Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tänään on ollut vähän surkea päivä. Ei tähän maailma kaadu. Kukaan ei ole kuollut, eikä mitään vakava-vakavaa ole tapahtunut, mutta mieli on ollut maassa, kroppa jo aika on väsynyt. Koska:

sunnuntaina iski kuume. Luulin, että ihan sellainen perus virusflunssa, joka menee ohi muutamalla lepäilypäivällä. No. Nyt on lämpöä ollut se 10 päivää, ja olo ei ainakaan parempaan suuntaan ole muuttunut.

Lepäilin koko viime viikon nenäkannun, Duactin ja mehun voimin, koska ajattelin, että en viitsi lähteä turhaan lääkäriin. Ajattelin, että en todellakaan halua antibioottikuuria, joten miksipä sitä sitten muuten lääkäriin edes menisi.

Perjantaina perheeni haki F:n ja minut viikonlopuksi Keski-Suomeen, jotta saisin levätä oikein rauhassa, kun F:llä olisi muuta aikuisseuraa ja minulle toimisi mehun tarjoilu suoraan sohvalle. Samana iltana minulle isku kuitenkin aivan kauhea korvakipu. Siis sellainen, että koko oikea puoli päästä olkapäähän asti oli niin kipeä, että oli pakko ottaa jopa Panacodia (vaikkei sekään paljon auttanut). Kipu kyllä hätkähdytti itsenikin, koska olen monta kertaa aikaisemminkin huomannut, että minulla on korkea kipukynnys. Esimerkiksi niin kova, että F meinasi syntyä kotiin, koska olin vaan "ei tässä vielä mitään hätää ole. Turha lähteä sairaalaan liian aikaisin".

Kun heräsin sitten lauantaiaamuna, huomasin, että korvastani oli vuotanut verta. Äitini äkkäsi heti, että tärykalvoni oli varmasti puhjennut ja pakotti minut varaamaan ajan Jyväskylästä yksityiselle lääkäriasemalle (koska eihän maalla ole viikonloppuisin terveyskeskus auki). Siitäkin huolimatta, että edelleenkin tässä vaiheessa vastustin lääkärille menoa aika rutkasti.

Onneksi kuitenkin menin. Lääkäri kurkkasi korvaani ja hänen suustaan pääsi empaattinen ”voi,voi”. Korvissani oli kyllä tulehdus, mutta oikea korvani oli sen lisäksi muutenkin aika seulana. Mätäinen. tärykalvo veressä ja kuten äitini arveli – tärykalvo puhjennut. Kouraan sairauslomatodistus ja paljon pelkäämäni antibioottikuuri.

Olen nyt syönyt lääkettä pari vuorokautta, mutta olo ei ole juuri parempi. Itse asiassa. Tänä aamuna oloni oli tuplasti karmeampi, kun kipujen lisäksi minua huimasi ja oksetti. Tasapainoaisti kun sattuu sijaitsemaan korvassa. Täytyy myöntää, että jopa vähän itketti. Kipeänä sitä välillä hätkähtää siihen tosiasiaan, että asuu F:n kanssa kahden ja koko perheeni on satojen tai tuhansien kilometrien päässä. Miten ihanaa olisi, jos voisi jäädä peiton alle sairastamaan ja joku hoitaisi kodin, lapsen ja toisi kuumaa mehua jalkahieronnan kaveriksi. Tosin enpä tiedä, tottuisinko edes sellaiseen yleellisyyteen. Kun käly tarjosi viemään minut lääkäriin, hakemaan F:n päiväkodista ja käymään kaupassa, olin vaan : "Kiitos hirveästi, kun tarjosit apua, mutta kyllä me pärjätään". Mistähän tämä reippauden pakkokin aina puskee? 

Mutta sitten taas asiaan. (Huomaan, että näin kipeänä kirjoitushommakaan ei pysy ihan pakeitissa). Kävin päivällä terveyskeskuksessa ja siellä sain käteeni vähän lisää nenäsumutetta, kotihoito-ohjeet, lisää lepopakkoa ja jatkotoimenpideohjeet. Toivottavasti tämä lähtee nyt tällä oikeasti etenemään ja pääsen taas pian kiinni oikeaan elämään. Ette usko, kuinka minulla on ikävä tavallista kotoilua, energistä oloa, töihin menoa ja F:n kanssa puuhailua. Oikein kyllästyttää tämä oma mantrani: ”Äiti ei nyt voi laulaa, kun ääni on poissa. Äiti ei jaksa nyt oikein kutitella. F, voisitko nyt yrittää itse hoitaa tämän homman kun äiti on kipeänä.”

Vaikka korvan megatulehdus ottaakin päähän, oli diagnoosin saaminen kuitenkin myös helpotus. Tuollainen korvatulehdus ei tule ihan päivissä, eikä edes viikoissa aikuiselle, joten voipi hyvinkin olla, että tulehdus on muhinut korvassa kuukausia. Ja samalla myös aiheuttanut tämän minun syksyn sairastelukierteeni. On jotenkin helpottavaa saada selitys sille, miksi olen ollut niin paljon kipeänä viimeisten kuukausien aikana. Tämä korva selittäisi myös sen, miksi flunssa on aina aktivoinut juuri lentäessä.

Nyt täytyy pitää peukkuja, että tauti menee kiireesti ohi. On aivan kauhean syyllinen ja ahdistunut olo siitä, että työt ja velvollisuudet vaan lykkääntyvät, kun en pääse niitä hoitamaan. Kyllä tiedän, etten ole missään työssäni korvaamaton, mutta tällä työmoraalilla kotona oleilu – vaikkakin sitten kipeänä – tuntuu aika kauhealle. Sitä alkaa kerätä päässään sellaista tekemättömien töiden listaa, että huimaa jo kohta ihan siitäkin syystä.

Toki minua huolestuttaa jo ensi viikon viikonloppukin, vaikka siihen on vielä aikaa. Lääkäri sanoi, että ”nyt ei saa sitten sukeltaa eikä lentää”, ja minulla ja F:llähän on lentoliput taskussa Saksan matkaa varten juurikin tuohon kuun vaihteeseen. Voisin vaan kuvitella sen F:n pettymyksen määrän (ja OMANI!), jos reissuun ei päästäisikään.

Mutta ehkä nyt en maalaile piruja seinälle vaan keskityn – taas vaihteeksi – lepäämään.

-Karoliina-

HUOMINEN CAFE KÖKETIN KIRJAILTA SIIRTYY TOISEEN AJANKOHTAAN SAIRASTELUNI VUOKSI! 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tämä päivä on ollut kyllä vähän alavireinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Viikonloppu Itävallan Grazissa oli niin ihana, että  vieläkin hymyilyttää, kun katselee reissukuvia. Jo matkan alku alkoi postiviivissa tunnelmissa, kun viereeni ensimmäisessa lentokoneessa istui puolalainen liikemies, jonka suuri intohimo oli Suomen historia ja Mika Waltarin kirjat. Kun aloin sitten, kirjallisuus- ja historiakeskustelun lomassa pohdiskella ääneen, kuinka ehdin tuntemattomalla Münchenin kentällä oikealle lähtöportille, herrasmies päätti saattaa minut ja kassini oikeaan kohteeseen. Ekana nolotti - suomalainen feministi kun olen - että tuntematon mies kantaa matkatavarani, mutta jos totta puhutaan, vaikka kasseista olisin selvinnytkin, oli saattaminen gatelle aikamoinen pelastusrengas. Olisi voinut nimittäin olla, että meikäläinen olisi voinut olla aikalailla pihalla siitä faktasta, kun olisin lentokentällä tajunnut, että oikeille lähtöporteille piti Münchenissä matkustaa lentokentän sisäisellä junalla. Ja siinä pikavaihdossa kun ei ollut aikaa mokille. Onneksi nyt tiedän ainakin jatkossa taas yhden lentokentän ja sen toimintatavat etukäteen.

Perillä Itävallassa oli vielä täysi kesä. Vaikkei rannalle tällä kertaa ehdittykään, uikkareiden sijaan kaikki kesävaatteet tulivat käyttöön, enkä muita kenkiäkään käyttänyt kuin sandaaleita. Kaupunki oli myös kauniimpi kuin osasin kuvitella. Varsinkin keskusta oli täynnä ihania pieniä katuja ja vanhoja koristeellisia rakennuksia.

Ruoka oli superhyvää ja ihmiset, ne vasta mukavia olivatkin. Voi tietysti olla, että tutustuin vaan jollain kummalla ilveellä kaupungin mukavimpaan porukkaan, mutta kyllä se henki, joka ihan kadulla ohi kävelleistäkin ihmisistä heijastui, oli hyvä. Se, että tuntemattomat omanikäiseni naiset hymyilivät iloisesti sporassa tai kahviloissa teki eniten vaikutuksen. Siihen harvoin törmää Suomessa.

Viikonloppu pitikin sisällään oikeastaan vain sellaista rentoa oleskelua. Kahviloita, päämäärättömästi tehtyjä kävelykierroksia, naurua, uusiin ihmisiin tutustumista, hellehikoilua, jäätelöä, liian myöhään valvomista ja oloa siitä, kuin olisi ollut paljon kauempanakin arjesta, paljon pidempään kuin vain kolme yötä.

Jottei olo olisi mennyt liian leijuvaksi, iski minulle sunnuntai-iltana sitten kuitenkin kuume. Niinpä matka maanantaina kotiin oli vähän tukala. Ensimmäisessä lentokoneessa Burana laski kuumeen niin, että lentokonepenkki ja hikinen iho tekivät mukavan kombon. Toisessa koneessa kuume alkoi taas nousta ja korvat lauloivat hoosianna rään ja ilmanpainevaihteluiden kanssa.

Tässä kun on tullut makoiltua päivä kotona purkamattomien kassien, kurjan fyysisen olon ja pienoisen reissun jälkeisen haikeuden kourissa, oli ihana saada F kotiin. Kyllä tämä tästä: Avataan Itävallan tuliaiset, skypetetään pari yhteistä puhelua, luetaan iltasatu ja juodaan iltateet.

Niin ja tapetaan tämä tauti nenäkannulla ja inkiväärillä. Fiilistellään jo etukäteen torstain Shrek-musikaalin ensi-iltaa ja suunnitellaan tyttöjen yhteistä reissua maalle ja mummolan rapujuhliin.

Koska. Kyllähän tämä tästä. Se ihanien päivien kääntöpuoli kun tuppaa olemaan, ettei flunssa, nenäsumute ja kaurapuurolounas (koska muuta ei ollut kaapissa) heti tunnu sille kaikkein parhaalle tavalle viettää elämää.

-Karoliina-

Share

Pages