Ladataan...

 

Viime viikolla kirjoittelin vihersmoothiesta, nyt vuorossa olisi mustikkasmoothien ohje. Olkaapa hyvä!

MUSTIKKA-KARDEMUMMASMOOTHIE (4dl)

  • 2dl mustikoita (mielellään "oikeita", ei pensasmustikoita) 
  • 1 dl maustamatonta rahkaa /vaniljarahkaa (jos haluaa makeampaa) 
  • 2-3 tl kardemummaa
  • 2 rkl manteleita tai sokeroimatonta granolaa
  • kauramaitoa / täysmaitoa
  • 2 rkl kookosöljyä
  • (hunajaa)
  1. Laita sulaneet mustikat, ranka, kardemumma ja mantelit/granola blenderiin. 
  2. Lisää vielä maitoa sen verran, että smoothiesta tulee halutun paksuista. 
  3. Surautua koko komeus sileäksi juomaksi.
  4. Maista. Jos smoothie kaipaa makeutusta, laita hiekan hunajaa ja surauta smoothie vielä kerran niin, että hunaja sekoittuu joukkoon.

Hyvää ja ihanaa lauantaita!

Yt.Karoliina 

Share

Ladataan...

Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri

Viime syksynä aloittamani teatterilähettilään pesti on tuonut viime aikoina rutkasti iloa ja ajateltavaa. Olen itse asiassa istunut 12 päivän aikana kolmesti Työviksellä: Ensin Klubin puolella jo klassikoksi muodostunee Luolamies-monologissa, sitten Tytöt 1918 ensi-illassa ja viimeksi tämän viikon keskiviikkona Pasi was heren enskarissa. On se vaan kummallista, miten erilaisiin tunnelmiin, aatoksiin ja oloihin erilaiset näytelmät voivatkaan katsojansa johdattaa. Se, missä Luolamiehessä nauroin poskilihakseni kipeiksi, Tytöt 1918 sai aikaan ihan toisenlaisen olotilan. Nyt yritän parhaani mukaan kertoa siitä, miten teatteri voi parhaimmillaan koskettaa.

Tytöt 1918 kertoo vuoden 1918 tapahtumista, tarkalleen ottaen Tampereen alueen naiskaartilaisista. Musikaalin on käsikirjoittanut ja ohjannut Sirkku Peltola, ja vaikka näytelmän hahmot ovatkin fiktiivisiä, voi jokaisen heistä jäljentää historiankirjoihin tallennettuihin punakaartilaisnaisiin. Koska Tytöt 1918 on musikaali, sävelet ja lyriikka ovat merkittävässä osassa tunnelman luonnissa ja tarinan kulussa. Musikaalin sävelmaailman on luonut Eeva Kontu, sanoitukset ovat puolestaan ikisuosikkini, Heikki Salon, käsialaa.

Olen lykännyt tämän postauksen kirjoittamista jo monta päivää. En siksi, että näytelmä ei olisi herättänyt minussa sanoja tai lauseita. Vaan siksi, että tällä kertaa on sellainen olo, että kaikki se mitä kirjoitan, ei voi millään tehdä sitä kunniaa näytelmälle, jonka se ansaitsee. Tekisi mieli vaan ripotella toinen toistaan isompia ja ihanampia adjektiivejä perä perään, mutta ymmärrän, ettei se ole viisasta. Tiedän nimittäin itsekin, että liialliselta kuulostava kehu – vaikka kuinka olisikin totuudellinen – vie vaan pohjan koko postaukselta, ja toisaalta jo alkeellisimmissa peruskoulussa opituissa analyysiohjeissa painotetaan, että hyvässä taideteoksen tulkinnassa pitäisi löytää niin hyvät kuin kehitettävätkin puolet. Joten yritetään tehdä tämä maltilla, vaikka koko homman voisi kuitata sanalla täydellinen.

Aluksi on kerrottava, että koko musikaalin tarina on jotain sellaista, jota en ole varmasti nähnyt koskaan teatterilavalla. Minulle kirkastui oikeasti vasta tämän musikaalin avulla se, mitä vuonna 1918 todella tapahtui, kuinka tapahtumat vaikuttivat yksilötasolla ja miten epätoivoisia monet olivat. Tähän asti vuosi 1918 oli minulle vain kappale yläkoulun historian kirjasta. Jokin kerrottu kertomus mustavalkoisten kuvien ryhdittämänä. Tytöt 1918 toi kuitenkin sisällissodan lähelle ihmistä. Tarinaksi ihmiseltä ihmiselle. Sillä tavalla, että sata vuotta välissä ei merkitse enää mitään. 

Sirkku Peltolan tuoma näkökulma valkoisten ja punaisten väliseen sotaan on luonnollisestikin merkittävä: Se, missä Tytöt 1918 on tarina Tampereesta, itsenäistymisen jälkeisestä Suomesta ja ihmisen halusta kohti parempaa, on se myös tarina naisista. Siitä, miten sukupuoli rajoittaa ja toisaalta, kuinka sukupuolirajat voi ylittää. Suuri kunnia tämän tarinan voimalle kuuluu tietysti näyttelijäkaarteille, jonka kyky ilmentää naisvoiman ja toisaalta naisten voimattomuuden tunnetta, oli yksi musikaalin olennaisimpia elementtejä. Oli pysäyttävää nähdä niin iso joukko asiansa osaavia, omistautuneita ja lahjakkaita naisia lavalla yhtäaikaisesti. Ilman niin hyvää roolitusta tai roolisuorituksia tarina ei olisi ollut laisinkaan niin uskottava.

Minulla on aina ollut aika ristiriitainen suhtautumistapa musikaaleihin. Tietysti hyvän musiikin kuunteleminen on aina nautinto. Olen silti kokenut, että musikaaleissa on usein helposti jotain sellaista teennäistä, joka saa minut kiusaantumaan. Ja toisinaan on tuntunut, että laulu on katkaissut hyvän dialogin juuri siinä kohdassa, kun olen toivonut sen jatkuvan. Tytöt 1918 toimi kuitenkin musiikkinsa kanssa täysin toisin: En nimittäin aina edes rekisteröinyt sitä, milloin puheosuudet vaihtuivat lauluksi tai laulu puheeksi. Lyriikat ja sävelet oli nivottu niin tarkasti kiinni tarinaan, ettei yksikään musiikkikohtaus tuntunut irralliselle tai päälle liimatulle.

Erikoiskiitos vielä musikaalin koreografille, Marjo Kuuselalle. Oli avartavaa huomata, kuinka ihmiskehon liikkeillä pystytään ilmentämään niin syvästi tunteita. Olen nähnyt teatterilavoilla naurua ja itkua, mutta suurimmat tunnereaktiot minussa silti herätti Tytöt 1918 -musikaalin koreografiat. Varsinkin musikaalin lopussa tapahtuva liikehdintä kuvasi niin hyvin ihmisten kokemaa tuskaa ja epätoivoa, että välillä teki jopa pahaa katsoa lavalle. Käsittämätöntä ja ihmeellistä.

Nyt olen saapunut tekstini loppuun. Pitäisi kertoa jokin kriittinen sana, jotta teksti olisi kokonainen. Vakavasti otettava. En voi kuitenkaan kuin todeta, että en keksi Tytöistä mitään negatiivista sanottavaa. Se siitä. 

Sata vuotta on ihmiskunnan historiassa yksi kärpäsen paska. Joskus kummastuttaa, mistä ihmisten – saman kansakunnan ihmisten – viha kumpusikaan sisällissodan aikana. Kuinka he pystyivät ampumaan suoraan päähän tai selkään? Veljeä, siskoa, ystävää?  Kun mietin meininkiä, jota politiikassa, somessa ja mediassa juuri nyt käydään, on surukseni pakko todeta, ettei Suomi juurikaan ole noista ajoista muuttunut. Täällä ei ammuta ehkä Amurissa asella, mutta muilla keinoin kyllä. Ja se jos mikä, on pelottavaa.

Tytöttöjen tarina tuo väkisinkin mieleeni sen, ettei sata vuotta - lopulta - olekaan kovin pitkän matkan päässä. Vaikka vuoden 1918 tapahtumiin vaikuttivatkin monet sellaiset seikat, jotka nyt eivät ole enää ajankohtaisia, on tässä ajassa myös paljon samaa. Jos tämän maan asenneilmapiiri ei ala muuttua, en näkisi yhtään kaukaa haetulle, että jotain tuollaista tapahtuisi vielä joskus tulevaisuudessakin. Kuilu meidän ja teidän välillä tuntuu joskus hurjalle.

Onneksi on mahdollisuus tehdä myös toisin. Koska kaikki lähtee ihmisestä. Jos se vaan muistaisi olla ihmisiksi. 

-Karoliina-

*Video: Valtteri Auvinen, H23 

Share

Ladataan...

Kirjoitin eilen siitä, millä keinoilla ja pienillä vaihtokaupoilla (kuten vaikka suklaan vaihtaminen pähkinöihin) selvisin sokerittomasta tammikuustani. Nyt kerron, mitä kaikkia muita ryhtiliikkeitä tein elämäni suhteen.  Ja vastaan samalla myös klassiseen urheilukysymykseen: ”Miltäs nyt oikein tuntuu?”

Varsinainen ainoa uuden vuoden lupaus minulla oli sokerittomuus, mutta ajattelin toki jo samalla, että tässä olisi hyvä aika tehdä myös muita ryhtiliikkeitä oman olonsa suhteen. Ja niinhän siinä kävi, että tammikuusta tuli melkein vahingossa kokonaisvaltainen terveystammikuu.

Ensinnäkin aloin liikkua. En ole ottanut salilla käynnistä mitään stressiä, mutta heti parin käyntikerran jälkeen salilla vierailu alkoi tuntua – jopa omaksi yllätyksekseni – todella luontevalle ja kivalle. Aamulla tehty salitreeni on antanut voimaa koko päiväksi ja toisaalta näkyvät tulokset kannustavat – jaksan juosta nopeampaa, nostella painavampia puntteja ja tehdä enemmän vatsalihaksia kuin tammikuun alussa. Pyrin liikkumaan kolmesti viikossa. Neljä olisi ihanteeni, mutta nyt tuntuu, että minun on annettava itselleni myös aikaa totutella uuteen aktiivisempaan elämäntapaan, jotten väsy alkuintoni jälkeen. Joskus tuo kaikki kolme liikuntakertaa on saliharjoittelua, joskus skippaan yhden salin ja menenkin sen sijaa lenkillä. Pääpointtini on kuitenkin se, että kaikki liikunta tekee minulle hyvää ja tuo voimia muuhun arkeen.

Kun sokeri jäi, muu terveellinen syöminen on tuntunut todella helpolle ja luonnolliselle. Itse asiassa minulla ei ole ollut kertaakaan kuun aikana nälkä tai nälästä johtuva herkkumieliteko, vaan jostain syystä olen oppinut nyt myös syömään sen verran ja sellaisilla väleillä, ettei kauheita nälkäkuoppia vaan ole tullut enää vastaan. Olen tosin tulkinnut tämänkin asian olevan osin sokerittomuuden ansioita: Kun en ole täyttänyt vatsaani sokerilla, olen syönyt parempia annoksia oikeaa ruokaa, ja näin ollen verensokerini ovat pysyneet paremmin hallinnassa. On ollut aika avartavaa näin käytännössä huomata se, kuinka paljon yletön sokerin syönti vaikutti näläntunteeseeni. Toisaalta sokeri siirsi oikean ruuan nälkääni, mutta siltikin juuri sen vuoksi koin kauheita nälkäkuoppia ja ylitse hyökyviä mielitekoja erilaisiin herkkuihin. Nyt olen syönyt paljon enemmän ja useammin, mutta silti tuntenut oloni paljon kevyemmäksi. Myös ruuan jälkeinen tappava väsymys on hävinnyt.

En ole – sokeria lukuun ottamatta – kuitenkaan kieltänyt itseltäni mitään. Enkä kyllä kiellä jatkossakaan. Olen juonut muutaman lasin viiniä, syönyt useamman pitsan ja käynyt hampparilla. Olen kuitenkin luopunut ilman sen suurempaa päätöstä turhista suolaisistakin herkuista. Viikonloppuna on ihanaa tehdä pitsaa perheen kanssa, mutta lounasmätöt olen vaihtanut sushiin, keittoon tai vaikka salaattiin. Siinä taas niitä pieniä, mutta merkityksellisiä vaihtoja.

No sitten ne varsinaiset fiilikset ja tuntemukset. Ensinnäkin olen kokenut olevani paljon virkeämpi ja töiden teko saliaamun jälkeen on selvästi ollut paljon tehokkaampaa kuin niinä päivinä, joina en ole käynyt aamulla salilla. Minulle tulee kroppaan pienestä hikoilusta niin hyvät jälkiolot, että sen vaikutukset tuntuvat positiivisesti vartalossa koko päivän.

Toisekseen aktiivisuus, hikoilu ja rehkimisestä kipeiden lihasten saanti on kyllä ihan oikeasti vaikuttanut omakuvaani mukavalla tavalla. Olen aina ollut hoikka, mutta ennen joulua tajusin, että oloni oli tosi tukkoinen, tahmea ja minusta tuntui, etten oikein tunne vartaloani.  Nyt omaa vartaloa on sen sijaa tullut kuunneltua paljon paremmin. On ollut ihana huomata, että kroppa sittenkin pystyy vaikka mihin. Ja sitä voi myös lempeästi ohjailla, kannustaa kehittymään ja tukea niin, että se jaksaa kanssani seuraavatakin vuodet. Tässä iässä alkaa ymmärtää, ettei terve ja toimiva vartalo olekaan itsestään selvyys, vaan sen eteen on tehtävä asioita.

Olen aina ajatellut, ettei minun tarvitse pudottaa painoa. Jouluinen käynti vaa`alla kuitenkin osoitti, että jopa minä pystyn lihomaan. Ja vaikka ymmärrän, että olen ja olin normaalipainoinen, en nähnyt kovin terveeksi sitä, että olin huonoilla elämäntavoilla lihonut vuoden aikana melkein viisi kiloa. Jos samat kilot olisivat tulleet luonnollisesti vaikkapa iän tuoman aineenvaihduntahidastumisen seurauksena, en olisi ollut lainkaan huolissani. Mutta koska tiesin niiden johtuvan liikkumattomuudesta, sokerista ja vääränlaisen ruuan syömisestä, havahduin. Halusin ensimmäisen kerran elämässäni pudottaa kiloja. Tavoitteeni kesään mennessä oli karistaa kolmesta neljään kiloa, ja nyt niitä on pudonnut jo kaksi ja puoli. Puolen kilon viikkotahti on tietysti ihan normaali – eikä omien tietojeni mukaan edes mikään liian nopea – mutta silti nopeat muutokset ovat yllättäneet. Ajattelin, että painonpudotus olisi vaikeampaa. Nälässä oloa ja kaikesta kieltäytymistä. Mutta eipä ollut: Positiivinen yllätys jos mikä! Valehtelisin, jos väittäisin, ettei karistetut kilo tuntuisi olossa. Ja samoin myös hymyssä silloin, kun näkee, kuinka se tuttu ja vanha jäntevä vartalo alkaa pikkuhiljaa pilkistää peilikuvastakin. On kivaa näyttää itselleen, tuntea vartalonsa omakseen.

Se pitänee sanoa tähän selvennykseksi, että tikkulaihaksi en ehdoin tahdoin koskaan halua. Se ei sovi minulle (naama roikkuu ja näytän sairaalle), enkä koe, että saavuttaisin sellaisella liian tiukaksi vedetyllä painolla yhtään mitään. Mutta sen oman ”normaalipainoni”, jossa olen koko kaksi-kolmekymppisen elämäni normaalitilanteissa (ilman kriisien tuomaa heittelyä) ollut, haluan takaisin. Vieläpä, jos tällä kertaa siihen saisi muutaman lihaksenkin antamaan tukea ja voimaa.

Tämmöisiä oloja tänään. Ensimmäinen päivä helmikuuta. Ja mitä sokerilakkoon tulee, en näe mitään syytä, että alkaisin vetämään nyt valkoista sokeria kaksin käsin jatkossakaan. Jos kerran sokerittomuuden palkinto on tämä olo, olisi silkkaa tyhmyyttä sabotoida sitä. Ihan varmasti joskus annan itselleni luvan – jos sille tuntuu – juoda pitsan kanssa Cokisen tai ostaa karkkipussin perjantai-iltaan. Mutta toivon, etten koskaan enää ajaudu samanlaiseen valkean sokerin koukkuun kuin ennen vuodenvaihdetta.

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Share

Pages