Ladataan...
Kolmistaan

Menen niihin hotelleihin, ravintoihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

En ja kyllä. Menen juuri niihin kohteisiin, joihin haluan muutenkin mennä, enkä koskaan valitsisi esimerkiksi matkakohdetta sen mukaan, millaisia kuvia kuvittelen sieltä saavan. Tosin aika usein paikat, joissa haluan vierailla, ovat myös kauniita. Eli kyllä viihtyvyys, kauneus ja estetiikka ohjaavat minua jollakin tasolla. Koen kuitenkin, että minulla ei ole juuri paineita tuottaa kauniita kuvia, koska kuvat ei ole koskaan ollut minun blogini pääpointti toisin kuin joillakin toisilla bloggaajilla. Minä en esimerkiksi ajattele, että oma insta feedini olisi mitenkään erityisen tarkkaan harkittu visuaalinen kokonaisuus. Se on ennemminkin sellainen kuvien, tilanteiden ja elämäni kollaasi, jossa eritasoiset kuvat, hyvinkin erilaisilla laaduilla vuorottelevat keskenään.

 

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

En tee asioita itselleni tai kodilleni blogin vuoksi, koska pitäisin sitä täysin turhana. Toki jos luonnollisesti kotona on esimerkiksi jotain kaunista katseltavaa tai annos näyttää erityisen hyvälle, saatan sen kuvata. Poikkeus on tietysti erityisesti postausta varten otettavat kuvat. Niissä esimerkiksi saatan feikkisiivota jonkin sotkuisen nurkan, että varsinainen kuvattava kulma tulisi paremmin esille.  Niin ja tottakai blogikuviin pukeudun myös harkiten. Tosin en koskaan laita blogikuviin päälle mitään sellaista yhdistelmää, mitä en muutenkin pitäisi ylläni. 

 

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Otan itsestäni kuvia ja erityisesti videoita, joissa olen ihan pölähtänyt ja ilman meikkiä. Tosin minulla on ripsipidennykset, joten en ole edes herätessäni ihan au naturel, mutta otin kyllä videoita itsestäni silloinkin, kun minulla ei talvella ollut ripsipidennyksiä. Se, missä en juuri tykkää kuvata itseäni, on silmälasit päässä. En pidä siitä, miltä rilleillä näytän, joten se on varmasti se turhamainen puoleni. 

 

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Minä ymmärrän kyllä blogimaailman brändiasiat, mutta en silti koe, että minun täytyy toteuttaa mitään brändiä. Itse asiassa olen monta kertaa huomannut, että lukijoillani on usein selkeämpi kuva siitä, mitä minä olen, tai mitä minun brändini tulisi olla, kuin itselläni.

Koska mä koen, että haluan elää itseni näköistä elämää, koen myös, että blogi heijastaa sitä, mitä aidosti olen. Joskus se on ristiriitaista, joskus ei, mutta pääasia, että olen uskollinen itselleni.

Tottakai minä esimerkiksi yhteistyöt valitsen niin, että ne tukevat omia arvojani. Mutta se on lähinnä oma valintani, eikä niinkään se, että haluan sillä korostaa ulkoisesti jotain asiaa.

 

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

En ota itse kuvia itsestäni muulla kuin kännykällä, mutta silloin otan Huawein automaattisen kaunistuksen pois. Noora, joka ottaa blogikuvani, käsittelee toki valot ja muut, mutta ei muuta ulkonäkööni. Jos on finnit, selluliitti tai kalpea iho, sitten ne on.

 

Silottelen elämääni somessa.

En kirjoita tai kuvaa mitään sellaista, mitä elämässäni ei oikeasti ole, joten en koe, että varsinaisesti silottelen. Silottelu kun on mielestäni osin synonyymi valehtelulle tai vääristelylle. Mutta jätän tietysti monia asioita pois blogista, joten sitä voi varmaan pitää osin silotteluna. En kerro kaikkia elämäni ja perheeni kipupisteitä, mutta toisaalta kyllä jätän myös pois myös niitä kaikkein kauneimpia hetkiä. Joitakin asioita – surullisia ja kauniita – kun haluaa tietyllä tavalla vaalia niin, että ne jäävät vain yksityisiksi. Ehkä yksi kauneimmista kommenteista, jonka olen saanut, on se, kun ystäväni Inari sanoi, että hänestä minä olen blogissa juuri se sama tyyppi, jonka hän tuntee. Sellainen kommentti ihmiseltä, jonka on tuntenut koko ikänsä, on musiikkia korville. Kyllä minä pyrin siihen, että ne asiat, jotka tänne kerron tai kuvaan, ovat totta. Joskus se, etten mielistele tai toteuta kuvaa, joka ihmisillä minusta on, tuo tietysti myös ongelmia. Mutta en voisi tehdä blogia niin, että yrittäisin esittää mediasensitiivistä blogi-Karoliinaa sen todellisen Karoliinan sijaan.

 

Bloggaajien elämä on glamourista.

Bloggaajan elämässä pääsee tutustumaan moniin sellaisiin asioihin ja ihmisiin, joihin ei esimerkiksi opettajan pääsisi. Ja joo: Ei opettajan huoneesta saadu goodie bageja tai voinut kilistellä skumppaa. Tuota – ainakin omassa blogielämässäni – on kuitenkin se yksi prosentti. Muu elämä on tasan sitä samaa kolmekymppisen perheenäidin elämää kun kaikilla muillakin. Se, ettei täistä, oksennustaudeista, tyhmistä riidoista tai lattialla rötköttävistä likapyykkikasoista aina kirjoita, ei tarkoita, ettei niitä olisi.

 

Haastan ekoina blogihaasteeseen vastaamaan Nooran, Marin ja Umpun. Haaste menee näin:

  • kerro, keneltä sait haasteen
  • vastaa väittämiin
  • lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse
  • lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle

Ihanaa alkanutta viikkoa!

- Karoliina -

*Kuvassa osa meidän H23-tiimistä. Paidat Sidoste

 

Ladataan...
Kolmistaan

Mä olen aina pitänyt itseäni ennen kaikkea realistina. Mutta vasta nyt olen alkanut tajuta, että oikeasti olen ollut pessimisti. Sellainen, jonka ”ihan varmaan kohta tapahtuu jotain kauheaa -asenne” on tehnyt elämään enemmän ansoja kuin mitään hyvää. Se, joka on kuvitellut suhtautuvansa asioihin aika neutraalisti, mutta oikeasti maalaillut piruja seinille.

Minulla on lapsesta asti ollut sellainen asenne, että teen päässäni erilaisia skenaarioita eteeni tulevista asioista. Mentaaliharjoittelen.  Vaikka haaveilu ja unelmien miettiminen on ollut myös osa minua, olen nähnyt asioissa usein myös sen kurjemman puolen. Jos olen vaikkapa hakenut uutta työtä, olen toivonut onnistumista, mutta samalla psyykannut itseäni pettymykseen.

Tällainen tasapainottelu toivottavan ja ei-toivotun lopputuloksen välillä on toki varmasti ihan järkevääkin. Eikä plan-b:n tekeminen varmasti sekään ole huono asia. Minun on kuitenkin täytynyt myöntää – vaikkei se helppoa olekaan aina ollut – että pahimpaan varautuminen on tehnyt minut monessa asiassa onnettoman. Sellaisen ihmisen, jolla on ollut ympärillä vaikka mitä hyvää, mutta joka ei ole osannut nauttia siitä ihan siksi, että on koko ajan pelännyt, että kuitenkin sattuisi seuraavaksi jotain pahaa.

Mieleeni on jäänyt eräs quote parin vuoden takaa. En löytänyt sitä mistään enää, mutta quoten pääpointti meni jotenkin näin: 99% prosenttia kaikista huolista, joita murehdit etukäteen, ovat turhia murheita, koska ne eivät kuitenkaan toteudu.

Ja vaikka kyseessä tosiaan oli vain jokin Instagram-feediin teksti, piileskeli siinä jokin sellainen totuus, joka herätteli minua omista ajatuksistani. Koska noinhan se todella menee! Jos mietin omia elämäni isoja tai pieniä etukäteismurheita, harva niiden kauhuskenaarioista on lopulta kuitenkaan tapahtunut. Itse asiassa vaikka joku pelkoni olisikin käynyt toteen, on siitä usein seurannut lopulta jotain hyvääkin. Pitkässä juoksussa!

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistaa tätä ”realistista” suhtautumistani asioihin. Olen alkanut pohtia, mitä hyötyä huolestumisesta oikeasti on. Tietysti isot asiat edelleen pelottavat ja jännittävät, mutta olen yrittänyt lopettaa erityisesti pienistä asioista murehtimisen. Tajunnut sen, että itse huolestuminen ei koskaan muuta lopputulosta yhtään mihinkään. Joskus toiminta voi muuttaa, ja sitten toisaalta on paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä.

Olen miettinyt – quote-tekstiä ajateltuani – kuinka paljon elämässä olen hukannut energiaa turhaan murehtimiseen. Kuinka paljon tunteja ja päiviä olen hukuttanut huonoihin fiiliksiin, vaikka elämässä olisi silläkin hetkellä ollut paljon nautittavaa, iloittavaa ja nähtävää. Ajattelinkin, että ei elämä useinkaan ole paskaa, jos ei siitä tee sellaista. 

Joskus tällaiset ”elämä tuo eteen, mitä tuo -ajatukset” saavat minut kuitenkin raivokkaaksi. Niissä kun omasta mielestäni ainakin piilee joskus sellainen ajatus, että ihminen ei voi juuri vaikuttaa omaan elämäänsä. Aivan kun se olisi vain jokin ajelehtiva tukki. Minä uskon puolestani vahvasti siihen, että moniin asioihin voi vaikuttaa. Ja että omalla toiminnalla sen tukin suuntaa voi muuttaa. Samalla yritän kuitenkin myös muistaa sen, että niihin asioihin, joihin en voi vaikuttaa, en myöskään käytä turhaa energiaa. Tiedän, että tämän asian opetteluprosessi on vielä alussa, enkä läheskään joka kerta onnistu ylevissä tavoitteissani. Mutta on pakko myöntää, että jo nyt oloni on kepeämpi kuin koskaan aikaisemmin. Pienet teot kun on kuitenkin kaiken suurenkin alku.

Ennen olisin ajatellut, että ihminen ei voi muuttua. Että olen sitä, mitä olen aina ollut. Nyt – kaiken tämän innoittamana – olen alkanut uskoa myös siihen, että tällainen pessimistikin voi joku päivä olla ainakin osittain ihminen, joka ei näe kaikkialla uhkia. Sitä kohti mennään! Joskus hitaasti, joskus parilla askeleella taaksepäin, mutta silti kohti vähän taas parempaa asennetta. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Ladataan...

Yksi ihanimmista asioista H23:lla työskentelyssä on se, että pääsee osaksi monia sellaisia asioita, joita yksin puurtaessa ei pääsisi. Näkee ihmisiä, työtapoja, ammatteja ja yrityksiä, joihin ei olisi muuten törmännyt.

Yksi elämääni H23:n kautta tullut uusi tuttavuus on Optikko Heiniö* ja sen ihana omistaja Suvi. Meidän toimiston miehet kun tekivät tässä taannoin Optikko Heiniölle brändiuudistusta (katsokaa miten ihana uusi logo, värit ja kaikki!), mielenkiintoni heräsi heti tätä optikkoliikettä kohtaan. Mikä olikaan tämä paikka, jossa oli toinen toistaan persoonallisempia silmälasikehyksiä ja uskaliaampia aurinkolaseja? Kiinnosti niin paljon, että piti ottaa ihan selvää.

Optikko Heiniön omistaja Suvi Salo osti perinteikkään optikkoliikkeen Tampereen Stockmannin takaa loppuvuodesta 2015. Heiniöllä oli oma vakaa asiakaskuntansa jo valmiiksi, mutta Suvi ei silti halunnut ainoastaan toistaa vanhaa. Niinpä hän alkoi järjestelmällisesti uudistaa Optikko Heiniön valikoimaa nuorekkaampaan ja persoonallisempaan suuntaan unohtamatta kuitenkaan liikkeen juuria ja luottoasiakkaita.

Nyt, kesällä 2018, Heiniön liike pursuilee toinen toistaan mielenkiintoisempia värejä ja malleja. Pelkästään vilkaisu Optikko Heiniön valikoimaan osoittaa sen, että Suvi ei halua mennä siitä, mistä aita on matalin. Näitä laseja, joihin ihan kaikilla ei ole pokkaa, kun ei voi aivan jokaiselle kadun tallaajalle kuvitellakaan. Oikeille laseille pitää löytää oikeat käyttäjät. Se onkin koko Optikko Heiniön ajatuksen ytimessä: Persoonallisia ja laadukkaita laseja niin, että jokaisen asiakkaan tyyliä ja tarpeita on kuunneltu huolellisesti.

Koska silmien suojaamisesta auringon valolta on varmasti kaikille jo aika itsestään selvä asia, on tietysti tämän kauden mielenkiintoisin osasto Optikko Heiniöllä juuri aurinkolasit. Pääsimme A:n kanssa sovittamaan Heiniön arskamallistoa, jossa – kuten silmälasipokissakin – on paljon käsintehtyjä yksilöitä. Ihastuimme molemmat Tom Fordin tämän kesän mallistoon. A nappasi mukaan James Bond -henkiset klassiset, mutta särmänsä vihreistä linsseistä saavaan malliin. Minä taas fiilistelin eniten pyöreitä, puolet naamasta peittäviä, Hollywood-henkisiä arskoja.

Vaikka laadukkaat aurinkolasit tunnistaa jo siitä fiiliksestä, joka laseista tulee, kun asettaa nenälle. On yksi hyvä tapa testata linssien laatu menemällä niillä hämärään. Nimittäin hyvät aurinkolasit – kuten vaikkapa nuo meidän Fordit – ovat sellaiset, joilla näkee niin hyvin myös ei-auringossa, ettei niiden olemassaoloa silmillä edes huomaa.

Mitäpä muuta tähän loppuun sanomaan. Ehkä sen, että Optikko Heiniöllä on ehkä kaupungin ihanimmat käyntikortit. Hyvä H23-Ilkka! Niin ja jos haluat ihanat, persoonalliset, laadukkaat ja just sun näköiset silmälasit ja/tai aurinkolasit, mene Heiniölle!

-Karoliina-

*postaus toteutettu yhteistyössä Optikko Heiniön kanssa 

Kuvat: Noora Näppilä

Pages