Ladataan...
Kolmistaan

Lehdet pullistelevat artikkeleja siitä, kuinka itsensä tulee hyväksyä sellaisena kuin on. Olen itsekin puhunut monta kertaa hölläämisen ja armollisuuden perään, ja ne ovat edelleen sellaisia asioita, joihin haluan pyrkiä.

Joskus ottaa silti päähän oma vajavaisuutensa. Joskus on vaikea nauraa omille hölmöille ominaisuuksilleen ja mokilleen. Toisaalta omien vajavaisuuksiensa sanominen ääneen helpottaa joskus. Kun niille on antanut nimen, voi niille myös helpommin tehdä jotain. Tai vaihtoehtoisesti katsoa niitä suoraan ja hyväksyä ne.

Listasin tähän oman itseni asioita, joita inhoan. Joihin välillä kyllästyn. Jonka vuoksi suutun itselleni.

INHOAN ITSESSÄNI:

  • Kykyä räjäyttää kassin sisältö. Miten ihmeessä saankaan viidessä työpäivässä työreppuni aina niin kauheaan kuntoon? Siellä on rypistyneet paperit, eväät, liiskaantuneet suklaat ja tärkeät työpaperit sulassa sovussa. Joka sunnuntai.
  • On/off-ihmisen piirteitä. Vaikka elämä ja ennen kaikkea äitiys on opettanut minulle harmaita sävyjä kirkkaan valkoisen ja sysimustan vierelle, olen silti raivostuttavuuteen asti todella ehdoton. Harvoin olen ihan-vaan-ok-päällä. Joko olen superaurinkoinen ja innostuva. Tai sitten myrskynmerkki.
  • Hiusrajaani. Olen inhonnut, peitellyt ja hävennyt Mikki Hiiri -mallista hiusrajaani oikeasti koko elämäni. Nuorena en koskaan pitänyt hiuksia taaksevedettynä, jottei raja näkyisi. Nykyisin en jaksa nähdä vaivaa rajan peittämiseen ja onneksi vaaleassa tukassa kontrasti hiusten ja ihon välillä ei ole niin suuri. Mutta edelleen en rajasta pidä.
  • Pitkävihaisuuttani. Olen todella huono suuttumaan sydänjuuriani myöten (hetkellisiä kiukkuja ei lasketa), mutta kun koen, että minua on loukattu pahasti, minun on lähestulkoon mahdoton antaa anteeksi. Hyvä esimerkki on se, että kun hirvittävän rakas ystäväni loukkasi minua vuonna 2004, pystyin antamaan tälle anteeksi – ja ensimmäisen kerran puhumaan – vasta vuonna 2015. Nyt koko homma naurattaa, mutta oikeasti anteeksiantamattomuus on paha piirre. Se katkeroittaa ja syö naista.
  • Armottomuutta itseäni kohtaan. Vaikka siedän muissa ihmisissä paljonkin asioita, koen, että itseni suhteen olen usein liian armoton. Vaikka olen opetellut relaamaan monellakin tavalla, silti monesti koen, etten ole juuri niin hyvä, kuin haluaisin olla. Minulta puuttuu itseni suhteen priorisointitaito. Yritän usein hallita kaikkea ja kaiken.
  • Jatkuvaa nälkää. En tiedä kovinkaan monta muuta kokoistani ihmistä, joka söisi niin paljon kuin minä. Kun on koko ajan nälkä, vie se fokuksen välillä kaikesta muusta. Sitä vaan kokataan, syödään, tiskataan ja kokataan.
  • Ääntäni. 
  • Kykyä hukata tavaroita. Kun F:llä on ollut tähän mennessä koulusyksyn aikana hukassa jo pipo, takki, juomapullo ja reissuvihko, en voi ihan kauheasti ripittää häntä, koska oma esimerkkini on niin surkea. On sääli, että hän on perinyt hukkaajageenini.

Millaiset asiat sinua riepoo itsessäsi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: paita ja housut, By Emka (saatu) // kengät, Bianco // laukku, Ivana Helsinki // takki, JC 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus heti herättyäsi tiedät, että päivästä tulee täysi katastrofi? Että mikään ei tule luistamaan ja oikeasti kannattaisi vaan sulkea silmät ja nukkua päivä läpi. No. Sellaista on olla nainen kerran kuussa. Kuten nyt vaikka viime torstaina.

Kello soi 6.50, kuten ihan jokaisena muunakin aamuna arkisin. Tosin olin herännyt jo 6.30, 6.35, 6.40 ja 6.45 kun A:n puhelin soitti herätystä ja torkkuja vieressäni. Yleensä minua hymyilyttää miehen aamu-unisuus ja oikeasti nautin itsekin siitä, ettei sängystä tarvitse ponkaista ylös aivan yhdessä sekunnissa. Nyt otti päähän. Miksi helvetissä täällä piti soitella musiikkiherätystä täysillä heti aamusta? Pientä kunnioitusta minulle niille kotimme asukkaille, joiden ei tarvitsisi herätä ennen seiskaa.

Marssin tuohtuneena keittiöön. Tein marttyyriaamupalaa. Teen kyllä yleensäkin meillä arkiaamupalat, koska A tekee poikkeuksetta iltaruuat, mutta marttyyriaamupala on ihan omaa luokkaansa. Siinä huokaisee jokaisen paahdetun leivän ja puristetun mehulasillisen kohdalla, kuinka kovaa työtä tässä juuri nyt tekeekin ja miten raskasta elämä oikein onkaan.

Mahassa vihloi. Oikeasti koko kroppaa kolotti. Migreeni teki tuloaan.

F heräsi ja aloitti kiukuttelun. En tiedä, viestikö naamani ärsytä vaan -ilmeitä, vai oliko kyseessä sattuma, mutta joka tapauksessa piru oli irti alle kymmenen minuutin. Pipo-gate sai alkunsa. Vaikka olen tulinen perusluonteeltani, F:n kanssa minulla on yleensä norsun hermot. Vuodet ovat opettaneet, ettei lapsen kiukkuun kannata lähteä mukaan. Arvatkaa, muistinko tätä viisautta torstaina? NOT!

Ja kun avasin toimiston ovet 8.17, itketti ja ärsytti. Olin menettänyt malttini, hermostunut F:lle ja nyt molemmat meistä aloittivat päivänsä kurjissa fiiliksissä. Tunsin itseni vuosisadan surkeimmaksi äidiksi. Epäonnistuneeksi kasvattajaksi (ja kaiken lisäksi turvonneeksi sellaiseksi. Vähän rumaksi. You know.).

Onneksi oli sentään työt. Eikös ahdistus ollut kaikkien kirjailijoiden luovuuden lähde? Yritin tehdä dramaattista tekstiä sukeltaen parisuhdesyövereihin ja päähenkilöiden sielunmaisemaan. Päädyin todellisuudessa lähettelemään viestejä ystävilleni kaikesta siitä, mitä miehet tekevät väärin. Ja meemejä söpöistä kissoista.

Ostin suklaata. Söin sen. Yritin kirjoittaa lisää. Päätin tehdä sittenkin kirjan sijaan copyn hommia. Epäonnistui niissäkin. Ostin ja söin lisää suklaata ja lopulta kun kello näytti 15.45, olin saanut koko päivän aikana aikaiseksi vain yhden täysin surkean copy-työn, joka ei koskaan mennyt levitykseen. Ja vajaan sivullisen tekstiä kirjaan (yleensä kirjoitan neljä sivua päivässä), jonka jouduin perjantaina deletoimaan kokonaan.

Kotona yritin selvittää aamuista konfliktia lapsen kanssa. Mökötin miehelle, vaikka en muistanut, mistä. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna heräsin ensimmäisen kerran 6.30 A:n herätykseen. Ei ärsyttänyt mikään. Änkeydyin kainaloon.

”Onpa kivaa, kun mulla on normaali olo”

”Joo. Mustakin kuule on. Että sulla on.”

En riidellyt lapsen kanssa. Ei ollut lihava olo. Tein kuudessa tunnissa sekä  torstain, että perjantain työt.

Hormonit. Vitsi diggailen teistä. Jännitystä ja dramatiikkaa elämään ainakin kerran kuussa. 

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kaupallinen yhteistyö: KiiltoClean/Aisti

Luin lauantaina Aamulehdestä Maaret Kallion haastattelun, joka paneutui ruuhkavuosiin*. Siinä Kallio kertoi, miten helposti elämäntilanteessani olevat ihmiset ajautuvat vain runttaamaan stressaantuneina eteenpäin unohtaen ne elämänsä todelliset arvot, joiden mukaan haluaisi elää. Hänen mukaansa kaiken kiireen, töiden, kotitöiden, harrastusten ja sähköpostien välissä pitäisi muistuttaa aina aika-ajoin siitä, mikä todella elämässä on merkityksellistä. Ja pysähtyä näiden asioiden äärelle.

Tunnistan itseni Kallion puheista. Olen sellainen asioiden ja töiden haalija, ja saan pienestä kiireestä jopa energiaa. Mutta asiassa on myös kääntöpuolensa: Joskus huomaan hukkuvani kaikkien tehtävien keskelle niin, että ne elämän tärkeimmät asiat alkavat jäädä jalkoihin. Tai ne jäisivät, jos en muistaisi muistuttaa itseäni prioriteettijärjestyksestä.  Kun on kiire tehdä koko ajan asioita, unohtaa helposti pysähtyä ja havainnoida, mitä kaikkea upeaa ympärillä onkaan.

Tajusin jo useampi vuosi sitten, että minun elämäni pysyy balanssissa, jos muistan nauttia kaikesta pienestä ja arkisesta. Aistia hetket ympärilläni, pysähtyä niihin. Tuntea, miten aurinko lämmittää kasvoja. Haistaa, miten ihanalle puhdas pyykki tuoksuu. Nähdä arkinen nauru tai kuulla, miten sade ropisee kattoon. Silloin asiat saavat oikeat mittasuhteet. Stressi hälvenee, kun keskityn yhteen hetkeen ja kokemukseen kerrallaan.

Pienistä hetkistä nauttiminen ja aisteilla eläminen ovat myös kotimaisen Aisti-tuotesarjan ydinteema. Turussa valmistettuja Aisti-kosteusvoiteita ja -suihkugeelejä leimaa ajatus siitä, että sellaiset pienet arkiset toiminnot kuin vaikkapa suihkuhetki tai kiireisen päivän jälkeen tehty jalkojen rasvaus voivat lisätä arjen ihanuutta. Aisteja kun voi hemmotella niin monella tavalla. Eikä siihen tarvita aina mitään megaluokan auringonlaskua, kylpylää tai viiden tähden illallista. Aisti-suihkugeelien tuotekehittelyssä onkin otettu huomioon suomalaisten naisten toiveet ja unelmat. Se, mitkä tuoksut johdattavat meitä aistien maailmaan ja se, miltä me haluamme ihomme tuntuvan suihkun jälkeen.

Kuten olen viimeksi tänä syksynä kirjoittanut, minusta on ihanaa välillä tehdä tavallisesta suihkuhetkestä hemmotteluhetki kynttilöineen ja ihanine suihkutuotteineen. Tai kun pääsemme saunavuorolla istumaan lämpöön porukalla, on se yksi – tosin ihan erilainen - hemmotteluhetki. Molemmissa tilanteissa on kuitenkin samanlainen yleisvire: Minulle kun peseytyminen merkitsee konkretian lisäksi myös hetkessä elämistä ja päivän hommien karistamista niskasta. Suihkusta ja saunasta alkaa rentoutuminen, jonka jälkeen töitä ei edes mietitä.

Aisti-suihkugeelit lanseerattiin vasta viime keväänä, mutta olen ehtinyt löytää kolmen geelin seasta silti jo suosikkini. Vihreä Aisti Poimulehden Pisara -suihkugeeli tuoksuu metsälle ja kesälle. Niille päiville, kun istutaan vain laiturilla ja katsellaan järvelle. Poimulehden Pisara sisältääkin aitoa poimulehtiuutetta, joka syväpuhdistaa ja hoitaa ihoa. Plussaa ihanan tuoksun ja puhdistustehon lisäksi. 

Tänään olen oikein kiinnittänyt huomion kaikkeen siihen, mitä aistinkaan ympärilläni. Sen lisäksi, että aamulla kiirehdin junaan hirveässä pissahädässä (katsoitteko jo koko tarinan Insta Storiesista?) ja kurkkuakin särki, ympärillä oli hirveästi kaikkea sitä, jonka aistiminen oli kivaa ja ihanaa. Miten monta isoa ja pientä suukkoa sainkaan maistaa. Tuntea halauksia, haistaa syksyn, nähdä auringonsäteitä, irvistää kirpeän aamumehun jälkeen ja kuulla, kuinka oma nimi huudettiin yhtäkkiä kadulla. Miten moni asia olisikaan jäänyt kokematta, jos en olisi muistanut pysähtyä niiden äärelle?

-Karoliina-

* Aamulehti 9.9.2017 

Share

Pages