Ladataan...
Kolmistaan

Lueskelin joskus pari viikkoa sitten nettikeskustelua (jonka linkkiä en nyt löydä, mutta laitan jälkikäteen, jos saan sen vielä käsiini), jossa puhuttiin länsimaalaisista kauneusihanteista: naisten pitkistä hiuksista ja ripsistä, karvattomista naiskainaloista, raamikkaista miehistä, hoikkuudesta ja pulleista pusuhuulista.

Keskustelua käytiin siitä, kuinka kauneusihanteet ovat ihan liian suppeat (totta!) ja kuinka niiden ansioista moni kokee aivan turhaan ahdistusta ja huonommuutta (valitettavasti juuri näin). Keskustelussa oli paljon kommentteja myös siitä, kuinka kirjoittajat itse ovat pyrkineet tekemään omia ulkonäkövalintojaan – niin kauan kun ne valintoja ovat – niin, etteivät ainakaan henkilökohtaisesti olisi mukana tukemassa yksipuolisen kauneusihanteen syntymistä. Heille selluliitti tai karvoitus eivät olleet esimerkiksi este pienten kesävaatteiden käyttöön. He halusivat omalla esimerkillään näyttää, että nainen voi olla monella tavalla ja monenlaisella ulkomuodolla.

Itse seurasin keskustelua hiljaisesti vieressä. Luin kommentit, pohdin niiden ajatuksia, mutta en silti itse osallistunut jutteluun muulla tavalla.  Mutta nyt – asiaa aika monena päivänä ihan jopa vahingossa miettineenä – olen saanut muodostettua oman kantani aiheesta. Vaikka ihailenkin kaikkia tuollaisia rohkeita oman tiensä kulkijoita, olen alkanut pohtia, onko länsimaalaisten kauneusihanteiden tavoittelu tai kauniina pitäminen kuitenkaan niin kauhean väärin. Vai voisiko se olla – edelleen, jopa 2010-luvun tiedostavien naistenkin keskuudessa – ihan ok?

Minä ymmärrän, että omat kauneuskäsitykseni ovat syntyneet yhteiskunnassa, jossa elän ja olen elänyt. Minun kauneuskäsitystäni on muokannut 90-luvun Jyrkissä esitetyt musavideot, Beverly Hills 90210, Kate Moss ja teini-iän jälkeen kaikki muu media ja ympärillä nähty. Ja samalla, kun minulle on syötetty tiettyä kauneusihannetta, olen alkanut pitää monia valmiiksi pureskeluja kauneusihanteita ominani (hyläten taas edellisen kauneusihanteen). Tämä muutos on helpoin nähdä kohdallani vaikkapa kulmakarvojen suhteen: Kun vielä teini-iässä media oli pullollaan ohuita kulmakarvoja, minullakin oli sellaiset. Kun mediassa nähdyt kulmakarvat alkoivat paksuuntua, aloin kasvatella myös omiani takaisin.

Olenkin varmasti aika karmea esimerkki siitä, mitä ympäröivä maailma on tehnyt käsitykselleni kauneudesta. Nimittäin. Vaikka tämän asian myöntäminen onkin varmasti aika epätrendikästä ja jopa naisasiavastaista, on minun pakko sanoa, että minä lähtökohtaisesti pidän kauniina todella monia perinteisiä länsimaalaisia kauneusihanteita. Minusta kun isot silmät, sirot naiset, lihaksikkaat miehet, karvattomat naiskainalot ja jykevät miesleuat ovat aika usein kaunista katseltavaa.

Tietysti kauneus katoaa silmistäni sillä sekunnilla, jos ihmisen sisäinen maailma ei olekaan kaunis. Tai toisaalta jokin ihan toisenlainen nainen tai mies voi olla silmissäni kaunis tai komea, vaikkei toteuttaisi mitään sellaista ominaisuutta, jota yleensä ajattelen olevan kaunista. Olen nähnyt vaikkapa niin kauniita klanipäisiä, pienisilmäisiä naisia, että ole voinut muuta kuin huokailla ihastuksesta. Tottakai siis kaikki    – myös kauneus – on tilannesidonnaista, mutta en voi kuitenkaan välttää, etteikö minulla olisi päässäni sellaisia yleisiä kauneusihanteitani.

Samalla, kun tarpeellinen keskustelu median antamasta yksipuolisesta kauneuskeskustelusta on lähtenyt liikkeelle, olen alkanut aistia, että perinteisiä kauneuskäsityksiä on saanut alkaa arvostella aika ruminkin argumentein. Tarkoitan tällä sitä, että mediassa ja sosiaalisen median keskusteluissa on (syystäkin) täysin epäkorrektia sanoa, että oikealla naisella tulee olla pitkät hiukset tai viehättävä nainen siistii karvoitustaan. Jos joku näin sanoisi, saisi siitä ylleen ihan varmasti viharyöpyn. Kuka kehtaa vaatia naisilta jotain tuollaista? Eikä naisella ole oikeus näyttää omalle itselleen? Ei oikea nainen ole Barbie!

Mutta toisaalta pitkähiuksisia – varsinkin ysärivitsien teemalla blondeja – voi hyvin älykkäässäkin sakissa ilman sen suurempaa kritiikkiä niputtaa vähäjärkisten bimbojen joukkoon. Ja auta armias, jos naisella on vielä tekoripset, -tukka, silikonit, täyteainehuulet tai jotain muuta vastaavaa. Silloinhan nainen on monissa piireissä se, jota saa ilman mitään filtteriä kutsua pinnalliseksi ja epäaidoksi ilman, että kukaan edes kyseenalaistaa stereotyyppistä niputusta.

Minusta tällainen keskustelu ja toisaalta ulkoisesti (!) tietynlaisen ihmisryhmän sallittu arvostelu on ristiriitaisuudessaan aika erikoista. Erityisen mietteliääksi tulen siitä, että tätä keskustelua käyvät pääosin naiset. Naiset toisista naisista. Ja vieläpä aika epäreiluin pelimerkein.

Naisten keskuudessa kun on näemmä (kurkatkaapa viimeaikaisia netti- ja printtihaastatteluja) aivan hyväksyttävää – jopa ihailtavaa – kertoa vaikkapa ripsipidennysten rumuudesta ja samaan hengenvetoon puhua suvaitsevaisuudesta ja girl power -hengestä. Eivätkö näin toimivat ihmiset näe tekojensa ristiriitaisuutta? Samalla, kun he julkisesti arvostelevat jotain kaunestrendiä rumin sanakääntein, he myös sheimaavat niiden edustajat. Ja se jos mikä on minusta aika uncool!

Minulle – kuten monelle muullekin nykyihmiselle – kauneus on tärkeä asia. Ja nyt siis puhutaan kaikesta muustakin visuaalisuudesta kuin omasta ulkonäöstä: kodin väreistä, kahvikupin kuvioista, maisemasta, vaatteista ja taiteesta. Ja se, mikä taas on kaunista, on nimenomaa subjektiivinen asia. Toisille kaunista on kesämekon olkaimen kupeesta pilkistävät kainalokarvat, toisille silmäripsien kaveriksi laitetut lisäkarvat. Ja se, missä ne karvat – tai mikä tahansa ulkoinen ominaisuus – sijaitsee tai ei-sijaitse, ei pitäisi oikeuttaa mielestäni arvostelulle.

Toivoisinkin, että jatkossa jokainen nainen saisi olla myös ulkoisesti juuri sitä, mitä on. Ilman, että kenenkään tarvitsee kuulla olevan rekkis, pissis, feikki tai jotain muuta loukkaavaksi tarkoitettua. Koska minä uskon, että ihminen on aika vähän lopulta sitä, mitä ulkokuori edustaa. Se, onko olalla Samujin vai Guessin laukku, onko rinnat omat vai lääkärin luomat tai meneekö kauppaan meikillä tai ilman, on kuitenkin lopulta täysin yhdentekevää siinä vaiheessa, kun ihmisistä puhutaan ihmisinä. 

-Karoliina-

P.S. Minä päätin kaiken tämän kauneskeskustelun inspiroimana luopua omista ripsipidennyksistäni kuukaudeksi siitä syystä, että näkisin, miten se vaikuttaa minuun ja omaan olemiseeni naisena.  Tai toisten suhtautumiseen minuun. Haluatteko kuulla, mitä tekoripsettömyys opetti minulle? Vai opettiko lopulta yhtään mitään? 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu&asusteet: mekko, Vero Moda // korut, Efva Attlings // hiustuotteet, Balmain*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kaupallinen yhteistyö: KiiltoClean/Aisti

Luin lauantaina Aamulehdestä Maaret Kallion haastattelun, joka paneutui ruuhkavuosiin*. Siinä Kallio kertoi, miten helposti elämäntilanteessani olevat ihmiset ajautuvat vain runttaamaan stressaantuneina eteenpäin unohtaen ne elämänsä todelliset arvot, joiden mukaan haluaisi elää. Hänen mukaansa kaiken kiireen, töiden, kotitöiden, harrastusten ja sähköpostien välissä pitäisi muistuttaa aina aika-ajoin siitä, mikä todella elämässä on merkityksellistä. Ja pysähtyä näiden asioiden äärelle.

Tunnistan itseni Kallion puheista. Olen sellainen asioiden ja töiden haalija, ja saan pienestä kiireestä jopa energiaa. Mutta asiassa on myös kääntöpuolensa: Joskus huomaan hukkuvani kaikkien tehtävien keskelle niin, että ne elämän tärkeimmät asiat alkavat jäädä jalkoihin. Tai ne jäisivät, jos en muistaisi muistuttaa itseäni prioriteettijärjestyksestä.  Kun on kiire tehdä koko ajan asioita, unohtaa helposti pysähtyä ja havainnoida, mitä kaikkea upeaa ympärillä onkaan.

Tajusin jo useampi vuosi sitten, että minun elämäni pysyy balanssissa, jos muistan nauttia kaikesta pienestä ja arkisesta. Aistia hetket ympärilläni, pysähtyä niihin. Tuntea, miten aurinko lämmittää kasvoja. Haistaa, miten ihanalle puhdas pyykki tuoksuu. Nähdä arkinen nauru tai kuulla, miten sade ropisee kattoon. Silloin asiat saavat oikeat mittasuhteet. Stressi hälvenee, kun keskityn yhteen hetkeen ja kokemukseen kerrallaan.

Pienistä hetkistä nauttiminen ja aisteilla eläminen ovat myös kotimaisen Aisti-tuotesarjan ydinteema. Turussa valmistettuja Aisti-kosteusvoiteita ja -suihkugeelejä leimaa ajatus siitä, että sellaiset pienet arkiset toiminnot kuin vaikkapa suihkuhetki tai kiireisen päivän jälkeen tehty jalkojen rasvaus voivat lisätä arjen ihanuutta. Aisteja kun voi hemmotella niin monella tavalla. Eikä siihen tarvita aina mitään megaluokan auringonlaskua, kylpylää tai viiden tähden illallista. Aisti-suihkugeelien tuotekehittelyssä onkin otettu huomioon suomalaisten naisten toiveet ja unelmat. Se, mitkä tuoksut johdattavat meitä aistien maailmaan ja se, miltä me haluamme ihomme tuntuvan suihkun jälkeen.

Kuten olen viimeksi tänä syksynä kirjoittanut, minusta on ihanaa välillä tehdä tavallisesta suihkuhetkestä hemmotteluhetki kynttilöineen ja ihanine suihkutuotteineen. Tai kun pääsemme saunavuorolla istumaan lämpöön porukalla, on se yksi – tosin ihan erilainen - hemmotteluhetki. Molemmissa tilanteissa on kuitenkin samanlainen yleisvire: Minulle kun peseytyminen merkitsee konkretian lisäksi myös hetkessä elämistä ja päivän hommien karistamista niskasta. Suihkusta ja saunasta alkaa rentoutuminen, jonka jälkeen töitä ei edes mietitä.

Aisti-suihkugeelit lanseerattiin vasta viime keväänä, mutta olen ehtinyt löytää kolmen geelin seasta silti jo suosikkini. Vihreä Aisti Poimulehden Pisara -suihkugeeli tuoksuu metsälle ja kesälle. Niille päiville, kun istutaan vain laiturilla ja katsellaan järvelle. Poimulehden Pisara sisältääkin aitoa poimulehtiuutetta, joka syväpuhdistaa ja hoitaa ihoa. Plussaa ihanan tuoksun ja puhdistustehon lisäksi. 

Tänään olen oikein kiinnittänyt huomion kaikkeen siihen, mitä aistinkaan ympärilläni. Sen lisäksi, että aamulla kiirehdin junaan hirveässä pissahädässä (katsoitteko jo koko tarinan Insta Storiesista?) ja kurkkuakin särki, ympärillä oli hirveästi kaikkea sitä, jonka aistiminen oli kivaa ja ihanaa. Miten monta isoa ja pientä suukkoa sainkaan maistaa. Tuntea halauksia, haistaa syksyn, nähdä auringonsäteitä, irvistää kirpeän aamumehun jälkeen ja kuulla, kuinka oma nimi huudettiin yhtäkkiä kadulla. Miten moni asia olisikaan jäänyt kokematta, jos en olisi muistanut pysähtyä niiden äärelle?

-Karoliina-

* Aamulehti 9.9.2017 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: KiiltoClean/Aisti

Luin lauantaina Aamulehdestä Maaret Kallion haastattelun, joka paneutui ruuhkavuosiin*. Siinä Kallio kertoi, miten helposti elämäntilanteessani olevat ihmiset ajautuvat vain runttaamaan stressaantuneina eteenpäin unohtaen ne elämänsä todelliset arvot, joiden mukaan haluaisi elää. Hänen mukaansa kaiken kiireen, töiden, kotitöiden, harrastusten ja sähköpostien välissä pitäisi muistuttaa aina aika-ajoin siitä, mikä todella elämässä on merkityksellistä. Ja pysähtyä näiden asioiden äärelle.

Tunnistan itseni Kallion puheista. Olen sellainen asioiden ja töiden haalija, ja saan pienestä kiireestä jopa energiaa. Mutta asiassa on myös kääntöpuolensa: Joskus huomaan hukkuvani kaikkien tehtävien keskelle niin, että ne elämän tärkeimmät asiat alkavat jäädä jalkoihin. Tai ne jäisivät, jos en muistaisi muistuttaa itseäni prioriteettijärjestyksestä.  Kun on kiire tehdä koko ajan asioita, unohtaa helposti pysähtyä ja havainnoida, mitä kaikkea upeaa ympärillä onkaan.

Tajusin jo useampi vuosi sitten, että minun elämäni pysyy balanssissa, jos muistan nauttia kaikesta pienestä ja arkisesta. Aistia hetket ympärilläni, pysähtyä niihin. Tuntea, miten aurinko lämmittää kasvoja. Haistaa, miten ihanalle puhdas pyykki tuoksuu. Nähdä arkinen nauru tai kuulla, miten sade ropisee kattoon. Silloin asiat saavat oikeat mittasuhteet. Stressi hälvenee, kun keskityn yhteen hetkeen ja kokemukseen kerrallaan.

Pienistä hetkistä nauttiminen ja aisteilla eläminen ovat myös kotimaisen Aisti-tuotesarjan ydinteema. Turussa valmistettuja Aisti-kosteusvoiteita ja -suihkugeelejä leimaa ajatus siitä, että sellaiset pienet arkiset toiminnot kuin vaikkapa suihkuhetki tai kiireisen päivän jälkeen tehty jalkojen rasvaus voivat lisätä arjen ihanuutta. Aisteja kun voi hemmotella niin monella tavalla. Eikä siihen tarvita aina mitään megaluokan auringonlaskua, kylpylää tai viiden tähden illallista. Aisti-suihkugeelien tuotekehittelyssä onkin otettu huomioon suomalaisten naisten toiveet ja unelmat. Se, mitkä tuoksut johdattavat meitä aistien maailmaan ja se, miltä me haluamme ihomme tuntuvan suihkun jälkeen.

Kuten olen viimeksi tänä syksynä kirjoittanut, minusta on ihanaa välillä tehdä tavallisesta suihkuhetkestä hemmotteluhetki kynttilöineen ja ihanine suihkutuotteineen. Tai kun pääsemme saunavuorolla istumaan lämpöön porukalla, on se yksi – tosin ihan erilainen - hemmotteluhetki. Molemmissa tilanteissa on kuitenkin samanlainen yleisvire: Minulle kun peseytyminen merkitsee konkretian lisäksi myös hetkessä elämistä ja päivän hommien karistamista niskasta. Suihkusta ja saunasta alkaa rentoutuminen, jonka jälkeen töitä ei edes mietitä.

Aisti-suihkugeelit lanseerattiin vasta viime keväänä, mutta olen ehtinyt löytää kolmen geelin seasta silti jo suosikkini. Vihreä Aisti Poimulehden Pisara -suihkugeeli tuoksuu metsälle ja kesälle. Niille päiville, kun istutaan vain laiturilla ja katsellaan järvelle. Poimulehden Pisara sisältääkin aitoa poimulehtiuutetta, joka syväpuhdistaa ja hoitaa ihoa. Plussaa ihanan tuoksun ja puhdistustehon lisäksi. 

Tänään olen oikein kiinnittänyt huomion kaikkeen siihen, mitä aistinkaan ympärilläni. Sen lisäksi, että aamulla kiirehdin junaan hirveässä pissahädässä (katsoitteko jo koko tarinan Insta Storiesista?) ja kurkkuakin särki, ympärillä oli hirveästi kaikkea sitä, jonka aistiminen oli kivaa ja ihanaa. Miten monta isoa ja pientä suukkoa sainkaan maistaa. Tuntea halauksia, haistaa syksyn, nähdä auringonsäteitä, irvistää kirpeän aamumehun jälkeen ja kuulla, kuinka oma nimi huudettiin yhtäkkiä kadulla. Miten moni asia olisikaan jäänyt kokematta, jos en olisi muistanut pysähtyä niiden äärelle?

-Karoliina-

* Aamulehti 9.9.2017 

Share

Pages