Ladataan...
Kolmistaan

Lehdet pullistelevat artikkeleja siitä, kuinka itsensä tulee hyväksyä sellaisena kuin on. Olen itsekin puhunut monta kertaa hölläämisen ja armollisuuden perään, ja ne ovat edelleen sellaisia asioita, joihin haluan pyrkiä.

Joskus ottaa silti päähän oma vajavaisuutensa. Joskus on vaikea nauraa omille hölmöille ominaisuuksilleen ja mokilleen. Toisaalta omien vajavaisuuksiensa sanominen ääneen helpottaa joskus. Kun niille on antanut nimen, voi niille myös helpommin tehdä jotain. Tai vaihtoehtoisesti katsoa niitä suoraan ja hyväksyä ne.

Listasin tähän oman itseni asioita, joita inhoan. Joihin välillä kyllästyn. Jonka vuoksi suutun itselleni.

INHOAN ITSESSÄNI:

  • Kykyä räjäyttää kassin sisältö. Miten ihmeessä saankaan viidessä työpäivässä työreppuni aina niin kauheaan kuntoon? Siellä on rypistyneet paperit, eväät, liiskaantuneet suklaat ja tärkeät työpaperit sulassa sovussa. Joka sunnuntai.
  • On/off-ihmisen piirteitä. Vaikka elämä ja ennen kaikkea äitiys on opettanut minulle harmaita sävyjä kirkkaan valkoisen ja sysimustan vierelle, olen silti raivostuttavuuteen asti todella ehdoton. Harvoin olen ihan-vaan-ok-päällä. Joko olen superaurinkoinen ja innostuva. Tai sitten myrskynmerkki.
  • Hiusrajaani. Olen inhonnut, peitellyt ja hävennyt Mikki Hiiri -mallista hiusrajaani oikeasti koko elämäni. Nuorena en koskaan pitänyt hiuksia taaksevedettynä, jottei raja näkyisi. Nykyisin en jaksa nähdä vaivaa rajan peittämiseen ja onneksi vaaleassa tukassa kontrasti hiusten ja ihon välillä ei ole niin suuri. Mutta edelleen en rajasta pidä.
  • Pitkävihaisuuttani. Olen todella huono suuttumaan sydänjuuriani myöten (hetkellisiä kiukkuja ei lasketa), mutta kun koen, että minua on loukattu pahasti, minun on lähestulkoon mahdoton antaa anteeksi. Hyvä esimerkki on se, että kun hirvittävän rakas ystäväni loukkasi minua vuonna 2004, pystyin antamaan tälle anteeksi – ja ensimmäisen kerran puhumaan – vasta vuonna 2015. Nyt koko homma naurattaa, mutta oikeasti anteeksiantamattomuus on paha piirre. Se katkeroittaa ja syö naista.
  • Armottomuutta itseäni kohtaan. Vaikka siedän muissa ihmisissä paljonkin asioita, koen, että itseni suhteen olen usein liian armoton. Vaikka olen opetellut relaamaan monellakin tavalla, silti monesti koen, etten ole juuri niin hyvä, kuin haluaisin olla. Minulta puuttuu itseni suhteen priorisointitaito. Yritän usein hallita kaikkea ja kaiken.
  • Jatkuvaa nälkää. En tiedä kovinkaan monta muuta kokoistani ihmistä, joka söisi niin paljon kuin minä. Kun on koko ajan nälkä, vie se fokuksen välillä kaikesta muusta. Sitä vaan kokataan, syödään, tiskataan ja kokataan.
  • Ääntäni. 
  • Kykyä hukata tavaroita. Kun F:llä on ollut tähän mennessä koulusyksyn aikana hukassa jo pipo, takki, juomapullo ja reissuvihko, en voi ihan kauheasti ripittää häntä, koska oma esimerkkini on niin surkea. On sääli, että hän on perinyt hukkaajageenini.

Millaiset asiat sinua riepoo itsessäsi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: paita ja housut, By Emka (saatu) // kengät, Bianco // laukku, Ivana Helsinki // takki, JC 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Viime aikoina on puhuttu hirveästi sinkkujen nolla-ajasta. Siitä, ettei nykysinkuilla ole tilaa, eikä aikaa parisuhteelle. Monikin sinkku haluaisi kumppanin, mutta todellisuudessa siihen ei ole aikaa, kun pitää harrastaa, tehdä uraa, viettää aika kavereiden kanssa ja kehittää itseään.

Nämä tarinat ovat varmasti niin totta. Tiedän, että niin moni - varsinkin sinkkuvanhempi - yrittää löytää aikaa deittailulle ja parisuhteeseen, muttei sellaista juurikaan ole. Siinä kun sumplii useamman lapsen ja eksän aikataulut, omat työt, joogatunnit ja ylipäätään elämän, tajuaa, että käsillä on melko mahdoton yhtälö. ”Ai tossa olisi viiden viikon päästä tiistaina yksi puolitoistatuntinen aikaa nähdä.”

Onneksi oma elämä on asettunut nyt aikalailla uomiinsa. On aikaa parisuhteelle, lapselle, perheelle, töille ja elämälle, mutta edelleen sitä vaivaa yhden nolla-ajan vitsaus. Minun nolla-aikani kohdistuu nykyisin ystäviin. ON-AIVAN-MAHDOTONTA-LÖYTÄÄ-USEIN-YHTEISTÄ-AIKAA!

Minua hävettää ja surettaa se, että monikin todella tärkeä ystävyyssuhteeni pysyy nykyisin pystyssä vain viestien välityksellä. Niiden aamubussissa laitettujen ääniviestien ja nopeasti illalla näpytettyjen tervehdysten. Välillä sitä ryhdistäytyy – joku meistä – ja buukkaa illallisen, yökyläreissun tai juhlat, jonne pääsee ne, jotka pääsevät. Aina on esteitä, hirveän usein minulla itselläni.

Olen pohtinut, pitäisikö elämä jakaa paperille ihan konkreettisiin lokeroihin. Laittaisi paperille viikon ja kuukauden päivät ja tunnit. Sitten kirjaisi elämän tärkeät osa-alueet ja jakaisi ne värikoodeilla tuntien sisään. Silloin ei voisi fuskata. Silloin tulisi otettua aikaa kaikille osa-alueille – ainakin hypoteettisesti – tasaisesti.

Kuinka te muut nolla-aikalaiset olette saaneet muutettua nollat ykkösiksi, aikaa kaikelle? Ei kai tässä mummoksi pidä odotella? 

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Share

Ladataan...

Olen viimeisen kevään ja kesän aikana tutustunut useampaan ihmiseen kuin aikuiselämässä näin lyhyessä ajassa koskaan aikaisemmin. Kun muuttaa puolison kotikaupunkiin, ei sitä voi olla huomaamatta. Yhtäkkiä kadulla ei näykään tuttuja kasvoja, et kävele ystäväsi kodin ohi tai hae aamupalaa siitä samasta paikasta, jossa jo tiedetään, että otat kuitenkin sen gluteenittoman mozzarellaleivän ja soijakaakaon. Yhtäkkiä seisot päivästä ja viikosta toiseen kadulla vähän sellainen ujo hymy kasvoillasi. Tervehdit, kättelet, kerrot nimesi ja sitten seisoit kumppanisi vieressä muutamasta minuutissa kymmeneen miettien, pitäisikö osallistua keskusteluun vai vaan hymyillä hiljaa. Silloin, kun toinen osapuoli on elementissään, tuntee ihmisiä ja luettelee kotona litanian nimiä, ihmisiä ja tarinoita, jotka lopulta kuitenkin menevät omassa päässäsi sekaisin, olo on välillä vähän hukassa oleva – Kuka oli lapsuudenkaveri, kuka kenenkin vaimo ja mikä sen yhden ihmisen lempinimi olikaan?

Olen varmasti aina ajatellut olevani enemminkin sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut kuin sisäänpäin kääntynyt. Nuorempana en edes tunnistanut itsestäni ujoa ja introverttia puolta, mutta vanhemmiten olen alkanut huomata, etten olekaan niin rohkea sosiaalisissa tilanteissa kuin voisi kuvitella. Työkuvioissa minua ei ole tosin koskaan ujostuttanut. Osaan heittää small talkia tai puhua asiallista työasiaa, keskustella erilaisten ihmisten kanssa ja varmasti useimmiten kaiken lisäksi lukea tilanteitakin vielä aika hyvin. Sen lisäksi minusta on oikeasti kiva tavata uusia ihmisiä. Saada uusia hyvänpäiväntuttuja, kavereita ja jopa ystäviä. Mutta. On tässä yksi muttakin.

Sosiaalisista tilanteista voi tulla myös ähky. Kun tapaa uusia ihmisiä, ei kukaan varmasti voi olla ihan alusta asti aivan oma itsensä. En tarkoita, että varsinaisesti esittäisi mitään muuta kuin on. Mutta tottakai ensimmäisillä kerroilla pitää skarpata eri tavalla kuin vanhojen kamujen kanssa. Pitää tunnustella, mistä aiheista voi puhua. Täytyy kysellä paljon, jotta oppii toisesta ihmisestä ja kaiken lisäksi uudet asiat täytyy painaa mieleen: ”Jaahas. Lapsen nimi oli tämä. Työpaikka tuo ja harrastuslistassa kolme huomioitavaa kohtaa.” Ja kun tätä tapahtuu tarpeeksi usein, useamman kerran viikossa, tuntuu, ettei aina edes pysy oikein kärryillä kaikesta.

Olen yrittänyt opetella tässä hommassa paremmaksi. Mutta vaikka olen tsempannut, on minulle lähes aina uusien ihmisten kanssa käynyt niin, että kysyn kaksi kertaa vaikkapa samaa asiaa, koska informaatiotulva tukkii pään niin, ettei kaikkea vaan voi muistaa. Sitten muu seurue katsoo minua kumma ilme kasvoillaan tyyliin: ”Niin siis mä olen töissä siellä pankissa, jonka pomosta juuri äsken sulle kerroin.” Niinhän se olikin.

Olenkin viime aikoina alkanut pohtia, olenko sittenkin sisäisesti ujo. Miksi minulle – ekstrovertiksi itseni ajatellulle ihmiselle – tulee välillä olo, että uusiin ihmisiin tutustuminen on aika hankalaa? Miksi kesken sosiaalisen tilanteen iskee välillä lukko, ettei keksi oikein mitään sanottavaa? Tulee sellainen tunne kuin tarkastelisi tilannetta ikään kuin ulkopuolisena, ylhäältä käsin.

Kummallisinta näissä tilanteissa on tietysti se, että itseni sijaan myös läheiseni välillä kummastelevat sitä, miksi käyttäydyn, kuten käyttäydyn. He ovat kyselleet jälkikäteen, suutuinko jostakin tai mikä minuun meni, jos tavallisesti höpisevästä naisesta tuleekin yllättäen hiljainen. On aika vaikea selittää, mistä tilanne johtuu, jos ei itsekään osaa käsitellä sitä piirrettä itsestään. Ainoa, mitä olen osannut sanoa, on se, että minusta – näemmä – löytyy nyt tämäkin puoli. Iloinen höpöttelijäkin voi olla välillä hiljainen tarkkailija.

Olen miettinyt, voiko persoonallisuus muuttua iän myötä. Vai onko ujous ollut aina minussa, mutta koska nuorempana oli enemmän tarve tehdä itsensä näkyväksi, tuo piirre selätti introverttiuden. Entä kuinka tutustua ihmisiin – koska oikeastihan haluan oppia kaikki tämän kaupungin ihanat kontaktit ja kasvot – kun ujouspuuska iskee?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, Lindex -70% // paita, Nanso -50% // farkut, Carlingsin oma merkki 

Share

Pages