Ladataan...
Kolmistaan

Eräänä heinäkuun torstaina kävi jotain, jonka muistan varmasti koko elämäni. Minä ja A, sekä ystäväni perhe treffasimme leikkipuistossa. Aurinko paistoi, höpistiin kuulumisia. Hetken päästä näin, kun puiston ulkopuolella näytti makaavan mies. ”Pojat (eli miehet), viitittekö käydä katsomassa, että tolla on kaikki kunnossa”, tokaisin kevyesti ja viittasin päälläni makaavan miehen suuntaan. A ja ystäväni mies lähtivät paikalle. Aluksi rauhallisesti kävellen, mutta sitten kohta jo juosten. Ihan tavallinen puistohetki muuttui sekunnin sadasosassa hätäpuheluksi, elvyttämiseksi ja puolitoistatuntiseksi murhenäytelmäksi, jonka todellista lopputulosta emme edelleenkään tiedä. Sairauskohtaus ja minuutit, joiden aikana paikalle kaahasi pelottavan paljon pelastushenkilökuntaa.

Kun tilanne oli meidän osaltamme ohi, kävelimme hiljaisina ravintolaillalliselle. Lapsille lihapullia ja aikuisille hermo-oluet, joita ennen piti käydä pesemässä kädet verestä. Veti hiljaiseksi. Ja toisaalta puheliaaksi – piti päästä purkamaan, mitä tapahtui, miksi ja olisiko – koska tottakai siinä jokainen jollakin tavalla itseään parjasi – asiat voinut tehdä toisin.

Tapahtuma jäi kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi meidän kaikkien aikuisten mieleen. Ystäväni, joka elvytti, kertoi miehen kasvojen tulleen mieleen monena iltana, kun hän sulki silmänsä nukkumaan mennessä. Ja kyllä se oli asia, josta meilläkin puhuttiin vielä monen monta kertaa. Onneksi F oli juuri tuolloin mummon ja papana kanssa samaan aikaan ostamassa koulureppua. Hänelle asioiden selittäminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa.

Vaikka aina sitä kuvittelee tietävänsä, että elämä on lyhyt, sen lyhyyden tajuaa vasta, kun tapahtuu jotain tällaista. Yhdessä hetkessä sitä ollaan kävelyllä, toisessa maataan keskellä katua elämän jatko vaakalaudalla. Ja kun tämä voi tapahtua kenelle vaan meistä!

Olen miettinyt elämän arvostamista jo ennen tapahtunutta, mutta nyt sitä vasta olenkin pohdiskellut. Olisi ihan todella tekopyhää ajatella, että jokaista elämän päivää voisi ajatella elävänsä kuin viimeistä. Nimittäin en minä ainakaan elämäni viimeisenä päivänä haluaisi käydä ruokakaupassa, taistella lapsen kanssa housuvalinnoista tai käyttää iltaani telkkaria tuijottaen, vaikka sitä se arki joskus ihan välttämättä onkin. Eikä siinä ole edes mitään vikaa!

Mutta jos ei nyt elä jokaista päivää kuin viimeistä, niin voi kun voisi elää jokaisen viikon kuin se olisi läpileikkaus siitä, millaisen kokonaiskuvan elämästään haluaisi. Että vaikka jokaisesta yksittäisestä hetkestä ei olisi niin ylpeä, niin edes siitä, millainen teema ja yleisvire elämässä vallitsee.

Luin tällä viikolla Selfmaden Insta-sivuilta hienon viisauden: ”Jos ikinä löydät itsesi väärästä tarinasta. Lähde.” Tämän voisi kääntää vielä toisinpäinkin – Jos olet löytänyt oman tarinasi, pidä siitä kiinni. Muista arvostaa ja olla läsnä.

Täällä ollaan vaan hetki. Voi kun osaisi rakentaa tarinastaan sellaisen, että kun se joku hetki loppuu, voisi olla ylpeä jokaisesta luvusta. Varsinkin siitä viimeiseksi kirjoitetusta.

-Karoliina-

Kuva: Miiro Seppänen 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Luin kesällä Ylen sivuilla ilmestyneen jutun, jossa leikiteltiin ajatuksella, että parisuhteeseen voisi suhtautua kuin mihin tahansa työsuhteeseen. Sen alussa päätettäisiin suhteen ehdot, velvoitteet ja se, missä vaiheessa tulevaisuutta suhteen jatkosta neuvoteltaisiin. Suhteelle määrättäisiin päivämäärä, jolloin suhteen laatu käytäisiin läpi ja sen jatkosta päätettäisiin. Aika hurja ajatus, vai kuinka.

Minä olen rehellisesti sanottuna enemmän tämmöinen perinteisen linjan kannattaja. Minun ihanteet – edelleenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta – on (ydin)perhe- ja avioliittokeskeiset. En varmasti koskaan pystyisi suhtautumaan rakkauteen ja parisuhteeseen kuin työhön (koska suhtaudun varmasti työhönkin välillä liiaksi tunteella), mutta jotain perää noissa määräaikaispuheissa sentään on.

En tiedä, mitä ihmisille suhteen ja vuosien aikana tapahtuu, mutta karmeaa on se, että alkurakastumisen ja sen jälkeisen seesteisen onnellisuuden jälkeen moni parisuhde ajautuu tilaan, jossa toista pidetään itsestään selvyytenä. Jonkinlaisena vierellä kulkevana automaationa, jonka harteille voi helposti kasata niin omat turhautuneisuudet, stressit kuin väsymyksenkin. Kuulostaako tutulle?

Karmeaa tässä kuvioissa on minusta erityisesti se, että moni kohtelee kumppaniaan huonosti siitäkin huolimatta, että rakastaa ja arvostaa tätä. Kiukuttelun ja kurjat teot ymmärtäisi jotenkin (vaikkei sekään fiksua ole) siinä vaiheessa, jos ero on vääjäämättä lähellä, mutta se on kyllä jo omituista, että epäkunnioittava ja toista loukkaavat käytös elävät myös niissä hyvissä, onnellisissa ja halutuissa parisuhteissa.

Minä ainakin tunnistan ja tunnustan, että puhun joskus – oikeasti varmasti liian usein – toiselle sellaisella äänensävyllä, jota inhoan. Sellaisella, jonka kuullessa vaikka kauppareissulla jonkin toisen pariskunnan suusta, saa karvat pystyyn. Tiuskaisen ja ymmärrän asioita joinakin päivinä tahallani väärin. Unohdan hymyillä, lähden ilman suukkoa ja unohdan kiittää.

Tottakai suhteessa ja kotioloissa, kuten jo kirjoitin aikaisemmin, täytyy saada olla myös ärsyttävä mörökölli. Koska missä muualla, kuin läheisten kanssa, voi olla oma itsensä myös niinä huonoina päivinä. Mutta ehkä jonkinlainen kevyt pelko persiissä voisi saada ihmiset panostamaan siihen juttuun, jota todella arvostavat. Jos suhteelle olisikin isketty näitä tarkistuspisteitä, voisiko se saada myös pariskunnat panostamaan suhteeseensa sen ansaitsemalla tavalla?

Toisaalta myös suhteelle alussa tehdyt säännöt voisi olla oikeasti fiksu juttu. Kun niin se vaan on, että arjessa – varsinkin joskus haastavassa sellaisessa – omat arvot, periaatteet ja todelliset ajatukset jäävät kaiken kaaoksen jalkoihin. Voi vaikka ajatella, että seksi on tärkeä osa suhdetta, mutta sitten kuitenkin valitsee illasta toiseen kännykän selaamisen ihan vaan tavan vuoksi. Tai jos kokee, että yhteinen ruokahetki on asia, josta haluaa pitää kiinni, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti järjestä sellaiselle aikaa.

Minä olen romantikko. Myönnän, että kaiken maailman avioehdot, määräaikasuhteet ja paperilla sovitut asiat eivät oikein tue sitä, mitä ajattelen rakkauden olevan. Mutta jos rehellisiä ollaan, on rakkauskin eniten arkea. Arkea, johon pitää suhtautua joskus ja aika useinkin järjellä.

Olimme kesän alussa ystävien häissä. Siellä pappi puhui siitä, että ainoa asia, jossa avioparin tulee kilpailla keskenään, on toisen kunnioittaminen ja kauniisti kohtelu. Siinä viisaus, johon tämä määräaikasuhdekin varmasti perustuu: Kun muistuttaa itseään arjessa, että toinen ei ole itsestään selvyys, ollaan jo aika pitkällä. Ja jos vielä ajattelee, että haluaa ”voittaa” kumppaninsa siinä, kumpi onkaan toiselle se parempi, kunnioittavampi ja kauniimmin puhuva osapuoli, ei homma oikeasti voi mennä kovinkaan helposti pieleen.

Ne on ne pienet teot ja sanat.

-Karoliina-

P.S. Vastaus kysymykseen: Kyllä olisin. Silti. 

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Istun lentokoneeseen, sujautan korvanapit korviini ja alan kaivaa repusta vesipulloa. Äkkiä kassin uumenista käteeni osuu jokin paperi. Vedän sen ulos ja tajuan samalla hetkellä, mikä se on. Kirje. Minulle.

Odotan kädet vapisten kuoren avaamista ja kun lentokone kiihdyttää pitkin kiitorataa, annan itselleni luvan avata sen. Lukea sanat. Antaa kyynelten virrata pitkin poskien ja sydämen täyttyä yhtä aikaa ilolla ja haikeudella. Kuulokkeissa soi Broods. Ehkä vähän mahtipontista, mutta nyt on lupa tähän kaikkeen: Enää hetki, ja välissämme on taas kerran 1600 kilometriä ja 34 päivää.

Lentokoneen renkaat irtoavat asfaltista ja taakse jää taas kerran se maa, josta on tullut yllättäen jo vähän tuttu. Lentoemäntä katsoo hetken säälivästi, mutta ei tule kysymään mitään. Näkee minunlaisiani varmasti päivittäin.

Nousemme tummalle taivaalle. Alla välkkyy kaupungin valot. Mietin, kuinka voinkaan olla yhtä aikaa niin onnellinen ja surullinen. Miten ilo läikkyy välillä melkein yli minusta ja tekisi mieli nipistellä itseään – varmistaa, että onhan tämä nyt ihan totta. Joskus taas ikävä ottaa vallan. Haluaisin ainoastaan kömpiä peiton alle nyyhkimään ja nousta sieltä vasta, kun ensimmäiset kevätauringonsäteet sinkoilevat ikkunalasiin. Silloin, kun öitä ei tarvitsisi enää laskea, laukkuja purkaa ja pakata. Miten yhteen sydämeen edes mahtuu kaksi näin isoa tunnetta?

Mutta sitä kai tämä kaikki on, etäsuhdetta. Lentokenttiä ja pakattuja kasseja. Liian iso huppari, johon kääriytyä iltaisin. Skype-yhteys, vieraan maan tökkivä wifi, etanapostilla lähetetyt yllätykset ja ovet, joiden kolahdus on joko merkki ikävän alkamisesta tai sitten siitä, että pitkät tunnit, illat ja viikot vihdoin palkitaan.

Niin. Että kyllä. Vastaus teille ja vastaus hymyyni.

Kyllä on mies. Ja matka. Ja elämäni onnellisin aika.

-Karoliina-

Share

Pages