Ladataan...
Kolmistaan

Maanantai klo 7.11 herään säpsähtäen, kurkistan kännykkää ja kiljaisen kauhuissani: ”Me ollaan myöhässä!”. A pomppaa ylös, tarkistaa oman puhelimensa ja noituu. Totta se on! Olemme nukkuneet yli tunnin yliaikaa. A:n pitäisi olla jo matkalla töihin, minun reippaasti jo valmistautumassa päivään.

F on poikkeuksellisesti isällään maanantai-iltapäivään, joten tuo luonnollinen biologinen herätyskellokaan ei ole kiskonut meitä ylös. Edelleenkin on mysteeri, miksi kännykän herätys ei ole soinut, vaikka kaikki asetukset, ajastukset ja äänet on kunnossa.

A kiskoo kamat niskaansa varmasti alle viiden minuutin, minä alan tehdä pikameikkiä ja hörpin samalla kahvia. Tänä aamuna ei todella ehdi salille, kuten alkuperäinen suunnitelma oli. Kasassa odottava liikkavaatevarustus vaihtuu nopeasti kaapista revittyyn neuleeseen ja farkkuihin. Ja kun kipitän 45 minuutin päästä bussille, toivon, että olen muistanut ottaa kaiken tarpeellisen mukaan.

Olen juna-asemalla lopulta ihan hyvissä ajoin. Tajuan, että minulla on kauhea nälkä. Ne pari chia-puurolusikallista, jotka ehdin kotona suuhuni lappaa, ei riitä mihinkään. Harmittaa, että päivä on pitänyt aloittaa näin hutiloiden.

Istuudun junaan, matkalla Helsinki. Olen sopinut päivälle tapaamisen kirjakustantamoni markkinoinnin kanssa, sekä yhden tapaamisen uuden blogikumppanini kanssa. Kokoan matkalla junassa valmistelua molempiin tapaamisiin, kirjoitan PMS-postauksen, juon kahvia ja syön ravintolavaunun kaurapuuroa. Kun verensokerit ja kiirehoppuolo kehossa on saatu tasaantumaan, päätän, että alan nauttia tästä päivästä. Edessä on monta mielenkiintoista juttua, kivaa ihmistä ja lopulta vielä tyttären nappaaminen paluujunassa mukaan kotiin.

Paitsi. Kun nousen ylös ravintolavaunun penkistä, tajuan, että minulla oli siinä aamukiireessä jäänyt laittamatta farkkujen vetoketju kiinni. Olen kyllä sulkenut korkeavyötäröisten farkkujeni napin, mutta sepalus retkottaa täysin avonaisena. En voi kun vetäistä vetoketjun kiinni ja jatkaa matkaa.

Helsingin päässä nappaan steissin edestä sporan kustantamolleni. En ole tämän nykyisen kirjan kanssa käynyt kertaakaan fyysisesti Bazarilla, vaan kaikki asiat sopimuksesta kustannustoimittajan kanssa tehtyyn yhteistyöhön, on hoidettu sähköisesti tai etanapostilla. Bazarille meno kuitenkin muistuttaa kivasti siitä, että muutaman kuukauden päästä toinen romaanini on ihan oikeasti ulkona ja luettavissa. Tulee ihan loistava fiilis kaikesta siitä, mitä ollaan Bazarin kanssa yhdessä saatu aikaiseksi ja mitä vielä nyt keväällä kirjan tiimoilta tapahtuu. En malta odottaa julkaisua!

Bazarilta suuntaan päivän toiseen tapaamiseen. En vielä voi oikein kertoa, mistä brändistä on kyse, mutta sen voin sanoa, että yhteistyöstä tämän merkin kanssa tulee jo näillä tiedoilla ihan huippua. Taas yksi syy siihen, miksi rakastan työtäni. Ilman blogia jäisi niin moni kiva kontakti, oppi ja puuha kokematta.

Kipaisen nopeasti Mokossa lounaalla ja ihastelen kaikkea sitä kaunista, jota liikkeessä on myynnissä. Alan himoita tuollaisia kuvassa näkyviä kapeaa (kirja)hyllyä kotiinkin. Vaan minne ihmeeseen sellaiset edes sijoittaisi? 

Kun suuntaan kolmen maissa keskustaan, tytär saapuu aivan kohta kasseineen treffipaikkaan. Hassua, miten F:n ei tarvitse olla kuin pari yötä reissussa, niin minusta tuntuu, että hän olisi kasvanut ihan valtavasti. Tekee mieli pussailla niin paljon, että F:ää jo nolottaa.

Istutaan junassa ja kuunnellaan vieretysten BookBeatista uutta Paula Norosen Yökoulu-sarjaa. Höpistään isiviikonlopun tapaamisista ja suunnitellaan jo perjantaina alkavaa hiihtolomaa. Koska A:lla ei ole lomaa, minä ja F suuntaamme perjantaina kahdestaan Keski-Suomen mummolaan. Pohditaan, voisiko Häkärinteiltä ottaa lomalla lumilautaopettajan. Meille molemmille.

Matka Helsingistä Tampereelle menee hirveän nopeasti. Tampereen asemalla meitä odottaa jo A, kymmenen minuutin päästä juna-asemalle tulosta ollaan jo kotona.

Kotona F haluaa höpistä kaikki reissukuulumiset toistamiseen. Tehdään ruokaa, puretaan matkalaukku, pestään neitosen pyykkiä ja laskeudutaan arkeen. F nukahtaa kasilta, me aikuiset kympin jälkeen. Kun minut herätetään tähän tiistaiaamuun, kello on vasta 6.02, vaikka saisi todellisuudessa nukkua puolikasiin. Huomaa, että biologinen herätyskello on saapunut taas kotiin.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jopas on ollut toimintarikas ja perhekeskeinen viikonloppu. Jos viime viikonloppu oli täynnä aikuisten juttuja, oli tämä viiikonloppu pyhitetty päinvastaiselle toiminnalle. Joskus oikein ihmettelen, miten me – samat ihmiset –solahdetaan pienessä ajassa niin erilaisiin päiviin. Mutta niinhän se tietysti menee: Kaikkien vanhempien perusominaisuushan on kai se, että sopeutua niihin tilanteisiin, mitä eteen tulee.

Perjantaina F pääsi tanssitunneilta vasta viideltä. Vaikka perjantain tanssi kestääkin vain tunnin pidempään kuin muiden arkipäivien tanssi ja/tai iltapäiväkerho, tuntuu perjantai aina jotenkin sille, kuin omia työtunteja olisi ihan hirveästi enemmän kuin muina päivinä. Oli ihan päästä muuten perjantaina ensimmäistä kertaa töihin tällä viikolla. Vaikka puolikuntoisena en ihan hirveästi saanutkaan aikaiseksi, oli virkistävää päästä kotoa pois. Nähdä työkamuja ja syödä ihan oikea lounas.

Perjantai-ilta meni omatekoista hamppareiden kokkailussa ja syömisessä. F katseli vähän aikaa piirrettyjä ja me aikuiset höpisimme omiamme. Maattiin koko sakki sohvalla ja sen kun vaan oltiin. Lapsi unille jo ennen kasia, me aikuisetkin jo varmasti kympiltä.

Lauantainaamuna lähdettiin tapaamaan ystäväperhettä Hotelli Torin aamupalalle. He olivat tulleet Seinäjoelta yhdeksi yöksi Tampereelle ja aamupala oli hyvä tapa treffata koko sakkia. Oli muuten ensimmäinen kertani Tornissa. Ympäristö oli kaunis, näköalat huimat, mutta aamupala aika perinteinen. Kun Tornista oltiin päästy kotiin, aloimme jo valmistautua iltaan ja F:n kaverin yökyläilyyn. Kerta oli ensimmäinen Tampereella, kun F:llä oli kaveri (ilman vanhempiaan) yökylässä.

Vierailu aloitettiin SuperParkista. Minä otin tyttöjen kanssa rannekkeet, mutta täytyy sanoa, että olin puolen tunnin päästä itse jo aivan raato. Miten nopeasti nuo kaksi vetivätkään aina radat läpi? Itse jäin munimaan kaiken maailman kiipeilykohtiin. Niinpähän siinä kävi, että minä istuskelin portailla seuraavat puolitoista tuntia ja tytöt jatkoivat touhujaan keskenään. Olisi hauska päästä SuperParkiin uudelleen silloin, kun on terve olo.

SuperPark oli kyllä kiva kokemus. En ole tuossa Tampereen pisteessä käynytkään koskaan. Vaikka liput olivatkin aika kovan hintaisia, ilahdutti paikka siisteydellään todella positiivisesti. Samoin henkilökunta oli aivan huippua: Neuvoivat uusiin paikkoihin aivan kädestä pitäen ja kun F:n kaveri kaatui, kiidätettiin kylmäpussi paikalla jo ennen kuin sellaista edes ehdittiin kaipailla.

Illalla oli tyttöjen herkkupäiväherkuttelut ja Putous, jonka hokemat ovat aika otollisia noille pienille koululaisille. Tytöt halusivat myös lakata kynnet. Ja heti poistaa ne. Sitten tuli valittelua, että kynsilakanpoistoaine ei toimi. Tunti myöhemmin – kun menin katsomaan manikyyrioperaatioin raunioita vessaan – selvisi, että tytöt olivat yrittäneet poista lakkoja mun silmämeikinpoistoaineella. Ihme tosiaan, jos ei oikein irronnut! 

Sunnuntaina käytiin Ilveksen talviriehassa taas yhden ystäväperheemme kanssa ja iltapäiväksi suunnattiin taas hyvin ystävien luokse saunomaan ja vohveleille. Oli ihan mieletöntä saunoa rantasaunassa (en uskaltanut avantoon) ja syödä ihan taivaallisen hyviä vohveleita kaikilla herkkutäytteillä. Saunomaan oli kutsuttu toki myös vielä yksi toinen ystäväperhe mukaan, joten viikonlopun saldo oli nähdä kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta. Voisi sanoa, että tämä viikonloppu oli todella elämisen arvoinen. Aika onnekas olo, että on saanut lähelle niin monta kivaa perhettä!

Kohta pitää lähteä unille. Tämän viikon omat treffit ja työtapaamiset täytyi siirtää tulevalle viikolle, joten ensi viikko on täynnä säpinää. 

-Karoliina-

Share

Ladataan...

Onpas erikoinen arkiviikko takana. Ihan, kun se ei olisi alkanut ollenkaan, ja nyt ollaan jo perjantaissa. Minä tulin viime sunnuntaina kuumeeseen. Räkäinen olin ollut jo viikonlopun, mutta sunnuntaina kun lähdin hakemaan F:ää Helsingistä, iski yhtäkkiä hirmuisen voipunut olo. Maanantaina olikin sitten jo oikein kunnon tauti niskassa. Myöhemmin viikolla selvisi, että oli poskiontelotulehdus. Jumaliste: Jo viides vuoden sisällä! Sain lääkearsenaalin ja lähetteen sairaalan. Toivotaan, että aika sinne tulee pian. Eihän se nyt ole ihan normaalia, että ihan normiflunssa menee välittömästi mädäksi onteloihin.

Joka tapauksessa. Taudin vuoksi olen hissutellut kotona melkein koko viikon. On tuntunut sille, että samalla, kun päivissä ei ole ollut juuri mitään sisältöä, on ne liihotelleet ohi kauhan nopeasti. Tuntunut sille, että heti kun olen saanut F:n aamulla kouluun, tulevat F ja A jo takaisin koulusta ja töistä. Hyvä kun olen siinä välissä ehtinyt raivata aamupalapöydän pois ja vaihtaa yöppärin päivävaatteisiin.

On se vaan niin, että elämä taloudessa, jossa on kaksi aikuista, on aika erilaista. Joillekin tietysti on ihan normaalia, että työt jaetaan ja kipeä saa levätä, mutta jos muistelen vaikka F:n ja minun kahdenkeskistä asumisaikaa, jossa omassa oksennustaudissaankin piti pyörittää lapsen arki, on nykyinen tilanne valovuoden päässä siitä. On aika kiitollinen olo kyllä nyt juuri siitä, että saa autokyydin apteekkiin ja lääkäriin. Tai että ruoka menee pöytään, lapsi unille ja pyykit narulle, vaikka itse makaisi raatona sohvalla, vetää vitskuja naamaan ja lukea kirjaa. Ja vaikkei parisuhdetta voikaan palveluiden päälle rakentaa, tuntuu kauhean hyvälle se, että on joku, johon luottaa myös tämmöisissä arkisissa asioissa. Tuntuu sille, että alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että voi tosiaankin ihan reilusti turvautua toiseen, eikä tarvitse rämpiä aina itse.

F on luuhastellut taas kyläluutana koko viikon. Mitä isommaksi tytär kasvaa, sitä enemmän nuo kaverit alkaa näköjään merkitä. Me ollaan A:n kanssa lähtökohtaisesti karmean tyhmää ja ”noloo” seuraa miniteinin mielestä. Paitsi tietysti siinä vaiheessa, kun pitää toimia kokkina, iltasadunlukijana, pyykkärinä, rahahanana, sylinä, solmujenselvittäjänä, läksyapuna  tai yöllisenä turvana. On se vaan erikoista nähdä, kuinka samassa lapsen kropassa taistelee jo kaksi niin erilaista maailmaa: Se ihan pieni tyttö ja sitten jo kovasti isoksi halajava itsenäinen koululainen.

Kun kävimme F:n kanssa maanantaina hammaslääkärissä, ja katselin tyttöä odotushuoneessa, tuntui, kun näkisin hänet jotenkin ulkopuolisen silmin. Meillä kotona häärii se oma, pieni, tyttö. Mutta odotushuoneessa istuikin jo se pitkäraajainen neiti, jonka koko olemus on muuttunut niin paljon vuoden aikana. Missä on pulleat posket, hapsuinen tukka ja vielä l-kirjaimena kuuluva r? Tuntuu, että valovuoden päässä. Nyt on englanninkieliset huudahdukset ja vaikeat lelujen nimet. Lempibändit, vaatesuosikit ja koulumaailma, josta tulee illallispöydässä vain parhaat palat.

Toivon, että flunssa on nyt tämän viikon aikana selätetty ja viikonlopun saa jo nauttia oikeasta olosta. Meillä on luvassa muun muassa F:n kaverin yökyläily, sauna- ja vohveliskestit ystäväperheen luona ja muutama muukin ohjelmanumero. Sisko pyysi mukaansa täällä Tampereella järjestettäville häämessuille, jonne kauheasti kyllä  haluaisin mennä, mutta taitaa käydä niin, ettei sinne vaan tänä viikonloppu nyt ehdi revetä. Siskolla on häät ensi syksynä, ja minä olen niissä kemuissa yksi kaasoistaa. Meillä A:n kanssa on puolestaan häät nyt tulevana keväänä, joissa kyseinen morsiansisko on puolestaan yksi omista kaasoistani. Voitte siis vaan kuvitella, kuinka ristiin kaikki nämä järjestelyt menevätkään. Varsinkin, kun soppaan sotketaan vielä se kolmas sisko, jonka häitä juhlittiin viime elokuussa, ja joka - yllätys - on taas tulevissa kemuissa kaaso ja häämuusikko ja vaikka mitä. 

Joka tapauksessa: Ehkäpä viikonlopussa on ihan tarpeeksi touhua jo tälläkin ohjelmapaletilla. Ja voi vitsi kun olisi mahdollisuus päästä jo ulos ja vähän hikoilemaankin: Montahan kuumettonta päivää pitää olla, että saa mennä liikkumaan? Olisi jo kauhea palo vähän hikoilemaan. 

Kivaa viikonloppua!

 

-Karoliina-

Share

Pages