Ladataan...
Kolmistaan

Jos multa pyydetään postauksia, ne liittyvät yleensä johonkin niin arkisen arkeen, etten edes itse oikein usko, että sellaiset asiat voivat ketään kiinnostaa. Meidän aamu- ja iltarutiinit, jämäruokareseptit. Peruste, jolla valitsen F:lle ulkorymykengät ulos.

Mutta kun luen – sen vähän, jonka luen – muiden blogeja, mielenkiintoisen pohdinnan lisäksi minun tekee mieli kurkistaa juurikin sinne arkeen. Miten leivän päälle laitetaan päälliset ja missä järjestyksessä? Kuka tiskaa, kuka vie lapset päiväkotiin ja millainen on tavallinen perjantai? Ihan hassua tämmöinen, mutta jotenkin se arkinen arki vaan kiinnostaa ihan kauheasti.

Kun tuossa äsken vähän raivailin jääkaappia, mieleeni juolahti, että olisi kiva kurkistaa erilaisten ihmisten jääkaappeihin. Että mitä sieltä ainakin ja ihan aina löytyy. Mitkä ovat vakioruokia ja mikä itselle todella tärkeä elintarvike puuttuu?

Siksipä päätin toteuttaa oman arkisen tirkistelyhimoni toisinpäin ja kerron, mitä meillä on ihan aina (kotona ollessa) jää- ja kuivakaapissa. Sellainen kaapin perussisältö, jonka lisäksi kaappiin ostetaan lounas- ja päivällisaineet, sekä spesiaalimmat välipalat ja herkut .

  • Juustoa. Leivänpäällisjuustoa (ehdottomasti ei mitään kevyt), sekä useimmiten parmesaania, jotta pikapasta onnistuu vähistäkin aineksista. Itse asiassa kun on (gluteenitonta) pastaa, oliiviöljyä, parmesaania ja jotain muuta – tomaatteja, katkarapuja, sitruunaa, yrttejä, mitä vaan –ei ruoka voi oikeastaan epäonnistua.
  • Cokista tölkissä. Tämä on paha tapa, jonka A on tuonut minun elämääni. Arkinen Cokisen juonti, nimittäin. Enää en oikeastaan edes osaa syödä päivällistä tai illallista niin, etten joisi samalla lasillista kylmää tölkki-Colaa. Ihme ja kumma, tämä ei ole aiheuttanut F:ssä, joka saa Cokista ehkä korkeintaan lasillisen herkkupäivänä, mitään protestointia.
  • Kananmunia. Olen ihan älytön kananmunien kuluttaja, koska niistä nyt saa vaan taiottua ihan mitä vaan. Keitetyt tai paistetut munat, munakas, kananmunat leivonnassa. Tämä lista on loputon. Ostan Luomu-munia ja joskus käy sellainen onni, että maalta kulkeutuu ihan aidosti vapaiden maalaiskanojen munia myös meidän ruokapöytään.
  • Pastaa, perunoita, kaurahiutaleita. Sellainen kombo, jolla saa pohjan aika moneen ruokaan. Tai ainakin maha täytyy, jos ei muuta.
  • Oivariinia. Inhoan margariineja ja Oivariini onkin ainoa, jota suostun oikean voin lisäksi syömään.
  • Leipää. Minun gluteeniton leipäni on pakastimessa, koska sitä syön vain minä. Parasta on Citymarketin omat gluteenittomat kaurasämpylät (taivaallisia paahdettuna). F:n ja A:n yhteinen ruisleipä on pöydällä leipälaatikossa. 
  • Kahvipapuja ja kahvikapseleita.
  • Eilan Luomu-maitojuomaa. Täysmaitoversiona.
  • Kalinkkoja, Kreikkalaista jogurtia (maut kookos ja granaattiomena-vadelma), sekä sokeriton Alpro Soyaa, jota F syö Nalle-myslin kanssa ja minä laitan aamulla smoothieen.
  • Minitomaatteja, kurkkua, salaattia, avokadoa, appelsiineja, banskua ja jotain muuta hedelmää. Usein nektariinia, kiiviä tai viinirypäleitä. Basilikaa ja minttua.
  • Bonaquaa 0,33 litran pulloissa. Pitäisi oikeasti hommata sellainen hiilihappokone, ettei kaappi täyttyisi tyhjistä pulloista niin tiukkaa tahtia.
  • Suklaata ja Nutellaa. Tietysti. 

Mitä teiltä löytyy kaapista? Itsestä tuntuu, että meidän lista on niin perus, kun lista voi vaan olla.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Huhhuh, mikä olo. Kropassa on tunne, kuin olisin jäänyt jyrän alle. Jalat ja kädet ovat lötköä ylikeitettyä makaronia, väsyttää ihan koko ajan. Mihinkään ei varsinaisesti satu. Nenä ei ole tukossa, kurkku ei ole kipeä. Mitä nyt vähän ehkä astma-ahdistuksen piirteitä, mutta kipeä olo ei tule oikeastaan siitäkään, vaan vartalossa olla muuten vaan kipeä ja voipunut olo.

Niinhän siinä sitten tosiaan kävi, että F:n kuume tarttui minuunkin. F sairastui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, itse huomasin oman kuumeeni eilenillalla. Olin kummastellut koko päivän vetämätöntä oloani, kun tajusin sitten illalla mitata omankin kuumeeni F:n mittauksen yhteydessä. Samat lukemat kuin F:llä, joten menimme molemmat tytöt nukkumaan eilen ennen kahdeksaa (ja silti nukuin tänään päiväunet). 

Harmittaa tämä kevätflunssa. Ulkona on aurinkoa ja kaunista ja silti on pakko haahuilla kotosalla. F:kin kaipaili tänään jo eskariin ja pyöräilemään, ja voin sanoa, että minullekin riittäisi yöpukuelämä. Noh. Jos jotain iloa tästä repii, niin taudin ajankohdan. Viikonlopulle F:llä on omaa ohjelmaansa, minulla ja A:lla puolestaan niin monet valmistujais- ja synttärikemut, ettei edes kaikkiin taideta ehtiä. Ja ensi viikolla taas luvassa on reissu, joten jos joskus pitää sairastaa, niin nyt on tietysti paras vaihtoehto.

Hassua muuten huomata , kuinka yksin vastuussa olevan vanhemman ja aikuisen rooli onkaan minulla verissä. Että vaikka olen ollut menneisyydessäni kuinka kipeä, hoidin aina lapsen ja kävin kaupassa vaikka viimeisillä voimillani. Tietysti. Oikeastaan en koskaan, edes vatsataudissa, toivonut, että joku muu hoitaisi velvollisuudet. Ja kun tarvitsin joskus harvoin apua, tilasin siivoajan, that`s it. Martyyrisyndrooma vai vaan tilanteen luoma pakko? Tiedä häntä. 

Varsinkin näin kipeänä sitä kuitenkin huomaa sen, miten luksusta onkaan, kun kotona on myös se toinen tekevä aikuinen. Tiedän olevani – joskus raivostuttavuuteen asti – itsenäinen. Ja minun on toisinaan todella vaikea ottaa apua vastaan. Johtunee ehkä reippaan tytön syndroomasta. Tavallaan unohdan sen, että puoliso ei ole mikään ulkopuolinen apu, jonka palveluksia pitäisi jotenkin häpeillä, vaan perheen toinen aikuinen, jonka on ihan ok hoitaa asioita silloin kun minä en jaksa. Ja myös silloinkin, kun minä jaksan! Niin ne asiat perheissä jaetaan, ja se jos mikä, minun tulee takoa tähän jääräpäiseen kallooni.

Taisin tässä joku ilta F:n höpistessä unissaan sängyssään ohittaa A:n, joka oli menossa lastenhuoneeseen katosomaan tyttöä ja sanoin: ”minä menen, munhan se on”. Tajusin kyllä heti samalla heittoni idiottimaisuuden, ja niin tajusi A:kin. Sain aikalailla palautetta kommentistani. Ihan syystä.

Näin sitä pitää opetella jopa sellaista elämää, josta on haaveillut.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

En ole kirjoittanut työstäni opettajana lukihäiriöpostausta lukuun ottamatta oikeastaan koskaan. Joskus olen maininnut, että päivätöistäni alkaa loma tai töissä on ollut kiirettä, mutta opettajapostauksia ja -kannanottoja minun kynästäni ei ole koskaan tullut. Monta kertaa olisi tehnyt mieli kertoa kantansa ryhmäkoko- tai määräraha-asioista, mutta en ole sitä tehnyt. Joskus minulta on jopa pyydetty ihan suoraan myös muulta taholta kannanottoa koulumaailman asioihin. Olen kieltäytynyt kohteliaasta, koska olen urani alussa jo päättänyt, ettei koulu ja opettajuus kuulu blogiini, eikä toistaalta blogi kouluun. (Mitä nyt esimerkiksi mediakasvatustunnille, jossa koen, että ammattini bloggaajana tuo sellaista tietoa, mitä minulla ei muuten olisi äidinkielen opettajan koulutuksella.)

Jos tarkemmin mietin, oikeastaan minun ei ole tarvinnut edes varsinaisesti päättää tätä linjanvetoa, vaan se on tullut aivan luonnostaan. Blogia kirjoittaessa olen kirjoittaja, yksityishenkilö, en opettaja. Kun taas opettajana olen koulun aikuinen, eikä silloin mielessä vilahtele postausaiheet tai oikeastaan mikään osa-alue bloggaamisesta.

On toki ollut monta kouluun liittyvää tilannetta, jotka olisin halunnut toitottaa koko maailmalle. Kun valvontaluokka on päästetty maailmalle kolmen vuoden jälkeen, on se haikeus ollut sellaista, että olisi halunnut purkaa sen tekstiksi. Kun Kalevala heräsi kerran niin täysillä eloon, että vielä – vuosienkin jälkeen – täytyy välillä palata bittimaailmaan kurkistamaan, miten hienoja asioita ne tärkeät nuoret saivatkaan aikaiseksi. Kun oppilas innostui, panosti ja onnistui, tai kun luokkaretkellä oli niin kivaa, että sydän meinasi pakahtua onnesta. Kun kyynel tuli väkisin silmään Suvivirren aikaan ja kun viimeisen koulupäivän jälkeen sai lukea kortteja, joissa on niin kauniita asioita, ettei niitä meinaa edes uskoa todeksi. Kun vanha oppilas juoksi kiinni kadulla, ja halusi sen jälkeen kertoa koko bussimatkan oman elämänsä viimeisen neljän vuoden tiivistelmän niin, että vanha oppilas-opettaja-asetelma muuttui joksikin toiseksi, ihan vaan ihmisten, väliseksi keskusteluksi. Tai kun joukko täysi-ikäisiä entisiä oppilaita parkkeeraasi perjantai-iltapäivänä etupulpettiin ja kertoi, kuinka ikävä heillä onkaan ollut tähän luokkaan.

En ole halunnut silti kirjoitta näistä, tai monista muistakaan kouluaiheista, koska olen kokenut, että koulu ja opettajan vaitiolovelvollisuus ovat niin pyhiä asioita, ettei niitä sovi mennä ronkkimaan. Ja vaikken olisikaan kertonut – kuten tietenkään en olisi – tarkkoja tapahtumia koulusta, koen, että oppilaani ja heidän perheensä ansaitsevat yksityisyyden niinkin pitkälle, ettei heistä tai kenestäkään muusta lukijastani tunnu, että puhun nyt sen saman opettajan suulla, joka puhuu koulussa. Haluan, että heillä on turvallinen olo siitä, että opettajan roolini ja yksityishenkilöroolini eivät mene sekaisin.

Tänään teen kuitenkin poikkeuksen, koska koen, että haluan sanoa nämä asiat ääneen. Isolle joukolle. Koska tämä asia ansaitsee minusta yleisön.

Monesti nuoria moititaan vaikka mistä, ja tämä ei-niin-mairitteleva ”ei minun nuoruudessani -klisee” on niin loppuun kulutettu. Ja jos olenkin kertonut olevani yläkoulun lehtori, yleensä ensimmäiseksi olen saanut kauhistuneita tai sääliviä katseita: ”Eikös se ole aika kauheaa?”.

Te oppilaat ja opettajat, jotka tätä luettu, tiedätte kyllä, että Sallisen (sillä nimellä minua koulussa kutsutaan) naama ei joka päivä ole hymyssä. On totta, että välillä yläkoulussa pitää olla hirveän tiukka ja aika harvassa muussa työpaikassa kuulee niin monta vittua ja desibelirajat ylittävää mölinää päivän aikana. Siitä huolimatta haluan kertoa, kuinka valtavan hienoja nykynuoret ovat. Ihan varmasti aika monella tavalla hienompia kuin monikaan meistä nykyaikuisista teininä oli (tai on edelleenkään).

MUUN MUASSA TÄSTÄ SYYSTÄ NYKYNUORET* OVAT HUIPPUJA:

  • ITSETUNTO. Siinä, missä moni meistä aikuisista edelleenkin nolostelee itseään tai punastuu, kun työhaastattelussa täytyy kertoa omista vahvuuksistaan, nuoret lähtökohtaisesti tietävät omat vahvuutensa. Ja uskaltavat kertoa ne myös ääneen. Koko luokan edessä esimerkiksi työhaastattelu-pitchauksessa. Silmiin katsoen ja ilman himppustakaan häpeilyä!
  • TYTTÖ-POIKASUHTEET. Kun minä olin nuori, tyttö- ja poikaystäväasiat olivat usein hihittelyasia. Kiusattiin siitä, jos sattui olemaan ihastunut. Saatettiin tehdä aika pahallekin tuntuvaa pilkkaa ja tahallista nolaamista. Sen lisäksi kynnys olla vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa ihan vaan kaveri, oli melko suuri. Nykynuori sen sijaa kertoo ilmekään värähtämättä ihastuksensa, rakastuksensa ja ihan vaan kaverit. Ja mikä parasta: Kukaan muukaan ei naura.
  • AIKUISEKSI KASVAMINEN. Pahinta, mitä minun nuoruudessani oli, oli se, että jos olisi puhuttu vaikkapa kuukautisista ääneen. Muistatteko sen terveystiedon tuntien valtavan ahdistuksen, kun aiheena oli lisääntyminen tai sukupuoliasiat. Terveyssidepaperia yritettiin olla rapistelematta koulun vessassa ja nolous oli aivan kauhea, jos joutui kertomaan, ettei voi uida MENKKOJEN takia. Nykyisin asiat ovat toisin. Jos kuukautiset yllättävät, voi tamponin lainata vaikka opettajalta. Eikä silloin – edes ne pelottavat pojat – ole moksiskaan. Kappas, kun kuukautiset ovatkin vuonna 2017 ihan luonnollinen juttu.
  • KUNNIANHIMO. Minä olin teininä hyvä koulussa, mutta ei minulla – eikä kovin monella muullakaan – ollut yläasteella vielä hajuakaan, minne töihin tähdättäisiin. Tai ainakaan sinne haaveammattiin johtavia keinoja ei osannut miettiä. Ei sitä, mihin aineisiin tulisi panostaa, mitkä arvosanat pitäisi saada, minne lukioon pitäisi hakea. Tuntuu, että nykyisin suurin osa teineistä tietää jo viimeistään kasilla, mihin haluavat. Ja ne penteleet tekevät vieläpä töitä haaveidensa eteen. Järjestelmällisesti!

Ihanaa kevättä opettajat, muu koulun henkilökunta ja ennen kaikkea te yläkoululaiset – tutut ja tuntemattomat! Aamukammassa on enää viisi sakaraa!

-Karollina

*Havaintoni perustuvat noin 1764 teiniin, joita olen opettanut vuosina 2007-2017

Kuvat: Pixabay

Share

Pages