Ladataan...
Kolmistaan

Minulla on tapana joskus pompotella postausideoitani muiden kanssa. Se on ihan loistava tapa saada perspektiiviä ja raikkaita ideoita. Ja vaikka harvoin toisen ihmisen antama idea on aivan sellaisenaan sopiva minun näppiksilleni, saan niistä yleensä aina oivalluksen johonkin aiheeseen, josta haluan kirjoittaa.

Taas kun viime sunnuntaina makoilin tuossa sohvalla ja täytin tämän viikon postauskalenteriani, kysyin A:ltä, mistä voisin kirjoittaa. ”Siis jokin parisuhdeaihe”, täsmensin, koska jos ette ole huomanneet, pyrin kirjoittelemaan joka viikko ainakin yhden perhepostauksen, yhden parisuhdejutun, yhden ajankohtaisen ajatuksen, yhden koti/ruokahomman ja yhden tyyli- tai kauneusjutun. Piti vielä keksiä, mitä kirjoittaisin tällä viikolla rakkaudesta.

Ja niinpä sain puolisoltani idean tähän tekstiin. Sinänsä hassua, koska kyseinen aihe oli vilahtanut päässäni jo edellisviikolla lukiessani Laura Kangasluoman pari vuotta vanhan postauksen Saako miehelle tehdä voileivän?, mutta vasta kun A sanoi asian ääneen, kirkastui omat ajatukseni aiheen tiimoilta.

Nyt ensin on myönnettävä, että tämä postaus liittyy minusta vahvasti viime viikolla kirjoittamaani juttuun siitä, kuinka puolisolle tulisi puhua. Koska molemmissa on kyse rakkaudesta ja kunnioittamisesta. Silti arkiset teot ansaitsevat minusta ihan oman postauksensa.

Kun löytää tulevan aviomiehensä 31-vuotiaana eronneena äitinä, ja kun puolisollakin on takana vielä pari vuotta enemmänkin elettyä elämää ja parisuhteita, on selvää, että suhdetta ei rakenneta aivan neitseelliseltä pohjalta. Silloin molempien menneisyyden parisuhdeonnistumiset ja -mokat, elämänarvot ja ylipäätään havainnot yhteiselämästä ja rakkaudesta isketään samaan pataan. Minä en pidä sitä kuitenkaan lainkaan huonona asiana. Itse asiassa: Ilman noita kokemuksia ja mahalaskujakaan me emme olisi nyt tässä. Emmekä varmasti myös osaisi arvostaa kaikkea sitä hyvää, jota eteen tulee. Sitä voisi pitää itsestään selvyytenä.

Kuten te tiedätte, minä olen feministi hamaan tappiin. Mutta olen samalla myös hirmuisen perhekeskeinen ”italialaismamma”, joka haluaa osoittaa rakkautta perhettään kohtaan lihapadoilla ja siistillä kodilla. Se on joskus yhtälö, joka saa ennen kaikkea minut itseni hämilleen ja ristiriitaisiin fiiliksiin: Periaatteessa nautin perinteisistä naisten töistä, mutta sitten välillä taas iskee puuskaa, jossa mietin, pitäisikö lopettaa koko pullan leipominen ihan vain siksi, etten halua toteuttaa tiettyjä odotuksia. Ennen kaikkea omiani!

Vuodet ja kyseinen parisuhde ovat kuitenkin opettaneet minulle, että toisen ihmisen huomioiminen – vaikka niiden voileipien, joista Kangasluoman Laura puhui, tekeminen – ei ole mitään nyrkin ja hellan välissä olemista, vaan yksinkertaisesti rakkaan ihmisen huomioimista. Olen tähänastisen elämäni jotenkin hirveän tarkasti pitänyt kiinni siitä, ettei minusta tule liian kiltti. Kuulostaa nyt ehkä hieman todella naurettavalle, mutta olen usein parisuhteissa ajatellut, etten saa alkaa liiaksi passaamaan toista, ettei minulle itselleni käy huonosti. Koska sellainen vaara väärien ihmisten ja suhteiden kanssa on olemassa – kiltistä tulee ovimatto.

Kysehän – näin jälkiviisaana – on tietysti ollut siitä, että olen pelännyt, että antamalla itsestäni toiselle, joudun menettämään jotain. Ja sehän on tietysti ihan relevantti pelko, jos suhde ei ole tasapainoinen – mutta pidemmän päälle sellaisella itsensä suojelulla ei varmasti saavuta kovinkaan antoisaa olotilaa. Kenellekään. Sillä varmasti tekee vain halla hyvällekin suhteelle. 

Ajattelenkin nyt niin, että pienten palvelusten tekeminen ja aito yhteen hiileen puhaltaminen vaatii ihan kauheasti luottamusta. Jopa rohkeutta. Silloin, jos uskaltaa antaa itsestään ja omista voimavaroistaan myös toiselle, altistaa itsensä myös haavoille. Koska minä ajattelen niin, että jos puolisolle ei halua tehdä palveluksia, on kyse ennen kaikkea pelosta. Siitä, jossa pelkää omien uhraustensa ennemmin kuluttavan ja riuduttavan itseään, kun tuovan mitään (yhteiseen) hyvään. Silloin ei usko siihen vanhaan mantraan, jossa sanotaan: ”antamalla saa”.

Joskus varautuneisuus ja terve itsesuojeluvaisto ovat tietysti paikallaan, mutta uskoisin, että monissakaan suhteissa sellainen viimeiseen asti omien puoliensa pitäminen ei ole tarpeen. Nimittäin jos suhde saadaan siihen tilaan, että toinen osapuoli vastaa palveluksiin vilpittömillä palveluksilla ja arvostuksella, saa se aikaan hyvän kierteen. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää pelätä, tekeekö omat teot sinusta palvelusväen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Huivi, Zara // merinolneule, Makia Clothing (saatu) // tekonahkahame, Minimum // kengät, Dr.Martens

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen rakastanut Ensitreffit alttarilla -sarjaa aivan sen ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien. Olen janonnut nähdä, miten ihmiset kohtaavat, ihastuvat, vetäytyvät tai rakastuvat. Kuinka he haluavat rakkautta ja kumppanuutta niin paljon, että ovat valmiit ottamaan mielettömiä riskejä. Hyppäävät kirjaimellisesti kohti tuntematonta, eivätkä lyyhisty pelon eteen.

Vaikka suhtaudunkin Enskarin henkilöihin kuin ystäviini, on ohjelman katsominen kuitenkin kaikkine herättämineen tunteineen toki myös viihdettä. Erityisesti minua kiinnostaa katsoa pareja sillä silmällä, osaanko aavista, keille käy lopulta hyvin. Ketkä päätyvät todellisessa elämässä yhteen ja ketkä eivät ole oikeat toisilleen.

En haluaisi leuhkia (enpä), mutta olen joka ikinen kerta arvannut parien kohtalon kolmen ensimmäisen jakson perusteella. Meillä on itse asiassa A:n kanssa tällä hetkellä pieni veto meneillään tämänkin vuoden pareista, joten saa nähdä, jatkuuko tarkkanäköisyyteni vielä tälläkin kaudella.

Kun katselin taas tällä viikolla Enskareita, aloin pohtia, elänkö tällä hetkellä parisuhteessa, jollainen meille kummallekin osapuolelle olisi valittu, jos asiantuntijat olisivat saaneet laittaa sormensa peliin. Olisimmeko paperilla oikea pari? Mikä puhuisi yhteisen elämän puolesta ja minkä asiantuntijat näkisivät taas ominaisuuksiksemme, joiden vuoksi meitä ei laitettaisi yhteen?

Vaikka koenkin, että olen juuri siinä suhteessa ja tilanteessa, jollaista olen aina toivonut, olen myös kymmeniä kertoja ajatellut, että olemme samanaikaisesti myös todella epätodennäköinen pari. Epätodennäköinen siksi, että paperilla – ainakin ulkoisten ominaisuuksien puitteissa – en itse ainakaan ensimmäisenä ajattelisi, että tässäpä oiva match.

Minä ja hän ollaan tuli ja vesi. Helposti syttyvä ja rauhallisesti etenevä. Sata räiskyvää ilotulista ja hiljaisesti lainehtiva järvenpinta. 

Entinen ammattiurheilija ja liikunnan vihaaja. Aamuvirkku ja se, joka torkuttaa herätystä ainakin viidesti joka aamu.

Olemme ne, joista toinen on joka paikassa vähintään 10 minuuttia etuajassa ja se, jolla ei ole koskaan kiire minnekään. Se sama, joka alkaa viisi minuuttia ennen lentokentälle lähtöä maksaa rauhaisaisti laskuja tai pyyhkii pölyjä.

Olemme ne, joista toinen tiivistää asiansa lyhyen ytimekkäästi. Ja se, jonka jutut rönsyilevät asiasta ja minuutista toiseen. Kiroilija ja se, jonka suuhun noituminen ei kuulu.

Se, joka on kohtelias ja korrekti. Ja se toinen, joka haluaa tahallaan provosoiva. Se, jonka pahin pelko olisi lopettaa olemasta anarkistinen ja se, jolle toinen tällöin sanoo: ”Kulta. Turha pelko. Ei susta koskaan tule konservatiivista.”

Kun katselee Ensitreffi alttarilla -pareja – ja myös niitä ihan lähellä olevia tosi elämänkumppanuksia – tajuaa myös sen, kuinka huikea kokonaisuus parisuhde lopulta onkaan. Ettei parisuhteen laatu ole lopulta ihmisten ominaisuuksien summa. Tai ominaisuuksien puutelistan. Se on jotain sellaista, jota järjellä, listoilla tai ulkoisilla ominaisuuksilla ei voi selittää.

Siksi rakkaus onkin niin ihmeellistä.

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Eräänä heinäkuun torstaina kävi jotain, jonka muistan varmasti koko elämäni. Minä ja A, sekä ystäväni perhe treffasimme leikkipuistossa. Aurinko paistoi, höpistiin kuulumisia. Hetken päästä näin, kun puiston ulkopuolella näytti makaavan mies. ”Pojat (eli miehet), viitittekö käydä katsomassa, että tolla on kaikki kunnossa”, tokaisin kevyesti ja viittasin päälläni makaavan miehen suuntaan. A ja ystäväni mies lähtivät paikalle. Aluksi rauhallisesti kävellen, mutta sitten kohta jo juosten. Ihan tavallinen puistohetki muuttui sekunnin sadasosassa hätäpuheluksi, elvyttämiseksi ja puolitoistatuntiseksi murhenäytelmäksi, jonka todellista lopputulosta emme edelleenkään tiedä. Sairauskohtaus ja minuutit, joiden aikana paikalle kaahasi pelottavan paljon pelastushenkilökuntaa.

Kun tilanne oli meidän osaltamme ohi, kävelimme hiljaisina ravintolaillalliselle. Lapsille lihapullia ja aikuisille hermo-oluet, joita ennen piti käydä pesemässä kädet verestä. Veti hiljaiseksi. Ja toisaalta puheliaaksi – piti päästä purkamaan, mitä tapahtui, miksi ja olisiko – koska tottakai siinä jokainen jollakin tavalla itseään parjasi – asiat voinut tehdä toisin.

Tapahtuma jäi kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi meidän kaikkien aikuisten mieleen. Ystäväni, joka elvytti, kertoi miehen kasvojen tulleen mieleen monena iltana, kun hän sulki silmänsä nukkumaan mennessä. Ja kyllä se oli asia, josta meilläkin puhuttiin vielä monen monta kertaa. Onneksi F oli juuri tuolloin mummon ja papana kanssa samaan aikaan ostamassa koulureppua. Hänelle asioiden selittäminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa.

Vaikka aina sitä kuvittelee tietävänsä, että elämä on lyhyt, sen lyhyyden tajuaa vasta, kun tapahtuu jotain tällaista. Yhdessä hetkessä sitä ollaan kävelyllä, toisessa maataan keskellä katua elämän jatko vaakalaudalla. Ja kun tämä voi tapahtua kenelle vaan meistä!

Olen miettinyt elämän arvostamista jo ennen tapahtunutta, mutta nyt sitä vasta olenkin pohdiskellut. Olisi ihan todella tekopyhää ajatella, että jokaista elämän päivää voisi ajatella elävänsä kuin viimeistä. Nimittäin en minä ainakaan elämäni viimeisenä päivänä haluaisi käydä ruokakaupassa, taistella lapsen kanssa housuvalinnoista tai käyttää iltaani telkkaria tuijottaen, vaikka sitä se arki joskus ihan välttämättä onkin. Eikä siinä ole edes mitään vikaa!

Mutta jos ei nyt elä jokaista päivää kuin viimeistä, niin voi kun voisi elää jokaisen viikon kuin se olisi läpileikkaus siitä, millaisen kokonaiskuvan elämästään haluaisi. Että vaikka jokaisesta yksittäisestä hetkestä ei olisi niin ylpeä, niin edes siitä, millainen teema ja yleisvire elämässä vallitsee.

Luin tällä viikolla Selfmaden Insta-sivuilta hienon viisauden: ”Jos ikinä löydät itsesi väärästä tarinasta. Lähde.” Tämän voisi kääntää vielä toisinpäinkin – Jos olet löytänyt oman tarinasi, pidä siitä kiinni. Muista arvostaa ja olla läsnä.

Täällä ollaan vaan hetki. Voi kun osaisi rakentaa tarinastaan sellaisen, että kun se joku hetki loppuu, voisi olla ylpeä jokaisesta luvusta. Varsinkin siitä viimeiseksi kirjoitetusta.

-Karoliina-

Kuva: Miiro Seppänen 

Share

Pages