Ladataan...
Kolmistaan

Mä rakastan (kangas)tennareita, mutta niissä on yksi huono puoli: Toisin kuin vaikkapa nahkanilkkurit, balleriinat tai saappaat, niitä ei vaan voi huoltaa sillä, että iskee vähän lankkia pintaan.

Olen ollut ihan kauhuissani, kun moni tuttu on ajatellut tennareiden tulleen tiensä päähän siinä vaiheessa kun niiden ulkomuoto on alkanut olla epäsiisti. Siitäkin huolimatta, että niiden pohjat ja muu käyttömukavuus olisivat vielä ihan priimaa.

Ostin F:lle keskiviikkona Koskarin alakerrassa olevalta lastenkirppikseltä aika kauheassa kunnossa olevat Converset. Ja sain niistä mielestäni aika kivannäköiset popot vielä arkikäyttöön. Tein, kuten aina teen, kun puhdistan tämän talon lenkkareita ja tennareita.

NÄIN PELASTAT TENNARIT:

  1. Hinkkaa tennareiden kumiosat ihmesienellä ja kynsilakanpoistoaineeseen kastetulla pumpulilla. Tee kynsilakkakikka varoen, ettet samalla poista kumin värillistä kuviointia.
  2. Irrota nauhat. Jos ne ovat vielä pestävissä, hiero nauhoihin Fairya ja tahranpoistoainetta. Jos esiliotus kloriitissa on hyvä idea (tosin kuvan tennareihin ostin uudet nauhat aivan suosiolla).
  3. Hiero kenkien kankaisiin tahrakohtiin niin ikään tahranpoistoainetta ja laita ne muiden pehmeiden pyykkien kanssa pesukoneeseen. Muu pehmeä estää sen, ettei kengät kolistellessaan riko pyykkikonetta. Asteeksi 30-40. Converset ja Vansit kestää tuon 40 astetta, mutta jotkin H&M:n kengät saattavat jo hieman kutistua siinä.
  4. Kuivata kengät, toista vielä kumiosien hinkkaus jos on tarpeen. Nauhoita kengät.
  5. Nauti melkein uudennäköisistä kengistä!

-Karoliina- 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin toukokuun lopussa siitä, miksi minusta jokaisen, jolla siihen olisi vain mahdollisuus, tulisi tehdä töitä kotona. Kirjoitin, kuinka kotitoimistossa töiden tekeminen poista monta arkista ongelmakohtaa: Aikaa jää työmatkakulkemisen sijaan työntekoon. Virastoasiointi helpottuu, kun voi olla oman aikataulunsa herra. Ja sunnuntaifiiliskin katoaa.

Vaikkei mikään noista kertomistani asioista ole valhe – päinvastoin – tiesin jo tuota postausta kirjoittaessa, että parin kuukauden testijakso kotona työskennellessä oli todistanut sen, ettei minusta olisi täyspäiväisesti kotona olemaan. Ei sittenkään, vaikka kirjoittaja ei välttämättä tarvitse muita ihmisiä ympärilleen ja pääosin työnteko – oli se sitten kirja, blogi tai muut kirjoitustyöt – on yksinäistä puuhaa.

Ennen kun tein kahta työtä – sitä sosiaalista päivätyötäni ja hiljaista iltojen kirjoittelua – kuvittelin koko ajan, että kotityöskentely olisi unelmani. Haaveilin niistä rauhallisista aamuista, kun voisin aloittaa työnteon ilman meteliä ja ruuhkabusseja. Haaveilin siitä, että samalla kun tekisin töitä, voisin pyöräyttää illallisen.

Totuus tästä hommasta oli kuitenkin toinen. Tai ei nyt aivan toinen, mutta kuitenkin kaikkien positiivisten puoliensa lisäksi myös yllättäen aika ankea. Kotona työskentely toki helpotti monta arjen aikatauluasiaa. Oli suorastaan luksusta, että saimme kävellä aamuisin F:n kanssa rauhassa ja kiireettömästi eskariin. Niin ja kellon sai laittaa soimaan monta tuntia myöhemmin kuin mihin olimme tottuneet. Lapsen sairastelukaan ei aiheuttanut megajärjestelyjä töiden suhteen. Mutta sitten se kaikki muu: Se oli aika kurjaa!

Koin, että kotona työskentely – ainakin näin kokopäiväisesti – lamautti minut. Kun päivällä ei ollut selkeää rytmiä, eikä minun tarvinnut pakosta oikein kunnolla ”herätä” ihmisten ilmoille, laahustelin pitkin kotia kollarihousuissani päivästä ja viikosta toiseen. Se, että ennen olin osannut tehdä tiukemman elämän aikataulun vuoksi vaikka viikon postaukset kerralla pakettiin yhdessä pitkässä iltapäivässä, nyt en useinkaan saanut moninkertaisessa ajassa aikaiseksi kuin yhden tekstin. Ja siihenkin olin tyytymätön.

Myös muu energiatasoni laski. Pyyhin öisiä unihiekkoja silmistä vielä iltapäivälläkin ja kun hommia oli vähän, alkoi jokainen arjen pikkiriikkinen hommakin tuntua isolle. Jos edellisessä elämässä kaupassa käynti oli yksi pikkuinen päivän sivujuonne matkalla paikasta A paikkaan B, nyt saatoin miettiä monta tuntia kotona, josko viitsisi kävellä puolen kilometrin päässä olevaan kauppaan. Aloin tajuta, että jos jatkaisin näin, kohta minusta ei olisi mitään jäljellä.

Vielä tänään ja hetkisen kirjoitan näitä tekstejä tässä kotityöpöydällä naputtaen. Pyykkikone jauhaa toisessa huoneessa. En ole vielä ehtinyt pestä hampaita ja meikkikin pitäisi saada kasvoille ennen kuin päivä käynnistyy kokonaan. Jos oikein pinnistelen, ehdin tehdä nämä hommat ennen kuin F ja A tulevat menoiltaan kotiin.

Parin viikon päästä asiat kuitenkin muuttuvat. Otan loparit tästä kotitoimistopaikastani ja käännän uuden sivun työnteossani. Kun F aloittaa koulun, myös minulla alkaa uusi aikakausi – Aloitan työnteon työhuoneella, jonne aamuisin mennään, jonka pöydän ääressä juovat kahvia muutkin ihmiset ja jossa kuulen puhetta (tai ainakin toisten näppisten ääniä). Se tuntuu aika hemmetin hyvälle! Kuka tietää, jos alan taas vaikka harjata hiukseni ja jätän verkkaritkin 24/7 -käytöstä sohvalöhöilyä varten.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Viime jouluna toivoin F:lle lahjaksi vaatelahjakortteja, koska tuntui sille, että tyttö oli kasvanut kaikista kamppeistaan syksyn aikana yli. F sai useammankin lahjakortin ja niinpä suuntasimme joulun jälkeen alennusmyynteihin. Ensimmäisen kerran elämässä usutin F:n myös ihan sovituskoppiin asti koittamaan vaatteet, ettei kotona tulisi sellaisia ihania yllätyksiä kun ”tää tuntuu oudolle”, ”on liian löysät” tai ”kiristää”. Yhden hikisen iltapäivän jälkeen meillä oli kotiin lähtiessä kassissa ainakin viidet housut, saman verran paitoja, sekä muutamat mekot ja sukat. Oli tyytyväinen olo, kun kaapista löytyi taas pienen vajauksen jälkeen puettavaa.

No mitäs sitten juuri kävikään? Vaikka vaatteissa on edelleenkin aivan uudenkarhea fiilis, printit paikallaan ja sen verran vähän käyttöä ja pesuja, että tuntuvat ihan uusille, eivät ne enää mahdu päälle. Tajusin tuossa viime viikolla, että kaikkien joulukuussa ostettujen paitojen hihat ja housujen lahkeet ovat aivan liian lyhyitä. Siitäkin huolimatta, että ostan aina reiluja vaatteita! Yhtä tai joskus jopa kahta kokoa suurempia vaatteita, kuin mitkä juuri sillä hetkellä menisivät passelisti päälle.

Manaisin homma ystävälleni, joka sanoi, että voin vaan kuvitella miltä hänestä tuntuu. Kolmen lapsen äitinä tuo vaatteiden uusimistahti, ostaminen ja inventointi vie triplaenergiat. Huh! Voin vaan kuvitella sen rahanmenon ja ajan, joka sopivan kokoisten vaatteiden hankkimiseen (ja kaapista poislaittamiseen) menee.

Olenkin mietiskellyt paria asiaa tämän vaateasian tiimoilta. Esimerkiksi sitä, kuinka monta vaatesettiä perheissä vuoden aikana yleensä ostetaan. Muistan, että yhtenä vuonna keväällä hankitut välikausivaatteet eivät mahtuneet enää samana syksynä ja kaksien samaan tarkoitukseen hommattujen ulkovaatteiden osto tuntui aika hurjalle.

Niin ja sitäkin olen ajatellut, miten voisikaan perustaa sellaisia vaaterinkejä, joissa voisi kierrättää käytetyt vaatteet uusille lapsille ja josta saisi omalle mukulalle aina uuden setin käyttövaatteita. Minusta ei ole ramppaamaan kirppareilla, eikä ainakaan kyttäämään nettikauppoja ja nettikirppiksiä. Siksi olisi ihan huikeaa, jos voisi iskeä F:n pieneksi jääneet vaatteet aina pussukassa vaan seuraavalle omistajalle ja itse saisi omaan makuun ja käyttötarkoitukseen sopivan säkin vaihdossa tai toiselta perheeltä. Ainakaan F:llä nuo vaatteet eivät ehdi nykyisin oikein edes kulua, kun kierto on niin nopea.

Näillä ajatuksilla kohti keskiviikkoiltaa. F:n vaatekaappi sai ihanaa uutta täydennystä, kun tilasin Vimman alesta (ja vähän myös ei-alestakin) koulusyksyksi uusia vaatteita, joista voi kasvaa ohi.

-Karoliina-

Share

Pages