Ladataan...

Kirjoitin eilen siitä, millä keinoilla ja pienillä vaihtokaupoilla (kuten vaikka suklaan vaihtaminen pähkinöihin) selvisin sokerittomasta tammikuustani. Nyt kerron, mitä kaikkia muita ryhtiliikkeitä tein elämäni suhteen.  Ja vastaan samalla myös klassiseen urheilukysymykseen: ”Miltäs nyt oikein tuntuu?”

Varsinainen ainoa uuden vuoden lupaus minulla oli sokerittomuus, mutta ajattelin toki jo samalla, että tässä olisi hyvä aika tehdä myös muita ryhtiliikkeitä oman olonsa suhteen. Ja niinhän siinä kävi, että tammikuusta tuli melkein vahingossa kokonaisvaltainen terveystammikuu.

Ensinnäkin aloin liikkua. En ole ottanut salilla käynnistä mitään stressiä, mutta heti parin käyntikerran jälkeen salilla vierailu alkoi tuntua – jopa omaksi yllätyksekseni – todella luontevalle ja kivalle. Aamulla tehty salitreeni on antanut voimaa koko päiväksi ja toisaalta näkyvät tulokset kannustavat – jaksan juosta nopeampaa, nostella painavampia puntteja ja tehdä enemmän vatsalihaksia kuin tammikuun alussa. Pyrin liikkumaan kolmesti viikossa. Neljä olisi ihanteeni, mutta nyt tuntuu, että minun on annettava itselleni myös aikaa totutella uuteen aktiivisempaan elämäntapaan, jotten väsy alkuintoni jälkeen. Joskus tuo kaikki kolme liikuntakertaa on saliharjoittelua, joskus skippaan yhden salin ja menenkin sen sijaa lenkillä. Pääpointtini on kuitenkin se, että kaikki liikunta tekee minulle hyvää ja tuo voimia muuhun arkeen.

Kun sokeri jäi, muu terveellinen syöminen on tuntunut todella helpolle ja luonnolliselle. Itse asiassa minulla ei ole ollut kertaakaan kuun aikana nälkä tai nälästä johtuva herkkumieliteko, vaan jostain syystä olen oppinut nyt myös syömään sen verran ja sellaisilla väleillä, ettei kauheita nälkäkuoppia vaan ole tullut enää vastaan. Olen tosin tulkinnut tämänkin asian olevan osin sokerittomuuden ansioita: Kun en ole täyttänyt vatsaani sokerilla, olen syönyt parempia annoksia oikeaa ruokaa, ja näin ollen verensokerini ovat pysyneet paremmin hallinnassa. On ollut aika avartavaa näin käytännössä huomata se, kuinka paljon yletön sokerin syönti vaikutti näläntunteeseeni. Toisaalta sokeri siirsi oikean ruuan nälkääni, mutta siltikin juuri sen vuoksi koin kauheita nälkäkuoppia ja ylitse hyökyviä mielitekoja erilaisiin herkkuihin. Nyt olen syönyt paljon enemmän ja useammin, mutta silti tuntenut oloni paljon kevyemmäksi. Myös ruuan jälkeinen tappava väsymys on hävinnyt.

En ole – sokeria lukuun ottamatta – kuitenkaan kieltänyt itseltäni mitään. Enkä kyllä kiellä jatkossakaan. Olen juonut muutaman lasin viiniä, syönyt useamman pitsan ja käynyt hampparilla. Olen kuitenkin luopunut ilman sen suurempaa päätöstä turhista suolaisistakin herkuista. Viikonloppuna on ihanaa tehdä pitsaa perheen kanssa, mutta lounasmätöt olen vaihtanut sushiin, keittoon tai vaikka salaattiin. Siinä taas niitä pieniä, mutta merkityksellisiä vaihtoja.

No sitten ne varsinaiset fiilikset ja tuntemukset. Ensinnäkin olen kokenut olevani paljon virkeämpi ja töiden teko saliaamun jälkeen on selvästi ollut paljon tehokkaampaa kuin niinä päivinä, joina en ole käynyt aamulla salilla. Minulle tulee kroppaan pienestä hikoilusta niin hyvät jälkiolot, että sen vaikutukset tuntuvat positiivisesti vartalossa koko päivän.

Toisekseen aktiivisuus, hikoilu ja rehkimisestä kipeiden lihasten saanti on kyllä ihan oikeasti vaikuttanut omakuvaani mukavalla tavalla. Olen aina ollut hoikka, mutta ennen joulua tajusin, että oloni oli tosi tukkoinen, tahmea ja minusta tuntui, etten oikein tunne vartaloani.  Nyt omaa vartaloa on sen sijaa tullut kuunneltua paljon paremmin. On ollut ihana huomata, että kroppa sittenkin pystyy vaikka mihin. Ja sitä voi myös lempeästi ohjailla, kannustaa kehittymään ja tukea niin, että se jaksaa kanssani seuraavatakin vuodet. Tässä iässä alkaa ymmärtää, ettei terve ja toimiva vartalo olekaan itsestään selvyys, vaan sen eteen on tehtävä asioita.

Olen aina ajatellut, ettei minun tarvitse pudottaa painoa. Jouluinen käynti vaa`alla kuitenkin osoitti, että jopa minä pystyn lihomaan. Ja vaikka ymmärrän, että olen ja olin normaalipainoinen, en nähnyt kovin terveeksi sitä, että olin huonoilla elämäntavoilla lihonut vuoden aikana melkein viisi kiloa. Jos samat kilot olisivat tulleet luonnollisesti vaikkapa iän tuoman aineenvaihduntahidastumisen seurauksena, en olisi ollut lainkaan huolissani. Mutta koska tiesin niiden johtuvan liikkumattomuudesta, sokerista ja vääränlaisen ruuan syömisestä, havahduin. Halusin ensimmäisen kerran elämässäni pudottaa kiloja. Tavoitteeni kesään mennessä oli karistaa kolmesta neljään kiloa, ja nyt niitä on pudonnut jo kaksi ja puoli. Puolen kilon viikkotahti on tietysti ihan normaali – eikä omien tietojeni mukaan edes mikään liian nopea – mutta silti nopeat muutokset ovat yllättäneet. Ajattelin, että painonpudotus olisi vaikeampaa. Nälässä oloa ja kaikesta kieltäytymistä. Mutta eipä ollut: Positiivinen yllätys jos mikä! Valehtelisin, jos väittäisin, ettei karistetut kilo tuntuisi olossa. Ja samoin myös hymyssä silloin, kun näkee, kuinka se tuttu ja vanha jäntevä vartalo alkaa pikkuhiljaa pilkistää peilikuvastakin. On kivaa näyttää itselleen, tuntea vartalonsa omakseen.

Se pitänee sanoa tähän selvennykseksi, että tikkulaihaksi en ehdoin tahdoin koskaan halua. Se ei sovi minulle (naama roikkuu ja näytän sairaalle), enkä koe, että saavuttaisin sellaisella liian tiukaksi vedetyllä painolla yhtään mitään. Mutta sen oman ”normaalipainoni”, jossa olen koko kaksi-kolmekymppisen elämäni normaalitilanteissa (ilman kriisien tuomaa heittelyä) ollut, haluan takaisin. Vieläpä, jos tällä kertaa siihen saisi muutaman lihaksenkin antamaan tukea ja voimaa.

Tämmöisiä oloja tänään. Ensimmäinen päivä helmikuuta. Ja mitä sokerilakkoon tulee, en näe mitään syytä, että alkaisin vetämään nyt valkoista sokeria kaksin käsin jatkossakaan. Jos kerran sokerittomuuden palkinto on tämä olo, olisi silkkaa tyhmyyttä sabotoida sitä. Ihan varmasti joskus annan itselleni luvan – jos sille tuntuu – juoda pitsan kanssa Cokisen tai ostaa karkkipussin perjantai-iltaan. Mutta toivon, etten koskaan enää ajaudu samanlaiseen valkean sokerin koukkuun kuin ennen vuodenvaihdetta.

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Hitsi vieköön, miten niin moni asia on elämässä kiinni vain ja ainoastaan motivaatiosta. Muistatte varmasti, kuinka kipuilin sokerin kanssa ennen joulua. Silloin sokerittomaan elämään totuttautuminen tuntui pinnistelylle. Sellaiselle, johon kyllä pystyin, mutta joka ei tuntunut hyvälle tai kivalle.

Vaikka pinnistelinkin sokerin kanssa hampaat irvessä ennen joulua, itse joulun pyhät menivät oikein vahvassa sokeripöhnässä. Tuntui tyhmälle nihkeillä konvehtirasioiden, glögien ja kakkujen edessä, joten en sitten lopulta enää edes yrittänyt. Söin niin paljon herkkuja kun vaan ikinä jaksoin.

Sitten kuitenkin, päivää ennen uutta vuotta päätin muuttaa toimintani suuntaa. Ja lopulta – ilman sen suurempaa kriiseilyjä – päätin, etten söisi sokeria tammikuussa laisinkaan. Karsin siis ruokavalioistani kaikki mahdolliset valkoiset sokerit. En nauttisi mehuja, limua, makeita herkkuja tai makeutettuja jogurtteja. Aamupuuron voisilmä-sokerisilmän vaihdoin kookossokeriin, kaakaon raakakaakaoon

Tarkoitukseni ei ole olla ikuisesti kokonaan sokeriton, mutta tämän tammikuun tempauksen tarkoitus on katkaista pahin kierre. En nimittäin halua, että koskaan enää joutuisin samanlaiseen sokerikoukkuun kuin missä olin loppuvuodesta.

Se, missä joulukuussa koko homma tuntui piinalliselle ja mietin herkkuja ja Cokista KOKO AJAN, nämä ensimmäiset 12 sokeritonta päivää tällä erää ovat menneet aivan superhelposti. Minä kävin jopa leffassa niin, että söin karkin sijaan pähkinöitä. Cokis-himoakaan ei ole tällä erää tullut laisinkaan. Ihan kummallista, jos vertaa joulukuun kipuiluihini. Ei ole edes tehnyt mieli herkkuja!

Että sellaista. Kunhan halusin tulla tänne ensinnäkin vähän paukuttelemaan henkseleitäni, mutta myös tsemppaamaan muita. Jos minä olen pystynyt tähän, pystyy siihen kuka vaan!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Istuin sunnuntai-iltana sohvalla. Olin juuri syönyt iltapalan, pari leipää ja lasin maitoa. Äkkiä kroppani alkoi huutaa sokeria. Piti saada heti pieni annos makeaa.

Samalla hetkellä, kun tyhjensin lapsen viikonloppukarkkipussin jämää, tajusin, kuinka sokerikoukkuinen minusta olikaan salaa hiipien tullut. Olen aina rakastanut herkkuja, enkä yritäkään niistä päästä kokonaan eroon, mutta nykytilanne oli jo huolestuttava. Syksyn pimeydessä kun sokerista oli tullut aivan samanlainen ruokaympyrässä toistuva tuote kuin ”oikeistakin” ruuista. Minusta on alkanut tuntua sille, että mikään ruokailu ei ole lopetettu oikein, jos en saa sen päälle pientä jälkiruokaa – palaa suklaata, tölkillistä Cokista, muutamaa karkkia. Tätä voisi kutsua joulukierteeksi, joka on lähtenyt liikkeelle vaan aivan liian aikaisin.

Siinä sunnuntaisella sohvalla istuessani päätin, että minun tulisi oikeasti alkaa tarkkailla syötäviä sokerimääriäni. En tämän urheiluprojektin vuoksi, vaan siksi, että en halua olla koukussa yhtään mihinkään. Haluan, että ruuat, jotka laitan suuhuni, tuottavat minulle nautintoa ja voimaa. Ei niin, että niistä tulee pakkomielle.

Aloitin sokerin välttelyn heti alkuviikosta. Sokeri tipahti pois aamupuuron voisilmästä, jogurtin makeutuksesta ja tölkillisistä Cokista, joita juon ihan jo huomaamatta monta kertaa päivässä. Nyt täytyy todeta, ettei oloni ole ollut mitenkään energisempi tai hyvinvoivempi kuin ennenkään, mutta eihän toki muutokset niin nopeasti kropassa tapahdukaan. Sen olen sen sijaa huomannut, että olen todellisessa koukussa. Tällekö tuntuu, kun kaipaa nikotiinia tai alkoholia addiktion tavoin? Ette nimittäin usko, kuinka monta kertaa olen himonnut makeaa vajaan viikon aikana! Olen unelmoinut Cokiksesta, kaivannut hetken mielihyvää suklaasta tai yksinkertaisesti vain halunnut lopettaa aterian herkulla. On ollut ihan karmean vaikeaa karsia sokeria niistä hetkistä ja ruokailutilanteista, joissa olen tottunut sitä päivittäin syömään tai juomaan.

Koska inhoan totaalisia kieltoja – varsinkin ruuan suhteen – en ala tässä nyt miksikään sokerinatsiksi. Mietinkin, mikä olisi oikea tapa tiputtaa sokerin määrää normielämästä. Sen verran jo tiedän, että mihinkään herkkupäiväsysteemiin en halua ryhtyä. Minusta aikuisen ihmisen pitää saada syödä pala kakkua vaikka keskellä viikkoa, jos sille tuntuu, mutta toki jokin järki olisi hyvä säilyttää päässä. Jos sinulla on kokemusta sokerin karsimisesta ruokavaliostasi, kerro vinkkisi.

-Karoliina-

Share

Pages