Ladataan...
Kolmistaan

 

Nyt on aika kirjoittaa viimeinen osa postaussarjasta, jossa kerron, millaista elämä on IBS-nimisen vatsavaivan kanssa. Koko vatsavaivojeni alun ja historian kirjoitin viime viikolla täällä ja jatkoin hommaa samalla viikolla manaamalla siitä, mitä vatsavaivat tekevät sosiaaliselle elämälle ja pukeutumiselleni. Nyt on loppusanojen aika.


PELKO
Yksi asia, joka IBS:ään tuntuu toistuvasti liittyvän minun ja monen muun vaivasta kärsivän osalta, on pelko. Pelko siitä, että karmeat vatsan väänteet alkavat jossain sellaisessa tilanteessa, jossa niiden syntyminen olisi katastrofi. Pelko siitä, että kramppi pilaa jonkin elämän suurista hetkistä: häät, synttärit tai vaikka lapsen ristiäiset. IBS-kohtaukset kun eivät kysy aikaa tai paikkaa.

Itselleni pelko vatsakramppeihin liittyi entisessä elämässä myös siihen, kuinka saan hoidettua kohtauksen aikana myös F:n. Kun asui yhdessä lapsen kanssa, oli lapsesta yksin vastuussa myös niissä tilanteissa, kun olo oli kropassa kauhea.

Uskoa näihin tilanteisiin loi kuitenkin se, että aina tuli selvittyä. Sain aina F:n päiväkotiin ja sieltä kotiin. Ruuan eteen, iltasadun luettua ja muutenkin elämän rullaamaan. Ihmeellisistä asioista ja tilanteista sitä selviää, kun on pakko.

Pelko liittyy IBS:n myös toisella tavalla. Koska oireet ovat monillakin niin suuria, aiheuttaa vatsavaivat myös pelkoa niiden vakavuudesta. Kyllä itsekin olen monta kertaa pyöritellyt kauhuskenaarioita päässäni siitä, mikä karmaiseva sairaus minulla olisi.

 

VÄSYMYS
Moni IBS:stä kärsivä on kertonut, että väsymys IBS-kohtauksen jälkeen aivan valtava. Itsellänikin olo kuin jyrän alle jääneellä. Voisin nukkua kuinka paljon tahansa, ja voimaton olo lihaksissa jatkuu vielä päiviä kohtauksen jälkeenkin. Erityisesti jalkani ovat pahan krampin jälkeen sellaiset, etten meinaa jaksaa kävellä. Fiilis lihaksissa on kohtauksen jälkeen vähän samanlainen, kun itselläni on jaloissa juuri ennen pyörtymistä.

Henkinen väsymys onkin sitten toinen juttu. Tämä liittyy vahvasti siihen, mitä kirjoitin viime viikolla – ei vaan jaksaisi olla se vaikea syöjä. Olisi ihanaa jättää ruoka omaan arvoonsa ilman, että aina pitäisi miettiä, mitä se aiheuttaa mahalle.

 

VERTAISTUKI
Minä olen vuosisadan huonoin vertaistukiverkostoituja. En mennyt odottajana tai tuoreena äitinä mammaryhmiin tai perhekerhoihin. Olen eronnut äidinkielen opettajain liitosta vuosia sitten ja blogitapahtumiin menen ehkä kerran vuodessa (pakotettuna). Mutta IBS:n kanssa tilanne on ollut toinen. Ensi kerran elämässä olen kokenut, että tarvitsen todellista vertaistukea. Facebookin IBS-ryhmä onkin paikka, jota luen päivittäin. Jaan sinne ongelmani ja kysymykseni ja koen, että ilman toisia samassa tilanteessa olevia tämä olisi vielä kurjempi vaiva kestää. On tärkeää saada vertaisneuvoja ja myös jakaa kokemuksia.

Sellaisia tarinoita IBS:stä tällä erää!

-Karoliina-

Kuva: Armando Tranquille

Asu: paita, Carlings // takki, Makia (saatu) 
 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Tiistai 3.10.2017

Kello soi 6.38. Olen tosin kuullut herätyksen jo kahdeksan minuuttia aikaisemmin olohuoneesta. F tuli yöllä poikkeuksellisesi meidän viereen. Liiskaannuin A:n ja F:n väliin niin, että käteni puuttui, en saanut nukuttua. Kun olin puhissut ja heräillyt vähän joka välissä, A oli ilmoittanut klo 4.32, että voi mennä sohvalle nukkumaan, kun lapsi ei ollut halukas hipsimään omaan sänkyynsä. Valvoin silti, koska myrsky rummutti kattoa. Käteeni alkoi palata puolen tunnin päästä tunto.

6.42 nousin ylös sängystä. Menin olohuoneeseen, jossa kaksimetrinen mieheni nukkui lapsen 145 senttisellä patjalla. Ilman patjan jatko-osaa. Surautin kahvit, tein appelsiini-omena-sitruuna-inkiväärimehut ja miehelle leivät. Minun ja lapsen oli tarkoitus mennä viereiseen kahvilaan aamiaiselle ennen koulua ja töitä. Olisi tehnyt mieli itkeä. Ylensä tykkään arjesta ja aamuista, mutta nyt pimeä aamu, ikkunoita paiskaava sade ja huonosti nukuttu yö olivat liian suuri pala nieltäväksi.

7.04 lapsi heräsi. Kerroin, että omassa sängyssä nukkuminen oli ihan toivottavaa. Ja että tänään olisi pakko laittaa sekä kumisaappaat, että ulkohousut. Alkoi – kuten arvata saattoi – vääntö aiheesta, jonka lopuksi mies passitti lapsen omaan huoneeseensa argumentein: ”Tänä aamuna ei vaan nyt käydä tätä keskustelua”.Lapsi leppyi, minä meikkasin, mies luki Aamulehteä. Minun on edelleen vaikea ymmärtää, kuinka koomassa puoliso on aina aamuisin. Olisi tehnyt mieli jutella illalla tavattavista tutuista, yhteisistä lounassuunnitelmista ja vaikka mistä, mutta tiesin, että se on aivan turhaa tähän aikaa aamusta. Hänelle kannattaa puhua ensimmäisen kerran ehkä tunti herätyksen jälkeen. Aikaisintaan.

7.43 mies lähti töihin.

8.04 astuin ulos  lapsen kanssa, joka oli alkanut uudelleen jurnuttaa ulkohousista.Tapaamme lapsen kaverin, jolla on KUMISAAPPAAT. Ihmeellistä sinänsä, koska olen juuri kuullut, ettei kenellekään kavereista ole kumppareita.

8.10-8.45 syömme leipää ja pullaa kahvilassa. Kyllä vaan. Annan tyttäreni ja tämän kaverin santsata sokeripullaa tiistaiaamuna ennen kello yhdeksää niin monta kertaa kun haluavat. Eli kolme. Saatan tytöt kouluun.

8.55 avaan työpaikan oven. Tai siis avaan sen jälkeen, kun olen taistellut hälytysjärjestelmän kanssa oven edessä veden ropistessa päähän. Astun kiroillen sisään. Kohta perään astuu työkaverini. Kiroillen vallitsevaa säätilaa. Ja toinen, jonka takapuoli on kastunut vedenpitävistä housuista huolimatta. Juodaan kahvia ja puhutaan säästä. Ja lasten välikausikengistä. Kaikkien lapsilla on Reimat.

10.30 menen kuvaamaan viikonlopun postausta varten Vihkokauppaan. Ensimmäisen kerran tuntuu, että päivä on alkanut. Vaikka toisaalta olo on edelleen uninen. Ei ihan niin tuttujen ihmisten kanssa puhuessa vasta huomaa, millä tasolla oma skarppiusaste on. Töissä tuttujen naamojen kanssa voi heittää väsynyttä läppää, mutta tällaisilla työkeikoilla pitäisi olla enemmän läsnä.

11.00 saavun takaisin töihin. Tukka märkänä ja palelevana. Kirjoitan Vihkokauppa-postauksen jemmaan.

11.28 A hakee minut lounaalle. Menemme ensimmäisen kerran koko syksyn aikana yhdessä lounaalle. Samanaikaisesti kivaa ja vähän hassua. Kummallista keskeyttää työpäivä ihmisellä, joka kuuluu kotiin. Nauramme silmäpusseinemme edellisen yön nukkumisongelmista ja päätämme, että tänä iltana menemme aikaisin nukkumaan.

12.05-14.34 vastaan sähköposteihin, vastaan blogikommentteihin, laitan kuvia postauksiin. Teen yhden työn toimiston yhteistä projektia varten. Piti kuvata harjoittelijan kanssa blogikuvat, mutta koska meidän aikataulut menivät aivan ristiin – ja joku postaus illalle oli pakko saada ulos – oli lähdettävä kotiin kuvaamaan kuvia toiseen valmiiksi kirjoitettuun postaukseen.

15.23 isken postauksen ajastukseen kuvien kera ja teen pikasiivouksen illan vieraita varten. Oikeasti koko kämppä on aivan pommikunnossa kaikista kymmenistä kirppissäkeistä, mutta vessan sentään pyyhin siivousräteillä. Onneksi ystävät ovat niin ystäviä, että heille kehtaa esitellä au naturel -kodinkin.

15.55 haen F:n iltapäiväkerhosta. Kun saavumme kotiin muutama minuutti myöhemmin, on A jo kotona kokkaamassa vieraita varten. Oli puhe tehdä ihan tavallista nakkikastiketta ja pottuja, mutta mies on lukenut ajatukseni ja kuorii keitettäväksi myös porkkanoita (joita rakastan syödä voin kanssa). Päivän ihana hetki. Lapsi haluaa leikkiä koiraa tehden erilaisia temppuja, jotta saisi nakkeja suoraan kuormasta. Tanssitaan ruuan laiton lomassa yksi valssi. Tätä on arkiromantiikka ja elämä, jonka vuoksi elämä on elämää. Silloin kun tehdään yhdessä ruokaa ja ollaan porukalla vähän hassuja. Ulkohousuriitojen ja veemäisen sään välissä.

16.38 -19.03 vieraat astuvat sisään. Tehdään vielä toinen nakkikastike ystävän tuomista soijanakeista. F haluaa esittää voltteja ja leikkiä piilosta. Syödään porukalla, pelataan Unoa. (Joka tosin loppuu siihen, että kierroksella kaksi tulee polemiikkia säännöistä ja F saa kilarit). Lapsi iltapalalle ja unille.

19.03-20.38 Juttelua aikuisten kesken. Maataan kaikki neljä sohvalla. Katsotaan Salkkareita ja Uutta päivää. Puhutaan paljon, mutta vähän asiaa. Minulle iskee välissä vatsanväänteet. Ramppaan vessassa ja sitten porukalla analysoidaan aihetta. Todellista ystävyyttä ilman filttereitä, etten sanoisi.

21.04 Sängyssä. Unessa. Tosin herään yöllä kännykän vilkutukseen. Puhelin ei suostu lataamaan ja se on sulkeutunut. Ajattelen sen olevan rikki ja alan pyöritellä päässäni, kuinka A) pääsen aamulla töihin, kun puhelimessa oleva hälytysjärjestelmä ei toimia ja B) kuinka saan ulos loppuviikolle sovitun Insta-noston. Nukahdan ja aamulla puhelin taas toimii.

-Karoliina-


 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan ne teiniaikojen kauhun hetken Jyväskylän Carlingsissä, kun vedin päälleni hiki hatussa koppurakangasta olevia Leviksen 555 -farkkuja. Olin saanut naisen lantion jo 6.luokalla, mutta muuten olin edelleen se alle 45-kiloinen laiheliini. Se oli vartalokombo, joka sai aikaan monen monta kirosanaa ja vuodatettua tuskanhikikarpaloa.

Ongelma oli suuri teinitytön maailmassa. Ne housut, jotka olivat sopivat lantiostani, olivat aivan hurjan isot vatsan kohdalta tai reisien alaosasta. Ja ne taas, jotka olisivat olleet sopivat vatsasta ja jaloista, eivät menneet lantiosta kiinni. Ja koska cooleinta ikinä oli omistaa 555:t, ei mallia yksinkertaisesti voinut vaihtaa itselle sopivammaksi. (Jos sellaisia edes olisi noihin aikoihin ollut tarjolla.) Niinpä ostin ne aivan liian pienet farkut, jotka vedin jalkaan selälläni maaten. Iltaisin, kun otin farkut pois, lantioluideni kohta oli puutunut aivan tunnottomaksi. 

Vaikka aikuiseksi kasvaminen, farkkumuodin muutokset ja erityisesti jegginsien rantautuminen ovatkin helpottaneet monta farkkuongelmaani, on kroppani muoto edelleen ongelmallinen erityisesti housuja ostaessa.

Minulla on naisellinen lantio ja pylly. Joka onneksi nyt on muotia toisin kuin vuosituhannen vaihteessa. Mutta näiden kahden lisäksi minulla on myös kapeat nilkat ja pohkeet. Tämä kokonaisuus tekee sen, että jos jo vatsaongelmani tekevät ongelmia housujen löydössä, antaa muotoni yhden ekstraongelman lisää.

Haaste farkuissa onkin minunlaisellani vartalolla se, että jos farkut ovat sopivat vatsasta ja lantiosta, jäävät ne poikkeuksetta liian löysiksi polven alapuolelta. Ja jos taas housut ovat hyvät polven alapuolelta (tarpeeksi tiukat ja tarpeeksi lyhyellä lahkeella), ne ovat aivan liian puristavat pepusta ja lantiosta.

Olen kuitenkin löytänyt pöksyt, jotka käyvät täydellisesti kroppaani. Jopa tähän IBS:n oikuttelevaan vatsaan. Nimittäin Zaran Body Curve-malliston farkut. Aivan, kun joku olisi ottanut vartaloni malliksi housuihin, niin hyvin istuvat ne ovat. Vatsa ei purista, peppu mahtuu mukaan ja silti ne istuvat myös jaloista. Ja hintakin on aika paljon vähemmän kuin Leviksissä ennen ja nyt. Taisin pulittaa viime kerralla Body Curve -farkuista 25-30 euroa.

Joskus töitä oikeanlaisten farkkujen eteen pitää tehdä 18 vuotta. Nyt toivotaan, että kroppa ei enää kauheasti muutu tai Body Curve -farkkujen valmistus lopu.

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Paita, Carlings // farkut, Zara 


 

Share

Pages