Ladataan...

Onpas erikoinen arkiviikko takana. Ihan, kun se ei olisi alkanut ollenkaan, ja nyt ollaan jo perjantaissa. Minä tulin viime sunnuntaina kuumeeseen. Räkäinen olin ollut jo viikonlopun, mutta sunnuntaina kun lähdin hakemaan F:ää Helsingistä, iski yhtäkkiä hirmuisen voipunut olo. Maanantaina olikin sitten jo oikein kunnon tauti niskassa. Myöhemmin viikolla selvisi, että oli poskiontelotulehdus. Jumaliste: Jo viides vuoden sisällä! Sain lääkearsenaalin ja lähetteen sairaalan. Toivotaan, että aika sinne tulee pian. Eihän se nyt ole ihan normaalia, että ihan normiflunssa menee välittömästi mädäksi onteloihin.

Joka tapauksessa. Taudin vuoksi olen hissutellut kotona melkein koko viikon. On tuntunut sille, että samalla, kun päivissä ei ole ollut juuri mitään sisältöä, on ne liihotelleet ohi kauhan nopeasti. Tuntunut sille, että heti kun olen saanut F:n aamulla kouluun, tulevat F ja A jo takaisin koulusta ja töistä. Hyvä kun olen siinä välissä ehtinyt raivata aamupalapöydän pois ja vaihtaa yöppärin päivävaatteisiin.

On se vaan niin, että elämä taloudessa, jossa on kaksi aikuista, on aika erilaista. Joillekin tietysti on ihan normaalia, että työt jaetaan ja kipeä saa levätä, mutta jos muistelen vaikka F:n ja minun kahdenkeskistä asumisaikaa, jossa omassa oksennustaudissaankin piti pyörittää lapsen arki, on nykyinen tilanne valovuoden päässä siitä. On aika kiitollinen olo kyllä nyt juuri siitä, että saa autokyydin apteekkiin ja lääkäriin. Tai että ruoka menee pöytään, lapsi unille ja pyykit narulle, vaikka itse makaisi raatona sohvalla, vetää vitskuja naamaan ja lukea kirjaa. Ja vaikkei parisuhdetta voikaan palveluiden päälle rakentaa, tuntuu kauhean hyvälle se, että on joku, johon luottaa myös tämmöisissä arkisissa asioissa. Tuntuu sille, että alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että voi tosiaankin ihan reilusti turvautua toiseen, eikä tarvitse rämpiä aina itse.

F on luuhastellut taas kyläluutana koko viikon. Mitä isommaksi tytär kasvaa, sitä enemmän nuo kaverit alkaa näköjään merkitä. Me ollaan A:n kanssa lähtökohtaisesti karmean tyhmää ja ”noloo” seuraa miniteinin mielestä. Paitsi tietysti siinä vaiheessa, kun pitää toimia kokkina, iltasadunlukijana, pyykkärinä, rahahanana, sylinä, solmujenselvittäjänä, läksyapuna  tai yöllisenä turvana. On se vaan erikoista nähdä, kuinka samassa lapsen kropassa taistelee jo kaksi niin erilaista maailmaa: Se ihan pieni tyttö ja sitten jo kovasti isoksi halajava itsenäinen koululainen.

Kun kävimme F:n kanssa maanantaina hammaslääkärissä, ja katselin tyttöä odotushuoneessa, tuntui, kun näkisin hänet jotenkin ulkopuolisen silmin. Meillä kotona häärii se oma, pieni, tyttö. Mutta odotushuoneessa istuikin jo se pitkäraajainen neiti, jonka koko olemus on muuttunut niin paljon vuoden aikana. Missä on pulleat posket, hapsuinen tukka ja vielä l-kirjaimena kuuluva r? Tuntuu, että valovuoden päässä. Nyt on englanninkieliset huudahdukset ja vaikeat lelujen nimet. Lempibändit, vaatesuosikit ja koulumaailma, josta tulee illallispöydässä vain parhaat palat.

Toivon, että flunssa on nyt tämän viikon aikana selätetty ja viikonlopun saa jo nauttia oikeasta olosta. Meillä on luvassa muun muassa F:n kaverin yökyläily, sauna- ja vohveliskestit ystäväperheen luona ja muutama muukin ohjelmanumero. Sisko pyysi mukaansa täällä Tampereella järjestettäville häämessuille, jonne kauheasti kyllä  haluaisin mennä, mutta taitaa käydä niin, ettei sinne vaan tänä viikonloppu nyt ehdi revetä. Siskolla on häät ensi syksynä, ja minä olen niissä kemuissa yksi kaasoistaa. Meillä A:n kanssa on puolestaan häät nyt tulevana keväänä, joissa kyseinen morsiansisko on puolestaan yksi omista kaasoistani. Voitte siis vaan kuvitella, kuinka ristiin kaikki nämä järjestelyt menevätkään. Varsinkin, kun soppaan sotketaan vielä se kolmas sisko, jonka häitä juhlittiin viime elokuussa, ja joka - yllätys - on taas tulevissa kemuissa kaaso ja häämuusikko ja vaikka mitä. 

Joka tapauksessa: Ehkäpä viikonlopussa on ihan tarpeeksi touhua jo tälläkin ohjelmapaletilla. Ja voi vitsi kun olisi mahdollisuus päästä jo ulos ja vähän hikoilemaankin: Montahan kuumettonta päivää pitää olla, että saa mennä liikkumaan? Olisi jo kauhea palo vähän hikoilemaan. 

Kivaa viikonloppua!

 

-Karoliina-

Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Ladataan...
Kolmistaan

Tänään on ollut vähän surkea päivä. Ei tähän maailma kaadu. Kukaan ei ole kuollut, eikä mitään vakava-vakavaa ole tapahtunut, mutta mieli on ollut maassa, kroppa jo aika on väsynyt. Koska:

sunnuntaina iski kuume. Luulin, että ihan sellainen perus virusflunssa, joka menee ohi muutamalla lepäilypäivällä. No. Nyt on lämpöä ollut se 10 päivää, ja olo ei ainakaan parempaan suuntaan ole muuttunut.

Lepäilin koko viime viikon nenäkannun, Duactin ja mehun voimin, koska ajattelin, että en viitsi lähteä turhaan lääkäriin. Ajattelin, että en todellakaan halua antibioottikuuria, joten miksipä sitä sitten muuten lääkäriin edes menisi.

Perjantaina perheeni haki F:n ja minut viikonlopuksi Keski-Suomeen, jotta saisin levätä oikein rauhassa, kun F:llä olisi muuta aikuisseuraa ja minulle toimisi mehun tarjoilu suoraan sohvalle. Samana iltana minulle isku kuitenkin aivan kauhea korvakipu. Siis sellainen, että koko oikea puoli päästä olkapäähän asti oli niin kipeä, että oli pakko ottaa jopa Panacodia (vaikkei sekään paljon auttanut). Kipu kyllä hätkähdytti itsenikin, koska olen monta kertaa aikaisemminkin huomannut, että minulla on korkea kipukynnys. Esimerkiksi niin kova, että F meinasi syntyä kotiin, koska olin vaan "ei tässä vielä mitään hätää ole. Turha lähteä sairaalaan liian aikaisin".

Kun heräsin sitten lauantaiaamuna, huomasin, että korvastani oli vuotanut verta. Äitini äkkäsi heti, että tärykalvoni oli varmasti puhjennut ja pakotti minut varaamaan ajan Jyväskylästä yksityiselle lääkäriasemalle (koska eihän maalla ole viikonloppuisin terveyskeskus auki). Siitäkin huolimatta, että edelleenkin tässä vaiheessa vastustin lääkärille menoa aika rutkasti.

Onneksi kuitenkin menin. Lääkäri kurkkasi korvaani ja hänen suustaan pääsi empaattinen ”voi,voi”. Korvissani oli kyllä tulehdus, mutta oikea korvani oli sen lisäksi muutenkin aika seulana. Mätäinen. tärykalvo veressä ja kuten äitini arveli – tärykalvo puhjennut. Kouraan sairauslomatodistus ja paljon pelkäämäni antibioottikuuri.

Olen nyt syönyt lääkettä pari vuorokautta, mutta olo ei ole juuri parempi. Itse asiassa. Tänä aamuna oloni oli tuplasti karmeampi, kun kipujen lisäksi minua huimasi ja oksetti. Tasapainoaisti kun sattuu sijaitsemaan korvassa. Täytyy myöntää, että jopa vähän itketti. Kipeänä sitä välillä hätkähtää siihen tosiasiaan, että asuu F:n kanssa kahden ja koko perheeni on satojen tai tuhansien kilometrien päässä. Miten ihanaa olisi, jos voisi jäädä peiton alle sairastamaan ja joku hoitaisi kodin, lapsen ja toisi kuumaa mehua jalkahieronnan kaveriksi. Tosin enpä tiedä, tottuisinko edes sellaiseen yleellisyyteen. Kun käly tarjosi viemään minut lääkäriin, hakemaan F:n päiväkodista ja käymään kaupassa, olin vaan : "Kiitos hirveästi, kun tarjosit apua, mutta kyllä me pärjätään". Mistähän tämä reippauden pakkokin aina puskee? 

Mutta sitten taas asiaan. (Huomaan, että näin kipeänä kirjoitushommakaan ei pysy ihan pakeitissa). Kävin päivällä terveyskeskuksessa ja siellä sain käteeni vähän lisää nenäsumutetta, kotihoito-ohjeet, lisää lepopakkoa ja jatkotoimenpideohjeet. Toivottavasti tämä lähtee nyt tällä oikeasti etenemään ja pääsen taas pian kiinni oikeaan elämään. Ette usko, kuinka minulla on ikävä tavallista kotoilua, energistä oloa, töihin menoa ja F:n kanssa puuhailua. Oikein kyllästyttää tämä oma mantrani: ”Äiti ei nyt voi laulaa, kun ääni on poissa. Äiti ei jaksa nyt oikein kutitella. F, voisitko nyt yrittää itse hoitaa tämän homman kun äiti on kipeänä.”

Vaikka korvan megatulehdus ottaakin päähän, oli diagnoosin saaminen kuitenkin myös helpotus. Tuollainen korvatulehdus ei tule ihan päivissä, eikä edes viikoissa aikuiselle, joten voipi hyvinkin olla, että tulehdus on muhinut korvassa kuukausia. Ja samalla myös aiheuttanut tämän minun syksyn sairastelukierteeni. On jotenkin helpottavaa saada selitys sille, miksi olen ollut niin paljon kipeänä viimeisten kuukausien aikana. Tämä korva selittäisi myös sen, miksi flunssa on aina aktivoinut juuri lentäessä.

Nyt täytyy pitää peukkuja, että tauti menee kiireesti ohi. On aivan kauhean syyllinen ja ahdistunut olo siitä, että työt ja velvollisuudet vaan lykkääntyvät, kun en pääse niitä hoitamaan. Kyllä tiedän, etten ole missään työssäni korvaamaton, mutta tällä työmoraalilla kotona oleilu – vaikkakin sitten kipeänä – tuntuu aika kauhealle. Sitä alkaa kerätä päässään sellaista tekemättömien töiden listaa, että huimaa jo kohta ihan siitäkin syystä.

Toki minua huolestuttaa jo ensi viikon viikonloppukin, vaikka siihen on vielä aikaa. Lääkäri sanoi, että ”nyt ei saa sitten sukeltaa eikä lentää”, ja minulla ja F:llähän on lentoliput taskussa Saksan matkaa varten juurikin tuohon kuun vaihteeseen. Voisin vaan kuvitella sen F:n pettymyksen määrän (ja OMANI!), jos reissuun ei päästäisikään.

Mutta ehkä nyt en maalaile piruja seinälle vaan keskityn – taas vaihteeksi – lepäämään.

-Karoliina-

HUOMINEN CAFE KÖKETIN KIRJAILTA SIIRTYY TOISEEN AJANKOHTAAN SAIRASTELUNI VUOKSI! 

Pages