Ladataan...
Kolmistaan

Olin viime viikolla erääseen sisältöyhteistyökampanjaan (näette sitten ensi viikolla) liittyvissä kuvauksissa. Vaikka bloggaajan työ onkin pakottanut olemaan kameran edessä, tilanne oli uusi ja jännittävä. Nyt en seissyt kotinurkilla omissa vaatteissani kaverin kuvaamana (kuten näissä kuvissa), vaan kuvauksia varten tuli matkustaa Helsinkiin asti, istua tovi oikean meikkaajan meikissä, saada ammattilaisen tekemä kampaus ja kaiken lisäksi töröttää vielä kuvissakin niin, että viisi henkilöä hyöri koko ajan ympärillä. Voitte kuvitella, että tilanne oli erikoinen. Ja niin glamourinen, että harvoin sellaista saa tässä omassa blogigenressäni kokea.

Samalla, kun kuvien eteen nähty vaiva kasvoi, kasvoi myös jännitykseni. Nooran kanssa kuvaaminen sujuu jo ihan rutiinilla, enkä useimmiten edes muista jännittää. (Ja jos näytän epäluonnolliselle, Noora täräyttää, että ”tää ei toimi, tee jotain”.) Mutta kampanjakuvaus palautti kuitenkin mieleeni kaikki ne kamerajännitystilanteet, mitä aina ennen koin blogikuvia otettaessa. Seurauksena tästä syntyi tilanne, jossa ajattelin ihan liikaa sitä, miltä näytin. Lopputuloksena värisevä, silmistä iloton, missihymy.

Kuvaaja aisti ehkä tilanteeni, ja alkoi laukoa salamavalojen välskeessä ihania sanoja: ”Oi ihana, ihana hymy, onpa kaunista”. Vaikka tiesinkin, että tämä kuului asiaan – noin kuvaajat aina tekevät – kehut rentouttivat minua. Tuli rennompi olo. Tuntui sille, että minä omana itsenäni riitin kameran eteen, ei tarvinnut jännittää. Loppuosasta kuvauksia voin sanoa jopa nauttineeni.

Mietiskelin kuvaustilannetta vielä uudemman tovin junamatkalla kuvauksista kohti kotiin. Hassua, miten kauniit sanat pystyivät vaikuttamaan – vaikka kuinka ammattiin liittyvällä suulla olikin sanottu – olooni. Jos ihanat adjektiivit rentouttivat minua silminnähden kuvissa, mitä kaikkea hyvillä sanoilla saisi aikaan tosielämässä. Toki silloinkin, kun joku sanoi jotain kaunista kuoresta. Mutta erityisesti silloin, kun toinen yksilö oli nähnyt jotain kaunista sisäisestä, oikeasta, sinusta.

Olen tavallaan hyvä, tavallaan huono sanomaan kehuja muille. Tuntuu, että osaan kehua paitaa, piirustusta, hyvää ruokaa. Sellaisia konkreettisia asioita. Suurten asioiden äärellä saatan kuitenkin olla huono kehujen antaja. On paljon vaikeampi sanoa toiselle – jos kyseessä ei ole oma puoliso tai lapsi – kuinka tärkeä tämä on. Unohtuu sanoa ystävälle, kuinka korvaamatonta hänen tukensa onkaan. Kuinka rakas sisko on, miten parhaan jengin kanssa saa tehdä töitä tai miten ihanaa on, että on saanut tuollaisen anopin. Sellaiset isot ja merkittävät sanat jäävät usein sanomatta. Ihan pöhköä!

Sovelsin kehuperiaatetta muutamana iltana tyttäreen. Kun hänellä oli kiukkuinen tai paha mieli, aloin kertoilla ihania asioita. Aloin kertoa, miten ihanalle tyttö vauvana tuoksui, miten taitava hän olikaan päivällä harrastuksessa, miten kivalle tuntui hänen katamansa pöytä tai se, että vakioriidasta ei tarvinnut tänään riidellä. Vaikkei kehut joka tilanteeseen sovikaan, eikä niitä jaksa aina ladella, on tällä taktiikalla selätetty monta kurjaa mieltä. On käännetty katse hyvään. Meillä molemmilla.

Elämässä pitäisikin joskus olla mukana sellainen oman elämänsä ”kuvaaja”, joka huutelisi edessäpäin kehuja: ”Just noin. Toi on hyvä. Jatka samaan malliin.” Tai vähintäänkin se Ally McBealista tuttu tunnari, jonka tahtiin tuntisi itsensä vähintään loisteliaaksi päähenkilöksi, jos ei jopa supersankariksi.

Mikä olisi muuten sun oman elämän tunnari, voimaa antava biisi? Mulla olisi Anna Puun Nälkäinen sydän, jossa on niin cheekimäistä leijuntaa ja annapuumaista kuplintaa, ettei siitä voi kun kuunnella hymy huulilla.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: tunika, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili) // housut, Zara// tossut, Flattered*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

  1. Älä KOSKAAN katso yhdessä aloitettua tv-sarjaa yksin eteenpäin.
  2. Jos teet leivän, tee puolisollesikin.
  3. Anna yöllä herätessäsi suukko. Silloinkin, kun toinen nukkuu niin sikeästi, että tiedät, ettei hän herää pusuun.
  4. Jos puolisollasi on himo (kenellä ei olisi?) puristella finnejä, tarjoa mehevintä näppylää hänelle puristettavaksi. Pure love! Tai siis ei ehkä pure, mutta rakkautta.
  5. Älä ärhentele liian usein, jottei se menetä tehoaan. Harvakseltaan tehty draama sen sijaa puhdistaa ilmaa ja herättelee, jos arjesta alkaa tulla liian uneliasta.
  6. Leikkaa varpaankynnet vessassa, sulje kaappien ovet, lataa kahvinkeitin valmiiksi jo illalla ja imuroi joskus ihan yllätykseksi.
  7. Sen sijaa, jos kumppani valittaa hammastahnatuubien puristelusuunnista tai wc-paperin kulkusuunnasta, mieti, olisiko taustalla jokin oikea ongelma, mistä pitäisi puhua. Kysy, mistä kenkä puristaa oikeasti.
  8. Anna kehut kehuina ja moitteet moitteina. Kehu menettää merkityksensä, jos sen perään iskee mutta-sanan. ”Ihana, kun olit käynyt jo kaupassa.” Piste. Eikä mitään: ”mutta olisi noi tiskitkin toki voinut laittaa.”
  9. Heitä kohteliaisuus. Mitä yksityiskohtaisempi tai hassumpi, sen parempi. Älä kuitenkaan feikkaa! Teennäinen kehu haisee. 
  10. Yritä joka päivä olla parempi kumppani puolisollesi kuin hän on sinulle. Jos olet yleensä se huonompi osapuoli, tee jotain! Muuta asennettasi, tapojasi ja unohda selitykset. Pyydä anteeksi ja toimi toisin. Jos olet vuodesta toiseen se kirkkaasti parempi osapuoli, puhu tunteistasi, kerro selkeitä toiveitasi ja anna aikaa. Jos sama homma kuitenkin jatkuu, mieti, onko tämä suhde se, johon haluat jäädä. 

-Karoliina-

Kuva: Johanna Alanko 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin muutama kuukausi sitten Instagram-feedistä ystävieni ja ihan vain somessa seuraamieni henkilöiden kuvia. Rullasin Gullichsenin Hannan kuvan ohi nopeasti, koska itse kuvassa ei ollut mitään erityisen pysäyttävää. Vain mustavalkoinen otos peilikaapin purnukoista. Joku kuvassa, tai oikeastaan sen tekstissä, sai minut kuitenkin palaamaan vielä sen pariin toistamiseen. Kuvateksti alkoi nimittäin suoralla sitaatilla Hannan saamasta kommentista: ”Päättäisit jo, että oletko luonnonkosmetiikkaleirissä vai et.” Repliikin jälkeen Hanna kertoi, ettei asia ole hänen mukaansa niin mustavalkoinen. Hän nimittäin käyttää sellaisia tuotteita, jotka ovat hänen iholleen hyviä. Toiset luonnonkosmetiikkamerkiltä, toiset joltain muulta.

Hannan saama kommentti – ja samalla hänen oma vastauksensa – oli jotenkin niin nykyisen nettikeskustelumaailman ytimessä, että tuo yksi kuva tekstillään jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Siinä tiivistyi jotain sellaista, joka meidän ajassamme on mielestäni hirvittävän vaarallista. Hannan saama kommentti huokui sellaista ehdottomuutta ja kapeakatseista ajattelua, joka tekee tästä hetkestä – somessa ja ilman – todella vaarallista.

Samanhenkistä keskustelua näkee ympärillään jatkuvasti. Kun Nordinin Maria lensi Thaimaahan vuoden alussa, moni halusi kertoa, että Maria teki maapallon kannalta väärin. Siinä samassa monien silmissä romuttui Marian ekohenkinen ”brändi”, eikä ne ekologiset teot, joita hän tekee jatkuvasti muuten, tuntuneet enää miltään. Yksi väärä suunnanliike, ja moni piti ekoilua kaikilta muiltakin osin täysin feikkinä. Kokonaiskuva – näin minun mielestäni – kuitenkin unohtui. On totta, että lentomatkustaminen lisää hiilijalanjälkeä merkittävästi, eikä tietysti hyvä teko aina pyhitä huonoa, mutta silti koin, että asioista voisi ajatella vähän eri tavallakin.

Somessa ja sen kanssa työskennellessä olen huomannut, etteivät edellisen kaltaiset tilanteet ole millään tavalla tavattomia. Ehdottomuus on lisääntynyt somessa radikaalisti niiden vuosien aikana, joina itse olen toiminut bloggaajana. Kun vuosia sitten en kirjoittanut vaikkapa mitään ekologisesti oikeista valinnoista (koska en niitä silloin juuri miettinyt), ei kukaan minulta vaatinutkaan vastuullisuutta. Siinä sai aivan vapaasti ostaa viikko tolkulla hikipajakamaa, asuttaa tarpeettoman isoa kotia ja haaveilla uusista ostokohteista kenenkään tuomitsematta toimintaa. Mutta heti kun aloin pohdiskella asiaa, tehdä pieniä edistysaskelia, kirjoittaa niistä, moni oletti, että vetäisin suoraan ääripäähän. Niin, että kun kerran oli päättänyt ostaa kakkuunsa luomu-munia, pitäisi jo seuraavassa hetkessä syödä raakaravintoa, kutoa vaatteet itse keritsimistään langoista ja elää omavaraisesti teltassa keskellä erämaata. Ehkä vähän kärjistetysti, mutta ymmärrätte varmasti pointtini. Hannan saama kommentti tiivisti hienosti sen, mitä ihmisiltä – erityisesti meiltä somessa jollain tavalla toimivilta – vaaditaan. Vain ääripää ja stereotyyppinen ”yhden ominaisuuden persoonallisuus” ovat riittävää. Tavallaan somessa toimivalta henkilöltä oletetaan siinä mielessä täydellisyyttä, että tämän olisi täydellisesti toteutettava sitä kuvaa,  jonka seuraajat kokevat tälle ominaiseksi ja  sopivaksi. Tässä tullaan kuitenkin siihen ongelmaan, että harvoin ihminen on yksiulotteinen tai toimii vain yhdellä tavalla.

Minusta ääritoiminnan vaatiminen on muutenkin aika raakaa. Ja tuntuu jotenkin hassulle, että median yksi lempitermeistä viime vuosina on ollut ”lempeys” ja ihmisille annetaan neuvoja lempeydestä itseään kohtaan. Mutta onko monikaan kirjoittanut ja puhunut lempeydestä toisia yksilöitä kohtaan? Sellaisesta lähimmäisen rakkaudesta (vaikka sitten anonyymisti ihan netissäkin), jossa asiat ja ihmiset nähdään kokonaisuuksina ja jossa hyvä ja huono vuorottelevat.Koska sellaistahan inhimillinen ihmisyys on. Ei ole täysin mustavalkoisia kohtia, vaan maailma koostuu ennemminkin harmaista sävyistä ja tavalliseen elämään kuuluvasta epätäydellisyydestä ja keskeneräisyydestä.

Minusta on jotenkin surullista, että netti luo kuvan siitä, että kaikki olisi oltava valmista ja täydellistä yhdellä rysäyksellä. Eihän kukaan oleta, että ekan kuntosalikerrankaan jälkeen ovesta astelisi ulos rasvaton lihaskimppu. Miksi siis muilla elämän osa-alueilla pitäisi tulla valmista yhdellä rytinällä? Sitä paitsi: Ei kaikista tarvitse tulla vertauskuvallisesti oman elämänsä bull mentuloita. Joskus vähempikin riittää. Ja se, mikä on riittävästi, on subjektiivista.

Minä samalla ihailen ja pelkään ehdottomia ihmisiä. Tavallaan on upeaa, että joku, joka on päättänyt elää vaikkapa omavaraisesti, oikeasti niin tekee. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Se kertoo sellaisesta luonteen lujuudesta ja periksiantamattomuudesta, jota harvalla on.

Toisaalta minusta ehdottomuus on myös pahe. Ilman ehdotonta ehdottomuutta moni sota olisi vältetty. Moni ääriteko ja äärilleen veto. Minä tiedän ainakin omasta itsestäni, että olen henkilö, joka helposti ajautuisi äärimmäisyyksiin, mutta jonka on juuri siitä syystä vältettävä sellaista. Minulle elämä on opettanut, että ehdottomuus tekee minusta lopulta – alkuinnon jälkeen – onnettoman itseäni soimaavan orjapiiskurin, josta inhimillisyys on kaukana. Siksi yritän vältellä sellaista.

Minusta maailmanrauha, maailman pelastaminen ja ihan kaikki tuollainen iso muutos alkaa pienistä teoista. Mutta suurin teko kaiken muun tärkeän – niiden kasvisruokapäivien, paperinkeräyslaatikoiden, hiilijalanjälkien ja luomun – keskellä on kuitenkin se, miten me ihmiset täällä keskenämme olemme ja toisiamme kunnioitamme. Ja siihen maailmaan ei kyllä kuulu ehdottomuuden leirit.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: panta, Uhana Design (kotimainen tekstiili) // kääntöbomber, Lindex // neule, InWear – By Emka // hame, Poola Kataryna (kotimainen tekstiili) // sukkikset, Lindex // kengät, Dr.Martens // laukku, Lumi*

*saatu

Share

Pages