Ladataan...
Kolmistaan

Olen kertonut monia kertoja täällä blogissa siitä, kuinka onnellinen, kiitollinen ja jopa otettu olen siitä, miten hienoja ihmisiä olenkaan saanut vuosien aikana ympärilleni. Joskus sitä ihan häkeltyy, kuinka joku niin mahtava tyyppi voi haluta nähdä minua yhtä usein kuin minä häntä. Tai kuinka vuosista ja kilometreistä huolimatta joku toinen siellä jossain kaukana pitää minua tärkeänä, vaikkei ihan joka viikko – tai edes kuukausi – ehdittäisikään soittaa.

Myös A:n kautta tullut ihan uusi ystäväpiiri on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Se, että itse mies majaili vielä Saksassa, mutta minut ja F kutsuttiin jo kaiken maailman Tampere-kamujen tapaamisiin ja otettiin avosylin vastaa, oli asia, jonka arvoa ei voi edes mitata. Nyt, kun asumista tamperelaisena on takan jo melkein vuosi, on olo, että nämä ihmiset täällä ovat myös minun ihmisiäni.

Minulla on ollut elämässäni kuitenkin kaksi sellaista vähän kipeääkin ystävyyssuhdetta, joissa asiat eivät menneet nyt aivan oppikirjan mukaan. Ne kosahtivat karille ja jäivät vaivaamaan meitä kaikkia pitkäksi aikaa, ennen kuin kissa nostettiin pöydälle. Ja vaikkei, kuten asianosainen ystäväni sanoikin postauslupaa kysyessäni, ettei ”nämä nyt mitään salaisuuksia ole”, on näiden asioiden kirjoittaminen auki toki paljon vaikeampaa kuin niiden ihanien ja kivojen juttujen. Mutta minä uskon, että näistäKIN voi taas oppia. Minä ja me, mutta myös te siellä, jos olette vähän samanlaisessa tilanteessa. Koska koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita oikein!

Tarina alkaa näin:

Minä aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2004. Marssin kampukselle ja kalkuloin meidän pikkiriikkisestä kirjallisuusopiskelijajengistä jo heti ekana päivä kaksi supermukavaa – ja superpitkää – tyttöä, joiden kanssa juttu alkoi luistaa ensimmäisistä päivistä lähtien. Me kaikki asuimme omissa asunnoissamme aivan keskustassa ja muutenkin meidän, juuri lukiosta tulleiden nuorten naisten elämä, solahti toisemme elämien lomaan ilman mitään mutkia. Meitä oli kolmen jengi. Oma ”mafia”, kuten me porukkaamme leikkisästi aloimme kutsua. Me rymysimme haalaribileissä, supisimme luentosalin nurkissa ja laskimme yhdessä rahoja siihen, että pääsimme kahville tai siiderille. Oli ihan mahdottoman upeaa olla yhtä aikaa samassa elämäntilanteessa: Nuoria, köyhiä ja täynnä intoa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden päästä minä muutin Helsinkiin, toinen kaveri pian heti vaihtoon Islantiin ja myöhemmin Jenkkeihin. Vaikka välimatka kasvoi, yhteys ei katkennut minnekään. Olimme edelleen se hulvaton kolmen kopla, jossa ronski huumori, toisille rakkaudella vittuilu ja luottamuksella käydyt keskustelut vuorottelivat. Niin ja syöminen. Jota ilman me emme olisi me. Meidän kemuista kun hyvä ruoka ei koskaan lopu!

Parin Helsinki-vuoteni jälkeen tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti kaiken. Minä aloin seurustella uuden pojan kanssa ja elämäni muuttui kertarysäyksellä. En edes itse oikein tajunnut –enkä tajua tavallaan vieläkään – miksi aloin eristäytyä ”vanhasta” elämästäni tai ystävistäni, mutta jollakin tapaa aloin ottaa etäisyyttä. Samalla elämäntyylini muuttui. Tai ainakin ulkopuolisten silmissä niin kävi, vaikka itse ainakin tuolloin koin, että olen edelleenkin ihan oma itseni. Mutta totta on, että elämääni tuli paljon enemmän sellaista ”pintaliitoa”, jota siinä ennen ei ollut ollut.

Samalla, kun tytöt alkoivat epäillä, olisinko muuttunut ”ylimieliseksi hesalaiseksi”, toiselle heistä tapahtui kauhea elämää mullistanut perhetragedia. Minä, joka olin kaukana, en oikein tiennyt, miten pitäisi asiaan suhtautua. Saisiko ystävälle tekstata? Mitä saisi kysyä? Miten pitäisi olla?

Nyt tietysti ajattelen, että olisi pitänyt matkustaa paikalle. Olla läsnä. Ja yrittää itse enemmän. Mutta koska sain – tai tulkitsin, että sain – viestin siitä, että ystävä pitäisi ehkä ennemmin jättää rauhassa suremaan, vetäydyin. Ja arvatkaa vaan, kuinka pitkäksi ajaksi? Kuudeksi kokonaiseksi vuodeksi!

Olemme jälkikäteen jutelleet tyttöjen kanssa – tätäkin postaustani kirjoittaessa – että emme edes tiedä, miksi yhteydenpito jäi. Me olimme toisillemme todella tärkeät. Eikä edes mitään varsinaista riitaa koskaan tullut. Ehkä meillä jokaisella oli siihen aikaan vaan niin kovat elämän kriisit ja muutokset juuri käsillä, että aikaa käsitellä asioita yhdessä ei vaan ollut. Ihan hassusti molemmat ”leirit” kokivat, että toisaalla oli hylätty ystävyys. Minusta tuntui, että tytöt olivat hylänneet minut, kun en saanut olla osallinen toisen heistä suruun. Toisaalta Jyväskylässä ajateltiin, että minä olin se, joka oli hylännyt yhteisen jengin. Mitä pidemmälle aika sitten meni, sitä vaikeammaksi yhteydenpidon aloitus enää tuntui.

Mutta sitten kaikki muuttui. Maaliskuussa 2016 kerroin täällä blogissa, että olen eronnut tyttäreni isästä. Samaan aikaan asiasta oli kertonut myös jokin iltapäivälehti, ja tuohon otsikkoon – molemmat ”mafiatytöt” – olivat törmänneet selatessaan aamu-uutisia tietokoneelta. Ja sitten tapahtuikin jotain, joka tuntuu vähän sadulle.

Me kaikki kolme äidinkielen opea istuimme aamupäivävälitunnin aikana luokissamme. Ensin piippasi puhelimeni kerran, kolmen minuutin päästä uudelleen. Ensimmäinen viesti oli toiselta mafia-ystävältäni, toinen toiselta. Molemmat heistä olivat päättäneet – toisistaan tietämättä ja kuuden vuoden tauon jälkeen – ottaa yhteyttä minuun juuri sillä hetkellä. Sinä lopputalven aamuna, keskellä välituntia. Heille molemmille oli iskenyt intuitio siitä, että minä tarvitsisin nyt ystävää. Muistan niin elävästi sen, kun toinen heistä sanoi: ”En edes tiedä, oletko sama henkilö kuin silloin joskus. Mutta jos olet, on ero sulle jotain ihan kamalaa.”

Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyys ikään kuin uudelleen. Siinä – välitunti minuuttien rullatessa ohi – perustettiin jo yhteinen Whats app- ryhmä ja itkettiin niin, että kolmessa eri koulussa oppilaat saivat seuraavalle tunnille punanenäisen äikän maikan. Se yhteys, joka meillä oli ollut, palasi heti!

Olemme jutelleet tuosta hetkestä ja ”välirikosta” monen monta kertaa jälkikäteenkin. Mutta mitään yksittäistä syytä ei ole löytynyt. Tottakai löysimme hetkiä, jotka olivat jääneet hiertämään itse kunkin mieltä, mutta mitään radiaalia suurta syytä ”erota” ei löytynyt. Oli vaan liikaa asioita, jotka sattuivat menemään yhtäaikaisesti mönkään.

Nykyisin olemme kuin ennen. Juttu alkaa siitä, mihin se viime kerralla jäi. Whats app -ryhmämme täyttyy arkisista asioista ja elämästä. Me emme ole enää huolettomia opiskelijoita. Meillä on yhteensä viisi lasta, omistusasunnot ja velkaa. Siideri on vaihtunut viiniksi, mutta silti kaikki on lopulta meidän välillä kuin ennenkin.

Tarinan opetus lieneekin se, että kaiken rikkoutuneen voi korjata. Jos meidän ystävyys, jonka luulin jo menettäneeni, voi tänä päivän näin hyvin, aika moni asia on ihmissuhteissa mahdollista. 

Kiitos siis te ihanat, rakkaat, pitkäsääriset Keski-Suomen naiset, että teillä oli rohkeutta lähestyä minua vuosien tauon jälkeen. En usko, että itselläni olisi ollut kanttia moiseen! Hyvää ystävänpäivää siis te, jotka ainoastaan kutsutte minua samalla lempinimellä, jolla lapsuudenperheenikin minua kutsuu. Se kiteyttänee kaiken!

Hyvää ystävänpäivää myös kaikille muille rakkailleni! 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Ladataan...
Kolmistaan

Lehdet pullistelevat artikkeleja siitä, kuinka itsensä tulee hyväksyä sellaisena kuin on. Olen itsekin puhunut monta kertaa hölläämisen ja armollisuuden perään, ja ne ovat edelleen sellaisia asioita, joihin haluan pyrkiä.

Joskus ottaa silti päähän oma vajavaisuutensa. Joskus on vaikea nauraa omille hölmöille ominaisuuksilleen ja mokilleen. Toisaalta omien vajavaisuuksiensa sanominen ääneen helpottaa joskus. Kun niille on antanut nimen, voi niille myös helpommin tehdä jotain. Tai vaihtoehtoisesti katsoa niitä suoraan ja hyväksyä ne.

Listasin tähän oman itseni asioita, joita inhoan. Joihin välillä kyllästyn. Jonka vuoksi suutun itselleni.

INHOAN ITSESSÄNI:

  • Kykyä räjäyttää kassin sisältö. Miten ihmeessä saankaan viidessä työpäivässä työreppuni aina niin kauheaan kuntoon? Siellä on rypistyneet paperit, eväät, liiskaantuneet suklaat ja tärkeät työpaperit sulassa sovussa. Joka sunnuntai.
  • On/off-ihmisen piirteitä. Vaikka elämä ja ennen kaikkea äitiys on opettanut minulle harmaita sävyjä kirkkaan valkoisen ja sysimustan vierelle, olen silti raivostuttavuuteen asti todella ehdoton. Harvoin olen ihan-vaan-ok-päällä. Joko olen superaurinkoinen ja innostuva. Tai sitten myrskynmerkki.
  • Hiusrajaani. Olen inhonnut, peitellyt ja hävennyt Mikki Hiiri -mallista hiusrajaani oikeasti koko elämäni. Nuorena en koskaan pitänyt hiuksia taaksevedettynä, jottei raja näkyisi. Nykyisin en jaksa nähdä vaivaa rajan peittämiseen ja onneksi vaaleassa tukassa kontrasti hiusten ja ihon välillä ei ole niin suuri. Mutta edelleen en rajasta pidä.
  • Pitkävihaisuuttani. Olen todella huono suuttumaan sydänjuuriani myöten (hetkellisiä kiukkuja ei lasketa), mutta kun koen, että minua on loukattu pahasti, minun on lähestulkoon mahdoton antaa anteeksi. Hyvä esimerkki on se, että kun hirvittävän rakas ystäväni loukkasi minua vuonna 2004, pystyin antamaan tälle anteeksi – ja ensimmäisen kerran puhumaan – vasta vuonna 2015. Nyt koko homma naurattaa, mutta oikeasti anteeksiantamattomuus on paha piirre. Se katkeroittaa ja syö naista.
  • Armottomuutta itseäni kohtaan. Vaikka siedän muissa ihmisissä paljonkin asioita, koen, että itseni suhteen olen usein liian armoton. Vaikka olen opetellut relaamaan monellakin tavalla, silti monesti koen, etten ole juuri niin hyvä, kuin haluaisin olla. Minulta puuttuu itseni suhteen priorisointitaito. Yritän usein hallita kaikkea ja kaiken.
  • Jatkuvaa nälkää. En tiedä kovinkaan monta muuta kokoistani ihmistä, joka söisi niin paljon kuin minä. Kun on koko ajan nälkä, vie se fokuksen välillä kaikesta muusta. Sitä vaan kokataan, syödään, tiskataan ja kokataan.
  • Ääntäni. 
  • Kykyä hukata tavaroita. Kun F:llä on ollut tähän mennessä koulusyksyn aikana hukassa jo pipo, takki, juomapullo ja reissuvihko, en voi ihan kauheasti ripittää häntä, koska oma esimerkkini on niin surkea. On sääli, että hän on perinyt hukkaajageenini.

Millaiset asiat sinua riepoo itsessäsi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: paita ja housut, By Emka (saatu) // kengät, Bianco // laukku, Ivana Helsinki // takki, JC 

Ladataan...
Kolmistaan

Viime aikoina on puhuttu hirveästi sinkkujen nolla-ajasta. Siitä, ettei nykysinkuilla ole tilaa, eikä aikaa parisuhteelle. Monikin sinkku haluaisi kumppanin, mutta todellisuudessa siihen ei ole aikaa, kun pitää harrastaa, tehdä uraa, viettää aika kavereiden kanssa ja kehittää itseään.

Nämä tarinat ovat varmasti niin totta. Tiedän, että niin moni - varsinkin sinkkuvanhempi - yrittää löytää aikaa deittailulle ja parisuhteeseen, muttei sellaista juurikaan ole. Siinä kun sumplii useamman lapsen ja eksän aikataulut, omat työt, joogatunnit ja ylipäätään elämän, tajuaa, että käsillä on melko mahdoton yhtälö. ”Ai tossa olisi viiden viikon päästä tiistaina yksi puolitoistatuntinen aikaa nähdä.”

Onneksi oma elämä on asettunut nyt aikalailla uomiinsa. On aikaa parisuhteelle, lapselle, perheelle, töille ja elämälle, mutta edelleen sitä vaivaa yhden nolla-ajan vitsaus. Minun nolla-aikani kohdistuu nykyisin ystäviin. ON-AIVAN-MAHDOTONTA-LÖYTÄÄ-USEIN-YHTEISTÄ-AIKAA!

Minua hävettää ja surettaa se, että monikin todella tärkeä ystävyyssuhteeni pysyy nykyisin pystyssä vain viestien välityksellä. Niiden aamubussissa laitettujen ääniviestien ja nopeasti illalla näpytettyjen tervehdysten. Välillä sitä ryhdistäytyy – joku meistä – ja buukkaa illallisen, yökyläreissun tai juhlat, jonne pääsee ne, jotka pääsevät. Aina on esteitä, hirveän usein minulla itselläni.

Olen pohtinut, pitäisikö elämä jakaa paperille ihan konkreettisiin lokeroihin. Laittaisi paperille viikon ja kuukauden päivät ja tunnit. Sitten kirjaisi elämän tärkeät osa-alueet ja jakaisi ne värikoodeilla tuntien sisään. Silloin ei voisi fuskata. Silloin tulisi otettua aikaa kaikille osa-alueille – ainakin hypoteettisesti – tasaisesti.

Kuinka te muut nolla-aikalaiset olette saaneet muutettua nollat ykkösiksi, aikaa kaikelle? Ei kai tässä mummoksi pidä odotella? 

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Pages