kauneus on tärkeä asia. Ja nyt siis puhutaan kaikesta muustakin visuaalisuudesta kuin omasta ulkonäöstä: kodin väreistä, kahvikupin kuvioista, maisemasta, vaatteista ja taiteesta. Ja se, mikä taas on kaunista, on nimenomaa subjektiivinen asia. Toisille kaunista on kesämekon olkaimen kupeesta pilkistävät kainalokarvat, toisille silmäripsien kaveriksi laitetut lisäkarvat. Ja se, missä ne karvat – tai mikä tahansa ulkoinen ominaisuus – sijaitsee tai ei-sijaitse, ei pitäisi oikeuttaa mielestäni arvostelulle.

Toivoisinkin, että jatkossa jokainen nainen saisi olla myös ulkoisesti juuri sitä, mitä on. Ilman, että kenenkään tarvitsee kuulla olevan rekkis, pissis, feikki tai jotain muuta loukkaavaksi tarkoitettua. Koska minä uskon, että ihminen on aika vähän lopulta sitä, mitä ulkokuori edustaa. Se, onko olalla Samujin vai Guessin laukku, onko rinnat omat vai lääkärin luomat tai meneekö kauppaan meikillä tai ilman, on kuitenkin lopulta täysin yhdentekevää siinä vaiheessa, kun ihmisistä puhutaan ihmisinä. 

-Karoliina-

P.S. Minä päätin kaiken tämän kauneskeskustelun inspiroimana luopua omista ripsipidennyksistäni kuukaudeksi siitä syystä, että näkisin, miten se vaikuttaa minuun ja omaan olemiseeni naisena.  Tai toisten suhtautumiseen minuun. Haluatteko kuulla, mitä tekoripsettömyys opetti minulle? Vai opettiko lopulta yhtään mitään? 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu&asusteet: mekko, Vero Moda // korut, Efva Attlings // hiustuotteet, Balmain*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Työkaveri kyseli keskiviikkona, olenko edelleen ollut sokerittomalla ruokavaliolla. Havahduin vasta siinä hetkessä, että kylläpä vaan olen ollut. Edelleenkään ei ole tehnyt niin paljon mieli suklaata tai leivonnaisia (perusheikkouteni), että olisin niitä ostanut tai syönyt. Joten helmikuu on mennyt sokerittomalla ainakin tähän asti kuin itsestään. 

Kävellessäni eilen Sokoksen irtokarkkihyllyn ohi tunsin vienon sokerin tuoksun leijuvan sieraimiini. Hetkeksi tuli tunne, että pitää ostaa karkkia. Ikään kuin vanhasta muistista. Sitten samassa hetkessä tajusin, ettei minun todellisuudessa edes tehnyt mieli karkkia. Marssin ohi.

Joskus tekee kuitenkin mieli napostella – lähinnä vaihtelun vuoksi – jotain muutakin kuin peruskasviksia tai -hedelmiä. Ja ylipäätään juhlistaa joitain tilaisuuksia spesiaaliherkuilla. Siksipä kokosin alle omia suosikkiherkkujani. Niitä, joissa ei edelleenkään ole lisättyä sokeria.

7 HERKKUA ILMAN LISÄTTYÄ SOKERIA:

  1. Banaaniletut. Tiedän, että on reseptinä jo aivan passé, mutta ei se silti poista tämän herkun herkkuarvoa.
  2. Kuivatut mangolastut. Ihania! Saa ainakin Punnitse&Säästä -kaupasta.
  3. Raakasuklaasmoothie! Parempaa kuin mikään Jacky-makupala tai suklaapirtelö. Kiinnostaisiko muuten resepti tästä?
  4. Kuivatut mansikat. Samasta Punnarista kuin mangokin.
  5. Lakritsitaatelit. En edes erityisesti pidä lakusta. Enkä taateleista. Mutta nämä ovat superkoukuttavia.
  6. Riisikakku maapähkinävoilla ja banaanilla. Tämän vinkin sain lukijaltani, joten: KIITOS!
  7. Hunajalla (ja marjoilla ja pähkinöillä) maustettu maitorahka.

Mitä vielä? Vinkkaa oma sokeriton herkkusi! Onko esimerkiksi jokin makeaksi maustettu pähkinä, jossa ei olisi sokeria? Noita "sipsipähkinöitähän!" on kaupoissa, samoin sokerisia jogurttipähkinöitä. Mutta onko olemassa jokin makea, vaan ei sokerinen makupähkinä?

-Karoliina-

Share

Pages