Ladataan...

Juttelimme perjantaina pienellä porukalla treffiohjelmista ja siitä, voisiko niiden kautta – ihan aidosti – löytää elämänsä rakkauden. Yksi kaveriporukastamme oli sitä mieltä, että idea oli järjetön ja ehkä jopa vähän nöyryyttäväkin. Hänen mielestään jos flaksi ei ollut käynyt tosielämässä, oli turha olettaa, että se toteutuisi tosi-tv:n kauttakaan.

Minä olin porukassamme varmasti eniten sitä mieltä, että jokin tuollainen ihan hullu tapakin voisi toimia rakkauden etsinnässä. Lähinnä siitä syystä, että ihmiset toistavat joskus tuhoisiakin käyttäytymismalleja vuosi vuoden perään, vaikka tietävät niiden johtavan vaikeuksiin. Tiedän vaikkapa montakin ihmistä, jotka periaatteessa haluavat luotettavan ja kiltin puolison, mutta silti rakastuvat aina kerta toisensa jälkeen vaarallisiin ja jännittäviin renttuihin. Niin ja kummastelevat sitten, kun tulevat petetyiksi ja jätetyiksi.

Tuollaista ”rakastumisen kaavaa” noudattava ovat mielestäni hyvä esimerkki ihmisryhmästä, jolle ulkopuoliset maaret kalliot tai elina tanskaset ovat varmasti tarpeen. Jos he ovat etsineet turvaa epävakaalta maaperältä, eivät he ehkä osaa enää edes etsiä sitä luotettavilta tahoilta. Silloin jokin ihan toisenlainen puoliso – sellainen, jota eivät olisi itse valinneet – voisi olla avain onneen.

Vaikka kuinka olinkin sitä mieltä, että myös vaikkapa Ensitreffit alttarilta -formaatista (josta kirjoitin aikaisemmin jo muuten täällä) voisi löytää itselleen oikean elämänkumppanin, otin puheeksi yhden parisuhteen synnyn ja jatkuvuuden kulmakivistä, kemian. Nimittäin se on minusta osa-alue, josta puhutaan – varsinkin pitkissä, jopa elämänmittaisissa parisuhteissa – aivan liian vähän. Ja jota luultavammin ei voi psykologitesteillä ja muilla ulkoisilla mittareilla arvata tai ennustaa. Ei edes Kari Kanala! 

Vaikka olenkin romantikko, olen – varsinkin mitä vanhemmaksi tulen – yhä arkisempi rakkauden suhteen. Olenkin nykyisin sitä mieltä, että hoidetut tiskit, valmis iltapala, nukkumaan laitettu lapsi tai hierotut jalat on juuri sitä parasta, arkista rakkautta, jota voi vaan olla. Ja on muuten myös hienoa, että näistä asioista puhutaan nykyisin paljon. Arkisten tekojen merkitystä korostetaan niin parisuhdeohjelmissa, netissä kuin perhelehtienkin sivuilla. Sanotaan, että on ihan ok, ettei ole kynttiläillallisia, mieletöntä intohimoa tai pakahduttavia rakkaudentunteita. On ihan ok, että olo on ”vain” ok.

Toisaalta: Niin hyvä kuin arkisen arjen ja toisaalta arkisen rakkauden korostaminen onkin, olen sitä mieltä, ettei ihan kaikkia romanttisessa rakkaussuhteessa kuitenkaan voi laskea selätettyjen pyykkivuorien, tasaisesti jaettujen kotitöiden ja samansuuntaisten elämänarvojen laskurilla. Uskon siihen, että juuri se jokin – kemia, vetovoima, sähkö – jota mittareilla ei voi mitata, on se, mikä erottaa ihan hyvät parisuhteet niistä elämän suurista rakkaustarinoista. Enkä nyt tarkoita kemialla (vain) seksiä, vaan ihan kaikkea sitä rakastuneen ja ennen kaikkea rakastavan parin välillä olevaa erityistä tunnetta, joka erottaa romanttisen suhteen vaikkapa ystävyyssuhteesta, jossa niin ikää parhaimmillaan on kunnioitusta, rakkautta tai yhteenkuuluvuutta.

Ehkä minulle onkin tullut median suhteen vähän sellainen arkiähky. On hienoa, että ihmiset vapautetaan täydellisen elokuvarakkauden tavoittelusta, mutta toisaalta täytyykö jotain niin ihmeellistä kuin rakkaus myöskään alentaa. On hienoa puhua arjen hiipimisestä suhteeseen ja rakastumisen muuttumista rakastamiseksi, mutta toisaalta ajattelen, että juuri se romanttisen rakkaussuhteen ihmeellisyys ja ylivertaisuus kohottaa sen sellaiseksi, joka myös tekee elämästä jotain suurempaa.

Minusta tuntuu, että vaikka leffat, sarjat, kirjat ja lehtien tarinat ovatkin täynnä toinen toistaan satumaisempia tarinoita rakkaudesta, tosielämän rakkaudesta haihattelevat halutaan tipauttaa maanpinnalle lapsellisista kuvitelmistaan. Halutaan kertoa, että kyllä se huuma laantuu ja arki astuu kaikkiin suhteisiin. No niin ihan varmasti astuu – onneksi – mutta ei sen tarvitse silti tarkoittaa sitä, että rakkauden ja rakastetun ihmeellisyys katoasi minnekään. Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmeellisyyden ja kemian voi nähdä vaikka kaurapuurolautasen, haisevan biojäteastian tai täyteen kenkiä ripotellun eteisen yli.

Ei ole laisinkaan tyhmää, jos odottaa rakkauden olevan mysteeri (jaetusta arjesta ja jaetusta wc:stä huolimatta). Ei ole minusta liikaa odotettu, että kemia, vetovoima ja vain se omalla rakkaalle tarkoitettu katse säilyisi vuosien ja vuosikymmenten jälkeenkin. Jos vaan haluaa nähdä suhteen ja ennen kaikkea toisen ihmisen ihmellisyyden kaikkien muiden maailman ihmisten joukossa.

-Karoliina-

Kuva: Emmi Kronholm

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minulla on tapana joskus pompotella postausideoitani muiden kanssa. Se on ihan loistava tapa saada perspektiiviä ja raikkaita ideoita. Ja vaikka harvoin toisen ihmisen antama idea on aivan sellaisenaan sopiva minun näppiksilleni, saan niistä yleensä aina oivalluksen johonkin aiheeseen, josta haluan kirjoittaa.

Taas kun viime sunnuntaina makoilin tuossa sohvalla ja täytin tämän viikon postauskalenteriani, kysyin A:ltä, mistä voisin kirjoittaa. ”Siis jokin parisuhdeaihe”, täsmensin, koska jos ette ole huomanneet, pyrin kirjoittelemaan joka viikko ainakin yhden perhepostauksen, yhden parisuhdejutun, yhden ajankohtaisen ajatuksen, yhden koti/ruokahomman ja yhden tyyli- tai kauneusjutun. Piti vielä keksiä, mitä kirjoittaisin tällä viikolla rakkaudesta.

Ja niinpä sain puolisoltani idean tähän tekstiin. Sinänsä hassua, koska kyseinen aihe oli vilahtanut päässäni jo edellisviikolla lukiessani Laura Kangasluoman pari vuotta vanhan postauksen Saako miehelle tehdä voileivän?, mutta vasta kun A sanoi asian ääneen, kirkastui omat ajatukseni aiheen tiimoilta.

Nyt ensin on myönnettävä, että tämä postaus liittyy minusta vahvasti viime viikolla kirjoittamaani juttuun siitä, kuinka puolisolle tulisi puhua. Koska molemmissa on kyse rakkaudesta ja kunnioittamisesta. Silti arkiset teot ansaitsevat minusta ihan oman postauksensa.

Kun löytää tulevan aviomiehensä 31-vuotiaana eronneena äitinä, ja kun puolisollakin on takana vielä pari vuotta enemmänkin elettyä elämää ja parisuhteita, on selvää, että suhdetta ei rakenneta aivan neitseelliseltä pohjalta. Silloin molempien menneisyyden parisuhdeonnistumiset ja -mokat, elämänarvot ja ylipäätään havainnot yhteiselämästä ja rakkaudesta isketään samaan pataan. Minä en pidä sitä kuitenkaan lainkaan huonona asiana. Itse asiassa: Ilman noita kokemuksia ja mahalaskujakaan me emme olisi nyt tässä. Emmekä varmasti myös osaisi arvostaa kaikkea sitä hyvää, jota eteen tulee. Sitä voisi pitää itsestään selvyytenä.

Kuten te tiedätte, minä olen feministi hamaan tappiin. Mutta olen samalla myös hirmuisen perhekeskeinen ”italialaismamma”, joka haluaa osoittaa rakkautta perhettään kohtaan lihapadoilla ja siistillä kodilla. Se on joskus yhtälö, joka saa ennen kaikkea minut itseni hämilleen ja ristiriitaisiin fiiliksiin: Periaatteessa nautin perinteisistä naisten töistä, mutta sitten välillä taas iskee puuskaa, jossa mietin, pitäisikö lopettaa koko pullan leipominen ihan vain siksi, etten halua toteuttaa tiettyjä odotuksia. Ennen kaikkea omiani!

Vuodet ja kyseinen parisuhde ovat kuitenkin opettaneet minulle, että toisen ihmisen huomioiminen – vaikka niiden voileipien, joista Kangasluoman Laura puhui, tekeminen – ei ole mitään nyrkin ja hellan välissä olemista, vaan yksinkertaisesti rakkaan ihmisen huomioimista. Olen tähänastisen elämäni jotenkin hirveän tarkasti pitänyt kiinni siitä, ettei minusta tule liian kiltti. Kuulostaa nyt ehkä hieman todella naurettavalle, mutta olen usein parisuhteissa ajatellut, etten saa alkaa liiaksi passaamaan toista, ettei minulle itselleni käy huonosti. Koska sellainen vaara väärien ihmisten ja suhteiden kanssa on olemassa – kiltistä tulee ovimatto.

Kysehän – näin jälkiviisaana – on tietysti ollut siitä, että olen pelännyt, että antamalla itsestäni toiselle, joudun menettämään jotain. Ja sehän on tietysti ihan relevantti pelko, jos suhde ei ole tasapainoinen – mutta pidemmän päälle sellaisella itsensä suojelulla ei varmasti saavuta kovinkaan antoisaa olotilaa. Kenellekään. Sillä varmasti tekee vain halla hyvällekin suhteelle. 

Ajattelenkin nyt niin, että pienten palvelusten tekeminen ja aito yhteen hiileen puhaltaminen vaatii ihan kauheasti luottamusta. Jopa rohkeutta. Silloin, jos uskaltaa antaa itsestään ja omista voimavaroistaan myös toiselle, altistaa itsensä myös haavoille. Koska minä ajattelen niin, että jos puolisolle ei halua tehdä palveluksia, on kyse ennen kaikkea pelosta. Siitä, jossa pelkää omien uhraustensa ennemmin kuluttavan ja riuduttavan itseään, kun tuovan mitään (yhteiseen) hyvään. Silloin ei usko siihen vanhaan mantraan, jossa sanotaan: ”antamalla saa”.

Joskus varautuneisuus ja terve itsesuojeluvaisto ovat tietysti paikallaan, mutta uskoisin, että monissakaan suhteissa sellainen viimeiseen asti omien puoliensa pitäminen ei ole tarpeen. Nimittäin jos suhde saadaan siihen tilaan, että toinen osapuoli vastaa palveluksiin vilpittömillä palveluksilla ja arvostuksella, saa se aikaan hyvän kierteen. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää pelätä, tekeekö omat teot sinusta palvelusväen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Huivi, Zara // merinolneule, Makia Clothing (saatu) // tekonahkahame, Minimum // kengät, Dr.Martens

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen rakastanut Ensitreffit alttarilla -sarjaa aivan sen ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien. Olen janonnut nähdä, miten ihmiset kohtaavat, ihastuvat, vetäytyvät tai rakastuvat. Kuinka he haluavat rakkautta ja kumppanuutta niin paljon, että ovat valmiit ottamaan mielettömiä riskejä. Hyppäävät kirjaimellisesti kohti tuntematonta, eivätkä lyyhisty pelon eteen.

Vaikka suhtaudunkin Enskarin henkilöihin kuin ystäviini, on ohjelman katsominen kuitenkin kaikkine herättämineen tunteineen toki myös viihdettä. Erityisesti minua kiinnostaa katsoa pareja sillä silmällä, osaanko aavista, keille käy lopulta hyvin. Ketkä päätyvät todellisessa elämässä yhteen ja ketkä eivät ole oikeat toisilleen.

En haluaisi leuhkia (enpä), mutta olen joka ikinen kerta arvannut parien kohtalon kolmen ensimmäisen jakson perusteella. Meillä on itse asiassa A:n kanssa tällä hetkellä pieni veto meneillään tämänkin vuoden pareista, joten saa nähdä, jatkuuko tarkkanäköisyyteni vielä tälläkin kaudella.

Kun katselin taas tällä viikolla Enskareita, aloin pohtia, elänkö tällä hetkellä parisuhteessa, jollainen meille kummallekin osapuolelle olisi valittu, jos asiantuntijat olisivat saaneet laittaa sormensa peliin. Olisimmeko paperilla oikea pari? Mikä puhuisi yhteisen elämän puolesta ja minkä asiantuntijat näkisivät taas ominaisuuksiksemme, joiden vuoksi meitä ei laitettaisi yhteen?

Vaikka koenkin, että olen juuri siinä suhteessa ja tilanteessa, jollaista olen aina toivonut, olen myös kymmeniä kertoja ajatellut, että olemme samanaikaisesti myös todella epätodennäköinen pari. Epätodennäköinen siksi, että paperilla – ainakin ulkoisten ominaisuuksien puitteissa – en itse ainakaan ensimmäisenä ajattelisi, että tässäpä oiva match.

Minä ja hän ollaan tuli ja vesi. Helposti syttyvä ja rauhallisesti etenevä. Sata räiskyvää ilotulista ja hiljaisesti lainehtiva järvenpinta. 

Entinen ammattiurheilija ja liikunnan vihaaja. Aamuvirkku ja se, joka torkuttaa herätystä ainakin viidesti joka aamu.

Olemme ne, joista toinen on joka paikassa vähintään 10 minuuttia etuajassa ja se, jolla ei ole koskaan kiire minnekään. Se sama, joka alkaa viisi minuuttia ennen lentokentälle lähtöä maksaa rauhaisaisti laskuja tai pyyhkii pölyjä.

Olemme ne, joista toinen tiivistää asiansa lyhyen ytimekkäästi. Ja se, jonka jutut rönsyilevät asiasta ja minuutista toiseen. Kiroilija ja se, jonka suuhun noituminen ei kuulu.

Se, joka on kohtelias ja korrekti. Ja se toinen, joka haluaa tahallaan provosoiva. Se, jonka pahin pelko olisi lopettaa olemasta anarkistinen ja se, jolle toinen tällöin sanoo: ”Kulta. Turha pelko. Ei susta koskaan tule konservatiivista.”

Kun katselee Ensitreffi alttarilla -pareja – ja myös niitä ihan lähellä olevia tosi elämänkumppanuksia – tajuaa myös sen, kuinka huikea kokonaisuus parisuhde lopulta onkaan. Ettei parisuhteen laatu ole lopulta ihmisten ominaisuuksien summa. Tai ominaisuuksien puutelistan. Se on jotain sellaista, jota järjellä, listoilla tai ulkoisilla ominaisuuksilla ei voi selittää.

Siksi rakkaus onkin niin ihmeellistä.

-Karoliina-

 

Share

Pages