Ladataan...

F:n ekaluokka loppuu tänään. Takana on kokonainen lukuvuosi koululaisen elämää niin lapsen kuin sen koululaisen vanhempanakin.

Jotenkin kuvittelin syksyllä, että tämä vuosi menisi jotenkin vähän eri tyylillä. Että vuosi tuntuisi paljon pidemmälle ajalle. Että meillä näkyisi koulu jotenkin uutena asiana paljon pidempään tai että olisin itse jotenkin paljon enemmän kärryillä kouluasioista.

Todellisuudessa lukuvuosi meni niin käsittämätöntä vauhtia, että en meinaa millään uskoa, että tytär ei olekaan enää se ekaluokkalainen keltanokka. Toisekseen kouluarkeen solahtaminen kävi alun perinkin hirveän luontevasti. Luotto kouluun, iltapäiväkerhoon ja toisaalta tyttären koulukypsyyteen on itselläni niin luja, että oli jotenkin aika vapauttavaakin vaan tipauttaa lapsonen aamulla koulun pihaan ja ottaa vasta iltapäivällä vastaan. Ihan eri meininki kuin päiväkodin kanssa, jossa aikuinen on kuitenkin paljon suuremmassa roolissa. Varsinkin nyt kevätlukukaudella, jolloin F oppi kulkemaan itse koulumatkat (ja monet muutkin reitit), elämä on tuntunut hirvittävän helpolle.

Koululaisen vanhempana olen ollut paljon liberaalimpi, kuin olisi koskaan – ainakaan itse opettajana – voinut kuvitella. Opettajan sitä ihmetteli, jos perheissä ei muistettu jotain tärkeitä koulujuttuja, mutta niinpä vaan mekin unohdimme niin koululääkärit kuin jotkut retkieväätkin. Mutta kaikesta selvittiin! Ja pääjutut hoidettiin, joten enpä jaksa tuosta niin kovia syyllisyyksiä ottaa itselleni.

Läksyjen suhteen olen ollut myös aika huoleton. Jos F sanoo tehneensä läksyt ip-kerhossa, aika harvoin niitä tarkistelen. Minusta täytyy oppia myös se, että jos unohtaa läksyt (tai valehtelee tehneensä ne), se on lapsen oma unohdus. Ei vanhempien moka siitä, ettei ole muistaneet muistuttaa!

Koska F:llä on mennyt ainakin tähän asti kaikki opittavat asiat ajallaan, en ole jaksanut ottaa paineita siitä, lukeeko hän kaikkia lukudiplomikirjoja vai ei. Tai onko reissuvihko mytyssä vai ojennuksessa. Ehkä opettajana olo omalta osaltaan on opettanut sen, että osaa laittaa kouluasiatkin oikeisiin mittasuhteisiin. On toki tärkeää oppia tekemään töitä, hoitamaan sosiaaliset kuviot ja toimimaan ryhmässä, mutta sellainen hyvän koululaisen status ei ole minun asteikollani kovin korkealla. Varsinkin tytöiltä odotetaan edelleen usein koulumaailmassa sellaisen hiljaisen ja helpon oppilaan roolia (en sano, että F:n opetta, vaan ennen kaikkea yleisesti), joka mielestäni on vaatimuksena – jos noin niin kuin elämää muuten miettii – aika älytön tavoite. Tottahan se on, että itsekin aina välillä toivoin opettajana ihan hiljaista oppituntia ja vänkäämätöntä ryhmää, mutta todellisuudessa aika moni hyvä pöhinä, asenne, tulevaisuus ja äksöni syntyy pienestä vastarinnasta, äänekkäästä innostuksesta tai oman pään mukaan menemisestä.

Tänään me menemme mökille yhdeksi yöksi. Grillataan makkaraa, saunotaan, uidaan ja nukutaan ikkunat auki linnunlaulussa. Voisiko olla parempi lopetus ekaluokalle!

-Karoliina-

Ladataan...

 

 

 

 

Kun lopetin opettajan työn, en tajunnut, kuinka moneen asiaan elämässäni se vaikuttaisikaan. Yksi suurimmista yllättävistä mullistuksista on ollut se, että vuodenajat tuntuvat nykyään ihan erilaisille kuin ennen.

Se, missä koulutyö jaksotti entisessä elämässä vuotta todella selvästi, ei nykyisellä työmäärällä tai töiden luonteella ole juuri eroa, tehtiinpä ne sitten kesähelteillä vai talven pakkasilla. Ja tämä on sekä hyvä, että huono juttu.

Toisaalta esimerkiksi joulujuhlan puuttuminen on ollut kova pala minulle – joku tuollainen tuttu traditio kun aloittaa joulupyhät aina samalla, turvallisella tavalla. Toisaalta aikatauluttomuus tai se, että työnteko ei ole vuodenajoista kiinni, tuo myös iloa. Erityisesti tässä toukokuussa alkaneessa kesässä on ollut hyötyä siitä, ettei ole enää koulussa. Kun olin opettajana, kesä tuntui nimittäin alkavan vasta sitten, kun Suvivirsi oli laulettu. Vaikka toukokuu olisikin ollut upea ja aurinkoinen, en koskaan saanut oikein kesästä kiinni ennen kuin koulutyö oli saatu pakettiin.

Nyt tänä keväänä olen huomannut sen, että olen päässyt nauttimaan kesästä henkisesti ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Ei ole tarvinnut ikään kuin odotella lomaa, vaan kesällä on ollut ”lupa” tulla elämään heti, kun lämpö on lisääntynyt ja aurinko alkanut paistaa.

Olen myös ensimmäisen kerran elämässäni tajunnut myös sen, että kesällä työskentely on ihan erilaista kuin talvella. Vaikka itse työt ovat pääosin samoja, tuo valo, lämpö, shorteissa hiihtely ja auki olevat toimiston ovet oman säväyksensä. Voi kantaa toimiston eteen tuolin ja naputella siinä läppäriä. Voi käydä torilla vohvelilounaalla ja syödä mansikoita kesken palaverin. Ihan ihmeellistä. Ja taas jotenkin niin opettavaista siinä suhteessa, että elämästä – siitä arkisestakin – voi tehdä vähän juhlavampaa, kun vaan käyttää vähän kekseliäisyyttä ja viitseliäisyyttä.

Miten siellä on kesä alkanut? Vai onko edes vielä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: takki, Makia* // farkut, NEUW* (INCH Store) // kengät, Vans

Ladataan...
Kolmistaan

En ole vuosiin katsonut tv:tä niin paljon, kun tämän kuluneen talven ja kevään aikana. Eritoten olen ollut koukussa kahteen tosi-tv-formaattiin: Tempation Island Suomeen ja Bachelor Suomeen. Ja itse asiassa fanitukseni näiden sarjojen kanssa on mennyt jopa niin pitkälle – nolottaa vähän jopa myöntää – että olen OSTANUT nettitelkkarin lisäpalveluita niin, että olen päässyt katsomaan Bachelorin ja Temppareiden jaksot etukäteisesti.

Tällä viikolla on ollut kuitenkin kovat paikat sen suhteen, että ensin Bachelor-Joni valitsi mielitiettynsä ja toisekseen Tempperitkin loppuvat tänään kuumottaviin iltanuotiotunnelmiin. Niin moni tiistai-,keskiviikko- ja torstai-iltojen ilo on hetkessä poissa.

Vaikka tosi-tv onkin vähän kuin Seiska – kaikki katselee, mutta kukaan ei myönnä pitävänsä – olen niin iloinen, että tämmöisiä(kin) ohjelmia tehdään. Koska mistä muusta, kun siitä todellisestä elämästä, saa niin paljon irti. Ja vaikka toki tosi-tv:kin on käsikirjoitettua, on siinä kuitenkin oikeat ihmiset. Ja siksi koko homma onkin niin mielenkiintoista seurattavaa.

Ensinnäkin tosi-tv:ssä parasta on se, että ymmärrys erilaisia ihmisiä kohtaan kasvaa. Voi nimittäin olla, että sarjan ekoissa jaksoissa jokin hahmo tuntuu todella ärsyttävälle (tämmöisen ihmisen tuomitsisi varmasti tosi elämässä aika helposti), mutta sarjan edetessä inhokista voi alkaa jopa pitää ihan hirveästi. Tosi-tv antaa usein vastauksia ihmisen ulkokuoren takaa. Tällä tavalla minulle kävie vaikka Bachelor Suomen Marin kanssa. Pidin naista aluksi todella ärsyttävänä, jopa ihan hullusti käyttäytyvänä, mutta kun katselin häntä useamman illan, tajusin, että tuo nainenhan vaan oli peloissaan. Ja lopulta monet hänen tunnereaktionsa tuntuivat enemmän luonnollisille kuin monen viilipyttymäisen "kisaajan" cool toiminta. Ei ihme, jos pää alkoi hajoilla tuossa tilanteessa, jossa naiset elelivät. 

Toisekseen tositelkkarin avulla voi nähdä ja ymmärtää jotain sellaista, joka ei muuten omaan elämään kuuluisi. Esimerkiksi Temppareiden Eliaksen (ainakin minun tulkintani mukaan) aika kauhea käytös on jotain sellaista, joka tuo varmasti suhteen henkisen väkivallan paljon ymmärrettävämmäksi niille, jotka eivät ole sitä omassa elämässään kokeneet. Eliasta ja Vilmaa katsoessa kuitenkin näkee niin konkreettisesti sen, miksi huonosta suhteesta on joskus niin vaikea päästä pois. Ja kuinka tiettyä koukuttavaa retoriikkaa käyttävä ihminen voi huijata ihan kaikkia. Jopa yrittää sanojen vääntelyä silloinkin, kun jo reisiään myöden sonnassa. Uskon, että Eliaksen, ja ja toisaalta edellisen Temppari-kauden Elämän peli -mies ovat opettaneet ainakin sen, että aina elämä ei ole niin yksinkertaista. Ja "miksi et vaan jätä sitä" sellainen heitto, johon ei kaikissa tilanteissa olekaan aivan yksinkertaista vastausta tai toimintaa. 

Toisaalta tosi-tv:n ihanin asia on tietysti kaikki se kauneus, joka ihmisissä – ainakin osassa – on. Miten sydän meinaakaan pakahtua, kun näkee Temppari-Santerin antavan olkapäätään kerta toisensa jälkeen ja kertoo ”lentävänsä vaikka Oulusta Helsinkiin”, jos on siihen ystävällä tarve. Miten täydellisen ihanalle ja hymyn huulille pelkään tv:n välitykselläkin saava ihminen Bachelor-Kaisa voikaan olla ja miten toisaalta ihmisten hupsuus voikaan saada hyvän mielen ja kunnon naurunpyrähdykset aikaiseksi.

Itse koen, että sellaiset määritelmät kuin ihana, kauhea, symppis, aito ja ärsyttävä ovatkin aika vaarallisia (erityisesti) silloin, kun ihmisestä näkee vain kuoren, eikä tätä tunne oikeassa elämässä. Eikä siksi vaikka nuo kirjoittamani tämän postauksen otsikon määritelmät henkilöistä kerro tietenkään mistään muusta kuin muutaman tunnin leikkaamalla saadusta matskusta ja vieläpä yksittäisen naisen tulkinnasta näiden leikkausten perusteella! Mutta kuten Terhi Kokkos -gatessa jo totesin, on tosi-tv:ssä ja erityisesti sen kulisseissa jotain niin koukuttavaa, että alkaa melkein tuntea sille, että tuntisi nuo ruudulla näkyvät ihmiset ihan todella. On ihanaa ihastua, vihastua, samaistua ja pyöritellä silmiä kauhistuksesta. Sellaisia fiiliksiä harva perinteinen tv-ohjelma saa aikaiseksi. 

Joten kiitos huikeasta tosi-tv-keväästä Tempparit ja Bachelor! Millähän tämän tv-ohjelmavajauksen saisi nyt täytettyä. Ohjelmasuosituksia otetaan vastaan.

-Karoliina-

Kuvat: Nelonen.fi:n pressikuvapankista // Temptation Island Suomi -kuvan kuvaaja Lars Johnson // Bachelor-kuvan kuvaaja tuntematon 

 

 

Pages