Ladataan...
Kolmistaan

Luin kesällä Ylen sivuilla ilmestyneen jutun, jossa leikiteltiin ajatuksella, että parisuhteeseen voisi suhtautua kuin mihin tahansa työsuhteeseen. Sen alussa päätettäisiin suhteen ehdot, velvoitteet ja se, missä vaiheessa tulevaisuutta suhteen jatkosta neuvoteltaisiin. Suhteelle määrättäisiin päivämäärä, jolloin suhteen laatu käytäisiin läpi ja sen jatkosta päätettäisiin. Aika hurja ajatus, vai kuinka.

Minä olen rehellisesti sanottuna enemmän tämmöinen perinteisen linjan kannattaja. Minun ihanteet – edelleenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta – on (ydin)perhe- ja avioliittokeskeiset. En varmasti koskaan pystyisi suhtautumaan rakkauteen ja parisuhteeseen kuin työhön (koska suhtaudun varmasti työhönkin välillä liiaksi tunteella), mutta jotain perää noissa määräaikaispuheissa sentään on.

En tiedä, mitä ihmisille suhteen ja vuosien aikana tapahtuu, mutta karmeaa on se, että alkurakastumisen ja sen jälkeisen seesteisen onnellisuuden jälkeen moni parisuhde ajautuu tilaan, jossa toista pidetään itsestään selvyytenä. Jonkinlaisena vierellä kulkevana automaationa, jonka harteille voi helposti kasata niin omat turhautuneisuudet, stressit kuin väsymyksenkin. Kuulostaako tutulle?

Karmeaa tässä kuvioissa on minusta erityisesti se, että moni kohtelee kumppaniaan huonosti siitäkin huolimatta, että rakastaa ja arvostaa tätä. Kiukuttelun ja kurjat teot ymmärtäisi jotenkin (vaikkei sekään fiksua ole) siinä vaiheessa, jos ero on vääjäämättä lähellä, mutta se on kyllä jo omituista, että epäkunnioittava ja toista loukkaavat käytös elävät myös niissä hyvissä, onnellisissa ja halutuissa parisuhteissa.

Minä ainakin tunnistan ja tunnustan, että puhun joskus – oikeasti varmasti liian usein – toiselle sellaisella äänensävyllä, jota inhoan. Sellaisella, jonka kuullessa vaikka kauppareissulla jonkin toisen pariskunnan suusta, saa karvat pystyyn. Tiuskaisen ja ymmärrän asioita joinakin päivinä tahallani väärin. Unohdan hymyillä, lähden ilman suukkoa ja unohdan kiittää.

Tottakai suhteessa ja kotioloissa, kuten jo kirjoitin aikaisemmin, täytyy saada olla myös ärsyttävä mörökölli. Koska missä muualla, kuin läheisten kanssa, voi olla oma itsensä myös niinä huonoina päivinä. Mutta ehkä jonkinlainen kevyt pelko persiissä voisi saada ihmiset panostamaan siihen juttuun, jota todella arvostavat. Jos suhteelle olisikin isketty näitä tarkistuspisteitä, voisiko se saada myös pariskunnat panostamaan suhteeseensa sen ansaitsemalla tavalla?

Toisaalta myös suhteelle alussa tehdyt säännöt voisi olla oikeasti fiksu juttu. Kun niin se vaan on, että arjessa – varsinkin joskus haastavassa sellaisessa – omat arvot, periaatteet ja todelliset ajatukset jäävät kaiken kaaoksen jalkoihin. Voi vaikka ajatella, että seksi on tärkeä osa suhdetta, mutta sitten kuitenkin valitsee illasta toiseen kännykän selaamisen ihan vaan tavan vuoksi. Tai jos kokee, että yhteinen ruokahetki on asia, josta haluaa pitää kiinni, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti järjestä sellaiselle aikaa.

Minä olen romantikko. Myönnän, että kaiken maailman avioehdot, määräaikasuhteet ja paperilla sovitut asiat eivät oikein tue sitä, mitä ajattelen rakkauden olevan. Mutta jos rehellisiä ollaan, on rakkauskin eniten arkea. Arkea, johon pitää suhtautua joskus ja aika useinkin järjellä.

Olimme kesän alussa ystävien häissä. Siellä pappi puhui siitä, että ainoa asia, jossa avioparin tulee kilpailla keskenään, on toisen kunnioittaminen ja kauniisti kohtelu. Siinä viisaus, johon tämä määräaikasuhdekin varmasti perustuu: Kun muistuttaa itseään arjessa, että toinen ei ole itsestään selvyys, ollaan jo aika pitkällä. Ja jos vielä ajattelee, että haluaa ”voittaa” kumppaninsa siinä, kumpi onkaan toiselle se parempi, kunnioittavampi ja kauniimmin puhuva osapuoli, ei homma oikeasti voi mennä kovinkaan helposti pieleen.

Ne on ne pienet teot ja sanat.

-Karoliina-

P.S. Vastaus kysymykseen: Kyllä olisin. Silti. 

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...

Pakattiin äsken koulureppu. Laitettiin vaatteet pinoon eteisentuolille, katsottiin vielä kerran säätiedotus. Asennettiin kello soimaan. Varmuuden varalta kaksi. Yöpaidan puserossa intoa ja jännitystä. 

Tänään oli kesän viimeinen päivä. Heitettiin hyvästit päälaelleen kääntyneelle unirytmille, aamuköllöttelyille, aamupalalla pelattaville Uno-matseille ja ulkona syödyille perhelounaille. Heitettiin jäähyväiset ”mitähän tänään tehtäisiin -ololle”, liian myöhään menneille pyörälenkeille ja hetkille, jolloin ei tarvinnut tehdä tai ajatella yhtään mitään.

Viime kesä oli elämäni kesä. Se oli kesä, jolloin kaikki muuttui kertarysäyksestä. Kesä, jolloin juoksin hengästymiseen asti, että ehdin kokea, nähdä ja maistaa kaiken sen, minkä olin koomavuosina jo unohtanut.

Tämä kesä oli toisenlainen. 

Juoksemisen sijaan tuli madeltua. Mentyä hitaasti ja välillä takapakkiakin. Uuden kokeminen kun oli nyt niin konkreettista. Ei ole tarvinnut juosten etsiä jotain uutta, kun sitä on tullut eteen ilman kyselyjäkin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan tullut makoiltua illalla vuoteessa ja katseltua puoliksi tutun ja puoliksi tuntemattoman ikkunan heijastumia. Katseltua niitä kattolistoja ja pohdittua, mitä kaikkea elämä onkaan tuonut tulleessaan. Mietittyä, kuinka voisin muistaa jokaisen näistä hetkistä vielä paremmin. Nauttia nyt – tässä hetkessä – kaikesta onnesta ja rauhasta, joka kuitenkin tuli eteen vähän yllättäen niin, että välillä olo on ollut vain hämmentynyt. 

Istuimme viime viikolla autossa. Minä ja kaksi rakkaintani. Sade ropisi kattoon, oltiin ihan hiljaa. Siinä parissa neliömetrissä, hurisevan auton sisällä, oli kaikki, mitä varten kesä – sateinenkin – syksy, talvi ja kevät ovat kaikki parasta vuodenaikaa ilman, että tarvitsee enää ryntäillä yhtään minnekään.

Joten kiitos kesä. Ja tervetuloa syksy. Taas ihan uusi ja ihmeellinen. Kuten elämä on.  

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...

Haastattelin viime viikolla kuutta alkuopettajaa ja kysyin, millä taidoilla ja tavaroilla ekaluokkalaisen uskaltaa päästää koulutielle. Koska vastaukset olivat niin pitkiä ja kattavia, päätin jakaa vastaukset kahteen postaukseen. Se, mitä reppuun kannattaa pakata, mihin liikkavarusteisiin kannatta varautua ja pariin muuhunkin pieneen isoon asiaan löytyy vastaukset täältä. Mutta nyt jatkuu opejen tarinointi.

 

Saako lapsen saattaa koulun pihaan asti vai tekeekö ulkona palloileva vanhempien meri opettajien aamuvälituntivalvonnasta hankalaa?

”Lapsen voi tuoda aluksi jopa luokan ovelle asti. Kyllä se sitten ilmottaa, kun sun on aika häipyä takavasemmalle

 

Mitkä käytännönasiat helpottavat open, koulun ja oppilaan arkea?

”Vaatteiden nimikoiminen on hyvä. Ja kun tasaisin välein tulee täitä sun muuta, voisi olla hyvä opetella heti alusta alkaen, että hattu pidetään taskussa tai hihassa.”

”Pukeutuminen sään mukaan on aika olennaista. Ja se, että osaa pukea suunnilleen itse. Kotona voisi valmistaa lapsen siihen, että ekalla opetellaan huolehtimaan itse omista tavaroista, kirjoista, vaatteista jne.”

”On kaikkien kannalta kivempaa, jos läksyjen tekoon tulee tietty rutiini. Ne voisi tehdä heti iltapäivällä, eikä väsyneenä iltakahdeksalta. Muutenkin paras palvelus, jonka perhe voi tehdä lapsensa oppimisen kannalta on selkeä ruoka- ja nukkumarytmi kotona.”

 

Mitä ekaluokkalaisen olisi hyvä osata ennen kouluun menoa?

Kengännauhat! Leivän voitelu, ruoan pilkkominen jne.”

” Ruokailu, juuri tuo haarukan ja veitsen käyttö. Niin ja se, että koulussa maistetaan kaikkea.”

”Ja jos lapsi ei osaa vielä tehdä rusettia, silloin olisi hyvä olla vaikka tarralenkkarit. Ope ei vaan ehdi sitoa kaikkien kenkiä yhden välitunnin aikana.”

 

Mitä pitäisi tietää kaveritaidoista?

”Ope ei näe kaikkea mitä luokassa tapahtuu, joten korvat höröllään mahdollisen kiusaamisen suhteen. Ole kiinnostunut lapsen asioista! Hyvä hetki jutella päivän asioista on esimerkiksi iltapalalla/nukkumaan mennessä.”

”Mä aloitan aina aluksi vanhempainillat sillä, että tärkein taito, mitä voi harjoitella ja mihin valmistautua, on hyvän luokkakaverin taidot. Mitä voi tehdä, että koko luokalla ja luokkakavereilla olisi hyvä olla? Miten olla hyvä koulukaveri jokaiselle luokan oppilaalle? Lukemaan ja kirjottamaan opetetaan koulussa, eli ei haittaa, vaikkei osaa lukea. Koulussa kyllä oppii, mutta koko perhe voisi varautua siihen, mitä voisi tehdä, että luokkahengestä tulee hyvä. Niin, että kaikilla on hyvä ja turvallinen ja hyväksytty olo luokassa. Hyvä työrauha ja luokkahenki on koko porukan yhteinen projekti, ja siihen tarvitaan jokaisen panostusta.”

 

Onko jotain, joka kannattaa painaa näiden lisäksi mieleen?

”Kysyvä ei tieltä eksy. Se ohjenuora pätee varmaan ihan millä luokka-asteella tahansa olevaa oppilaaseen ja tämän perheeseen. Jos ei jotain tiedä tai ymmärrä, niin pitää vaan muistaa kysyä. Tosi nopeasti nuo pienet oppivat kyllä koulun tavat. ”

”Haluaisin muistutella, kuinka tärkeää on, että kotona ja koulussa voi aina kertoa aikuiselle jos on jotain mielen päällä. Tietty peruspohjan kaikelle antaa se, että vanhempi on aidosti kiinnostunut ja kannustava lapsen koulun käynnin suhteen.”

”Ei tarvitse jännittää, että kaikki pitäisi osata etukäteen. Kyllä koulussa oppii Paineeton alku, koska ovathan nuo ekaluokkalaiset vielä hurjan pieniä.”

 

Ihanaa koulujenalkuviikkoa! Tästä se lähtee. Tänään oli iltapäiväkerhon vanhempainilta ja huomenna viimeinen lomapäivä. Jännittävää!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages