Ladataan...
Kolmistaan

Hauskaa, miten tuo blogin kommenttikentän aukeaminen on taas herättänyt blogin ihan uudelle tavalla eloon. Jossakin vaiheessa jo unohdin, kuinka paljon kommenttien lukeminen inspiroi myös kirjoittamista.

Kirjoitin alkuviikosta lottovoittajaelämästä, jonka inspiraationa toimi tämän postauksen kommentti. Yksi lottovoittajapostauksen kommentti kirvoitti minut puolestaan pohtimaan somea ja sitä, millaisen kuvan sosiaalinen media ihmisten elämästä antaa.

Olen toki jo aikaisemminkin mietiskellyt somen ja todellisuuden suhdetta. Sitä, annanko esimerkiksi itsestäni oikean kuvan ulospäin ja mitkä toisaalta ovat asioita, joista edes haluan kertoa julkisesti. Niin ja keitä somevaikuttajia ihailen, ketkä vaikuttavat minun näkökulmastani feikeille ja keiden Instagram-sivu huokuu aitoutta.

Luettuani somea käsittelevän kommentin lottovoittajapostauksen kommenttiboksista aloin kuitenkin pohtia, mikä todellisuudessa onkaan sitä aitoa aitoutta, mikä silottelua ja mikä jotain ihan muuta: ”Jos somessa jakaa vain huippuhetkiä, kuten tosi moni tekee, ja silottelee muita hetkiä, niin kyllä kai siinä vähintään alitajuisesti yhtenä syynä on juuri näyttää muille että "katsokaa miten hyvin mulla menee ja miten täydellinen olen". Antaahan se vääristyneen kuvan ihmisille, mutta sehän siinä on tarkoituskin.”

Uskoisin, ettei lukijan kommentti viitannut vain ja ainoastaan minun blogiini, vaan someen yleensä, joten tarkastelen asiaa nyt sekä itseni ja oman somekäyttäytymisen kautta, mutta myös niin yleisesti kuin subjektiivisesti sen voin tehdä.

Lukijani kommentti osuu varmasti monelta osin naulankantaan. Turha kai edes väittää, etteikö moni jakaisin somessa kauniita kuvia ja ihania tilanteita. Ja niinhän kyllä itsekin teen. Feedi nyt on vain yksinkertaisesti mukavampaa katseltavaa, jos sitä rytmittää ennemmin kukkapuskat kuin koiran kakat. Ja kaipa se on niinkin, että jaettu ilo on moninkertainen. Myös some-aikana.

En kuitenkaan usko, että asia olisi niin yksinkertainen kuin lukijani kommentti antaa ymmärtää. Minä en nimittäin usko, että ihmiset antavat tarkoituksella ja järjestelmällisesti vääristyneen kuvan itsestään tai elämästään. En tietenkään voi puhua kuin itseni puolesta ja siltä pohjalta, ketä somevaikuttajia tunnen, mutta niin ainakin itse ajattelen. On totta, että moni (vaikuttaja) miettii feedin värimaailmaa, osaa ottaa kauniita kuvia tai nähdä ympärillään visuaalisesti hiveleviä asioita, mutta en silti näkisi tuota somekauneutta asiaksi, jolla yritetään kertoa ”miten hyvin mulla menee”. Brändääminen ja oman linjan luonti kun on vaan aikalailla arkipäivää oli kyse sitten henkilö- tai yritysbrändistä. Ja joidenkin asioiden rajaaminen ulos kaikelta kansalta – vaikka kuinka vaikuttaja olisikin, tai ehkä juuri siksi – on enemmänkin fiksua.

Jotenkin minua on alkanut jopa vähän ärsyttää se, millä tavalla kaikki kaunis, onnellisuus ja harmonisuus leimataan usein automaattisesti epäaidoksi. Aivan kuin kaikki elämän nurjat puolet, rumuus ja valitus olisi vain sitä todellista aitoutta, hyvin menevät asiat automaattisesti feikkiä.

Ja vaikka somea kuinka syytetäänkin liiasta silottelusta, on minusta aika mielenkiintoinen ilmiö se, miten esimerkiksi perheblogien keskuudessa valittamisesta ja ruikutuksesta on tullut tietynlainen normi, jota oikein odotetaan. Että vain ne vaikuttajat, jotka iskevät peliin selluliitit (hep!), karmean parisuhteen, univajeen, uhmaiät, vaikeat synnytykset, masennukset ja kasan muita ongelmia, ovat niitä autenttisia ihmisiä. Kun taas elämän iloista kertovat tyypit leimataan helposti epäaidoiksi ”katsokaa miten täydellinen olen -tyypeiksi”. Eihän se ihan oikeasti noin mene!

Olen itse tullut jopa siihen tulokseen, että onnellisuus, kauneus ja hyvä fiilis ovat Suomen some-maailman tabuja. Asioita, joita moni ei – ainakaan ilman arvostelu – pysty katselemaan. Jos vaikuttaja lataa somensa täyteen positiivisia aiheita, huoliteltuja kuvia ja tsemppaavia ajatuksia, pitää moni tällaista ihmistä pinnallisena, tyhmänä tai ainakin epäaitona.

On totta, että elämässä on monenlaisia värejä. Ja joskus elämä potkii päähän, kaikki on paskaa ja mieli kuin marraskuun sää. Silti on olemassa hirveästi kaunista, ihanaa ja onnellista, jotka ovat ihan yhtä aitoja kuin ne synkätkin sävyt. Joskus – oikeasti aika usein – on sairaan hyvää ruokaa, kaunis koti, sydämellisiä ihmisiä, suukkoja, kukkia ja naurua. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi piilotella? Millä logiikalla se olisi vähemmän totta kuin oksennustauti ja avioero?

Minä myönnän, että minun on helpompi kirjoittaa asioista, jotka ottavat päähän, kuin niistä, jotka ovat hyvin. Monesti deletoin ylistykset tai jätän kirjoittamatta onnellisuudesta ihan vain siksi, että pelkään antavani itsestäni liian onnellisen kuvan. Kuinka hemmetin kieroutunutta se on?

Haluisin purkaa tätä eriskummallista "kurjuus on ainoaa oikeaa aitoutta -ajattelua". Joten ihan rehellisesti: Elämä on tällä hetkellä niin käsittämättömän ihanaa. On tasapainoinen, onnellinen, energinen ja siunattu olo, että tekee mieli pomppia ilosta harvasepäivä (vaikka toki välillä onkin riideltävä niistä ulkohousuista). Ja kyllä: Nyt joku tulee tietysti sanomaan – koska niinhän ihmiset kuuluu Suomessa palauttaa maan pinnalle – että kyllä se arki sieltä puskee ja ankeus iskee päin pläsiä. Niin toki voi käydä, mutta miksi ihmeessä ei nauttisi siitä, kun on hyvä olla. Ja millä ilveellä arjen pitää olla synonyymi kurjuudelle? Minä uskon vahvasti siihen, että voi olla arkea ja todellista elämää, jossa onni pesee mennen tullen kurjat sävyt. 

Lopuksi pitää vielä sanoa, ettei kauneuteen pyrkiminen ole mikään some-maailman vitsaus. Ei kaikki  – läheskään – pyri tasapainoon, kauneuteen ja onneen leuhkiakseen muille, vaan siksi, että sellainen olotila nyt vaan lähtökohtaisesti on mukavampi kuin synkistely.

Minun äitini on esimerkiksi kautta aikojen sisustanut, suunnitellut jo syyskuussa kulloisenkin joulun teemavärin ja illalliskattausten ulkomuodon. Meillä lapsilla on ollut toisiinsa yhteen sopivat vaatteet, monta kuukautta aikaisemmin suunnitellut synttärikakun koristeet ja kausiverhot ihan jo silloinkin, kun kukaan ei ollut edes kuullut Internetistä. Siellä korvessa, jossa meidän kotia tai pihalla olevia lapsia ei kukaan varmuudella edes nähnyt, jos ei varta vasten tullut kylään.

Joten kyllä – visuaalisuuskin on asia, josta moni nauttii ihan vain itsensä vuoksi. Ei siksi, että sillä voisi leuhkia. Tosin en näe siinäkään mitään pahaa, jos kauneutta ja hyvää oloa haluaa sirotella ympärilleen. Vaikka sitten somessa. 


-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Lainassa By Emkasta

Lokaatio: By Emka

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Sain viime viikolla blogin kommenttikenttään kysymyksen, jossa kummasteltiin, mitä minä oikeasti teen työkseni. ”Sä tulet työpaikalle suhteellisen myöhään, te juoruatte siellä (olet siitä itse kertonut täällä) ja sitten sä nukut päiväunia TÖISSÄ. Siis WTF. Ja sitten käyt hierojalla yms.... Siis oletko sä yhtäkkiä voittanut lotossa vai maksaako uusi miehesi uuden elämäntyylisi?!!!”

Kommentti sai minut ensin hirveän hämmentyneeksi, sitten jo nauratti. Se oli nimittäin oivallinen esimerkki siitä, kuinka ihmisten elämä näyttäytyy joskus ulkopuolisten silmin. Varsinkin näin some-aikana. Vaikka en itse näe, että oma ruuhkavuosiarkeni olisi yhtään millään ilveellä lottovoittajaelämän näköistä, voi tietysti olla, että tiettyjä palasia yhdistelemällä joku saattaa saada elämästäni vääristyneen kuvan. Tai sitten meillä on erilainen käsitys glamourista. Sekin voi olla hyvin mahdollista. Kaikki kun on niin suhteellista.

Aloin kuitenkin pohtia, onko minulla tosiaan kommentoijan mainitsema ”uusi elämäntyyli”. Ja tulin siihen tulokseen, että kyllä niin voi tosiaan sanoa. Kun jätin pestini opettajana, tein tietoisen ratkaisun hylätä jonkin niin turvallisen ja tutun kuin kaupungin elinikäisen viran. Samalla myös tein arvovalinnan. Olin liian pitkään painanut aivan liian paljon töitä. Se tahti toi kyllä mukavan tuplapalkan, mutta mitään muuta se ei sitten tuonutkaan. Minulla oli koko ajan kiire, stressi ja ennen kaikkea huono omatunto siitä, etten kokenut voivani keskittyä tarpeeksi siihen tärkeimpään – oikeaan elämään perheeni ja ystävieni kanssa. Ja vaikka tunneissa vietinkin vaikkapa tyttären kanssa yhtä paljon yhteistä aikaa kuin nytkin, oli ajatukseni usein töissä. Tai sitten olin muuten vaan stressissä.

Tein siis päätöksen ”uudesta elämäntyylistä” siksi, että päätin, etten voi jatkaa enää sillä tahdilla. En halunnut tuhlata elämäni parhaita vuosi pelkästään työlle. Halusin, että kun tulin töistä kotiin, ei siellä odottaisi enää toinen työ. Halusin, että työpäivän jälkeen odotti perhe, yhdessäolo ja kotiaika. Ystävät, kokkailu, villasukissa hipsuttelu ja akkujen lataaminen.

Samalla mentaliteetilla olen yrittänyt tehdä nyt myös töitä. Teen vain ja ainoastaan asioita, joita rakastan. Ja vain ihmisten kanssa, joiden kanssa haluan ”juoruta”, eli kyllä: Välillä höpötellä aivan päättömiä, mutta myös pitää työpalavereita ja aivoriihiä. Tehdään duunia yhdessä ja erikseen. Ja kuten olen sanonut ehkä ennenkin, yksi luovan työn tärkeimpiä juttuja on se, että saa pompotella ideoita toisten samanhenkisten tyyppien kanssa. On ihan huippua innostua yhdessä!

Vaikka rakastin ihan kauheasti opettajan töitä, on koulumaailma omalla tavallaan niin hektinen, että keskustelulle jää harvoin tilaa. Ei opehuoneessa tule mieleen nukkua tirsoja, vaikka joskus pienet päiväunet – ihan oikeasti siellä toimiston sohvalla – on paras työtehoa lisäävä aspekti.

Uskoisin myös, että teen nyt oikeasti enemmän töitä kuin koskaan ennen. Ja silti minulla on rennompi aikataulu kuin koskaan ennen. Koska tällä kertaa teen aikatauluni ja työlistani ihan itse. Joskus tosiaan voin mennä hierojalle tai kampaajalle keskellä päivää, mutta se, kenelle olen siitä vastuussa, on vain minä itse. Tämä – tai siis nämä duunit, joita teen – kun ei tunne lomia, sairauslomia tai muita yleisiä ”etuja”. Se on yrittäjyyden hinta. Jonka maksan kyllä todella mielelläni.

Työstä on tullut viimeisen kahdeksan kuukauden aikana yhä suurempi osa minua - hyvällä tavalla . Oikeastaan en näe nykyisin enää edes hirveän tarpeelliseksi määritellä työn ja vapaa-ajan rajaa, koska tuntuu sille, ettei sellaisilla jaoilla tässä elämäntilanteessa ole enää niin suurta merkitystä. Se, missä ennen ahdistuin töiden lipumisesta "omalle" ajalleni, saatan nykyisin kaivaa läppärin esille ihan vapaaehtoisesti joku ilta tai viikonloppuaamu. Silti työ ei enää tunnu häiritsevän aikaani perheen kanssa. Ehkä siksi, että koko tekeminen tuntuu nyt rennolle. Eikä läppäri sylissä tarkoita hampaat irvessä tekemistä.

Kun mietin tarkasti, on elämäni nyt sillä tavalla balanssissa, että sitä kai voi kutsua lottovoitoksi. Ja minä ihan oikeasti rakastan sitä, että olen tajunnut tehdä ratkaisuja tarpeeksi ajoissa. Koska vaikka työ (ja raha) olisi kuinka ihanaa, niin tärkeimmät asiat ovat siellä kodin sisällä.Niitä ei voi mitata euroilla tai CV:llä. 

-Karoliina-

Asu: Takki, JC // mekko, Asos // kengät, ikivanhat // kamera ja laukku, Olympus (lainassa) 

Kuva: Noora Näppilä

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime maaliskuussa jutun blogiin otsikolla Olen Karoliina. Minulla on selluliittia. Kirjoitin siitä, kuinka olen kärsinyt aina selluliitista. Hävennyt jalkojani, lopettanut shortsien käytön varmasti jo varhaisteini-iässä ja peitellyt muhkurakohtani.

Maaliskuussa kerroin selluliittihoidoista, jotka olin juuri aloittanut. Mutta en koskaan tainnut kertoa lopputuloksista, kun siinä keväällä muuton ja kaiken myötä aika moni aihe ajoi reisieni ohitse. Tiivistetysti voin sanoa, että hoidot oikeasti toimivat. Sellu väheni huomattavasti, reisieni iho ei ollut enää kipeä ja muutenkin hoito selvästi paransi verenkiertoani. Mutta koska hoidot jäivät muuton myötä, enkä ole liikkunut taas kerran yhtään, palasivat muhkurat myös takaisin. Lähtöpisteessä siis ollaan.

Sain tällä viikolla Lilyltä haasteen hypätä mukaan #MuhkuraManifesti iin. Naisten yhteiseen taisteluun ei selluliittiä, vaan sen piilossa pitämistä, vastaan. #MuhkuraManifestin tarkoitus on siis tuoda selluliitti näkyväksi, normaaliksi osaksi naiseutta. Koska vaikkei sitä julkisuudessa juuri näy, todellisuudessa selluliittia on lähes jokaisella naisella. Se on fakta. Ei vain meidän appelsiini-ihojen keksimä helpotuskeino omiin alemmuudentuntoihimme. 

#MuhkuraManifesti-haasteessa pyydettiin, että naiset kautta maan lopettaisivat selluliittiensa parjaamisen ja ennemmin olisivat ylpeitä kehostaan. Vitsi miten ihana ja ylevä ajatus, ja olisi ihana sanoa, että pystyn siihen. Totuus on kuitenkin toinen.

Kirjoitin vähän aikaa sitten omista häpeänaiheistani, ja täytyy myöntää, että selluliitti kuuluu samaan sarjaan silmälasien kanssa – Selluliitti on ulkonäköni osa, jota olen hävennyt koko sen olemassaolon ajan. Jota olen yrittänyt piilotella ja jonka vuoksi olen pukeutunut pitkälahkeisiin housuihin tai jättänyt menemättä yleiseen saunaan. Itse asiassa: Kun A pyysi minua ensitreffeillämme uimaan, kieltäydyin tekosyihin vedoten. Ai miksikö? No tietysti siksi, etten halunnut hänen näkevän selluliittireisiäni. 

Aika usein kirjoitan juttuja blogiini vasta oivalluksien ja ”valaistumisen” jälkeen. Nyt en voi kuitenkaan kertoa, että olisin selättänyt selluliittipaineet tai olisin ylpeä appelsiini-ihostani. Teen kuitenkin blogihistoriani rohkeimman teon. Postausta värittää kuva toissakesältä, jota en koskaan muussa tapauksessa olisi julkaissut. Ai miksikö? Koska #selluliitti. 

Jostain kumman syystä (humala) olin pistänyt festareille jalkaani shortsit (aikuiselämäni toinen kerta). Kun näin kuvan, oli aivan järkyttynyt. Huomioni kiinnittyi tunnelman sijaan jalkoihini. Muistan elävästi, kun kuva piirtyi ensi kerran tietokoneruudulleni. Päätin haudata sen omiin arkistoihin ja julkaista vain nämä kuvat, joissa jalkani näyttävät (epätodellisen?) sileille. 

Pakko kertoa vielä yksi tarina kyseisestä kuvasta. Kun juhlimme toissa syksynä kuvassa olleen kaverini kolmekymppisiä, päätin valita tämän kuvan hänen synttärikorttiinsa. Mutta arvaatteko, mitä tein? Kyllä vaan - leikkasin kuvan alaosasta suikaleen pois, jottei jalkani näkyisi siinä. Aika surullista, eikö?

-Karoliina-

Share

Pages