Ladataan...
Kolmistaan

Tänään on huhtikuun kymmenes päivä. Vein F:n äsken eskariin. Tuuli oli kylmä, vaikka aurinko jo vähän lämmittikin selkää. Oli yhtä aikaa kevät ja talvi.

Köpöttelin kollarihousut jalassa siitä apteekin ja pankin kautta kotiin. Kotiin, vaikka oli maanantai. Tuntui kummalliselle. Mutta tätä tämä tulisi nyt olemaan. En tiedä, kuinka kauan, mutta ei homma ainakaan aivan lyhyeen ole jäämässä. Minä nimittäin olen tästä keväästä alkaen kokopäiväinen kirjoittaja. En enää opettaja. Vaan kirjoittaja, bloggaaja. Päätyönäni. Ei mitään muuta. Aika hurjaa.

Olen pari vuotta painanut kahta päätyötä rinnatusten. Täyttänyt elämäni työllä, työllä, työllä ja työllä. Minut on kasvatettu olemaan ahkera. Ottamaan työtä vastaan, kun sitä tarjotaan. Tekemään parhaani. Ja niin olen tehnyt. Haalinut duunia duunin perään. Ottanut ekstrahommia, kerännyt sulkia CV:seen, halunnut osoittaa, etten ainakaan karta työntekoa. 

Jo pidemmän aikaa minulta on kyselty, kuinka jaksan tätä kaikkea. Mistä riittää aika ja kuinka saan hommat tehtyä. Jos totta puhutaan, en ensimmäisenä ”isona” blogivuotena edes tajunnut, kuinka paljon tein töitä. Minusta oli ihan normaalia, että päivissäni – ja jos totta puhutaan, öissäni – ei ollut juurikaan vapaita hetkiä. Ensin menin aamulla opettajatöihin (joihin tietysti olin toivonut mahdollisimman aikaisen lukujärjestyksen, jotta voisin maksimoida päivän tunnit parhaiten), sitten pyyhälsin kotiin bloggaamaan, hain F:n hoidosta, vietin perheaikaa, tein kotitöitä ja kun sain F:n unilla, tein töitä. Tarkastin kokeita, bloggasin, hoidin sähköpostit. Menin nukkumaan väsyneenä. Heräsin liian aikaisin.

Tällaista elämää jaksaa hetken, ehkä toisenkin, mutta viimeisen syksyn ja talven aikana aloin ymmärtää, ettei näin voi jatkua. En halua, että kylmähiki puskee koko ajan niskaan. Tekemättömät työt vaivaavat ja vaikka kuinka kirisi, tsemppaisi ja ahkeroisi, olo olisi riittämätön. Molemmissa töissä. Puhumattakaan perheajasta. Mikä se on sellainen hiihtoloma, joka ei ole loma? Mikä se on sellainen äiti, jolla on aivan liian usein läppäri edessä? Sellainen puoliso, joka ei illalla ehdi muuta kuin jatkaa päivän töitä sininen valo kasvoilla?

Niinpä tein ratkaisun. Hyppäsin elinikäisestä virasta, varmasta tienestistä ja säännöllisestä päivärytmistä alalle, joka vielä muutama vuosi sitten oli vain harrastukseni. Tiedän tekeväni oikein, vaikka kaikki tämä jännittääkin samalla myös hirveästi. Itse asiassa tänä keväänä tapahtuu pari muutakin todella isoa muutosta (josta kerron lisää myöhemmin. Ne ovat ne kevään yllätykset numero 2 ja 3), joten muutos tähän suuntaan oli osin myös pakollinen. Tosin hyvällä tavalla pakollinen. 

Kello on nyt 9.42. On maanantai. Istun kotona ja teen töitäni. Näitä töitä voi tehdä kollarit jalassa, kolmatta aamukahvikupillista hörppien. Täytin juuri virastopapereita. Niissä kysyttiin ammatti. Kirjoitin bloggaaja. En mitään muuta.

-Karoliina-

// Huppari, Melli Eco Desing (saatu) // 

Share

Ladataan...

Kaupallinen yhteistyö: C More

Minä olen ihminen, joka nauttii arjen pienistä iloista. Ilahdun joka päivä pöydällä olevista leikkokukista, hyvästä arkiruuasta, ohi mennen annetusta suukosta tai vaikkapa siitä, että kotiin tullessa pyykit onkin jo pesty.

On toki hirveästi asioita, joita haluaisin F:n oppivan maailmasta, mutta yksi ehdoton toiveeni olisi, että hänkin nauttisi koko elämänsä pienistä asioista. Yksinkertaisesta arjesta, kotoilusta ja siitä, että onnellisuuteen ei tarvitse aina kalleimpia leluja, huvipuistoja ja 3D-leffateattereita jättipopcornilla, vaan rentouttavan ja ikimuistoisen illan saa myös kotisohvalle kääriytyen rakkaiden kanssa. Ja niinpä viikonlopun, yleensä perjantain, leffailta onkin ollut jo vuosia meidän yhteinen iso pieni juttu. Silloin avataan läppäriltä jokin hyvä kokoperheen elokuva, rapistellaan karkkipusseja ja dippaillaan kasviksia.

Samalla, kun testasin viime kuussa C Moren viihdekirjastoa ja suoratoistopalvelua, kiinnostui myös F sivuston lastenelokuvatarjonnasta. Koska sen lisäksi, että C Moresta löytyy kattava valikoima romantiikan nälkään purevia Hollywood-elokuvia ja -sarjoja, on sivustolla kokonainen Juniori-kategoria, jonka ohjelmisto puree tähän meidän junioriin aivan täysillä.

Viikonloppujen leffavalikoima onkin nyt jo viikkoja napattu C Moren kautta. F:n katselulistalla ovat suomeksi puhutut Kätyrit, Kung Fu Panda 3 ja jo kertaalleen katsottu Alvin ja pikkuoravat reissussa. Itseäni taas Juniorin puolelta kiinnostaa eniten Pikku Prinssi -elokuva, sekä retrotunnelmia tuovat Mikko Mallikas, Maija Mehiläinen ja Astrid Lindgren -elokuvat.

Millaiset lastenelokuvat ja -sarjat purevat teillä myös aikuiskatsojiin? Entä kohtaako lasten ja aikuisten maut yhtään?

-Karoliina-

Share

Ladataan...

Kun olin lapsi, laskettelurinteissä laskettiin poikkeuksetta ilman kypärää. Paitsi meidän perheessä, jossa jokainen lapsi pakotettiin laittamaan potta päähän. Se oli järisyttävän noloa, kaverit naureskelivat ja kotona saatiin aiheesta monta riitaa aikaiseksi. Mutta kypärä oli ja pysyi.

Kauas on tultu ysäriajoista. Nykyisin rinteissä on noloa laskea ilman kypärää. Ihan loistava kehityskulku.

Siksi ihmettelenkin, että pyöräilykypärän käytöstä ei ole tullut edelleenkään samanlaista automaatioita kuin laskettelukypäristä. Näen päivittäin aikuisia ilman kypärää. Ja jopa lapsia ilman! Ei mene minun jakeluuni sitten millään.

Onneksi F:n kanssa ei tarvinnut (vielä) vääntää kypärän käytöstä polkupyöräillessä eikä potkulautaillessa. Tämän kevään piristysruiskeen hommaan toi CrazySafetyn ihana Pink Leopard -kypärä*.

Nyt olisi hauska kuulla teidän kommentit, jotka ETTE käytä kypärää. Mistä se johtuu? Onko kypärän käyttö aikuisena yhtä noloa kuin minusta laskettelurinteessä vuonna -92, vai miksi potta ei painu päähän? 

-Karoliina-

*saatu 

Share

Pages