Ladataan...
Kolmistaan

Minä täytän parin kuukauden päästä kolmekymmentäkolme. Olen ihan oikeasti kolmekymppinen, en vain rimaa hipoen sellainen. Olen aikuinen ihminen, joka tajuaa monien nuoruushullutustensa olevan 15(!) vuoden takaa, joka on tuntenut vanhimmat kaverinsa yli kolme vuosikymmentä ja joka on maksanut jo veroja niin paljon, että oikein kauhistuttaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että en ole perusluonteeltani muuttunut mihinkään vuosien saatossa. Ne luonteen palaset kun ovat pysyneet tuulessa ja tuiverruksessa tiukasti kiinni.

Mutta moneltakin osin olen kyllä eri ihminen kuin vaikka kaksikymmentävuotiaana, 13 vuotta sitten. On ollut itse asiassa ihana huomata, että kypsyminen, elämänkokemus, vanhemmuus ja vuodet ovat tehneet minusta tyytyväisen aikuisen. Sellaisen, jonka ei tarvitse rimpuilla väkisin takaisin nuoruuteen tai haikailla kaksikymppisvuosien perään, vaan joka tuntee olonsa hyväksi, vaikka vuosia tuleekin koko ajan lisää.

Aikuistumisen yksi mahtavia puolia onkin ollut huomata, että aikuinen voi olla niin monella tavalla. Että ei aikuisuus olekaan mikään kirosana, vaikka niin saattoi nuorempana ajatella. Jollekin aikuisuutta on elää joogaretriitissä Balille, toiselle aikuisuutta on omakotitalo ja viisi lasta. Jos olisin pohtinut parikymppisenä, mitä aikuisuus minulle tarkoittaa, olisin varmasti ajatellut paljon kapeakatseisemmin. Nyt olen ymmärtänyt, että ikä ei aina automaattisesti tee ihmisestä tietynlaista. Ja se, pitääkö jalassaan tennareita vai nahkakenkiä ei kerro myöskään todellisesta aikuisuustasosta mitään. Meitä kun tuntuu olevan niin monenlaisia, monessa eri paketissa.

En koe, että minulla olisi ollut juurikaan varsinaista kolmenkympin kriisiä, vaikka toki ikä on saanut ajattelemaan joitakin asioita eri tavalla. Kriisejä toki kyllä on ollut, mutta ne eivät ole varsinaisesti liittyneet ikään. Jos jokin asia on kuitenkin alkanut viime vuosina kiinnostaa – ja sen lasken iän syyksi – on intoni lukea elämäntapaoppaita ja pohdiskella omaa käytöstäni. Viime viikolla vinkkasin teille tästä kirjasta, tällä hetkellä BookBeatin kuulokkeistani kuuluu puolestaan Elina Tanskasen Onnellisesti yhdessä, opas rakastavaan parisuhteeseen -teos, jossa annetaan vinkkejä ja ennen kaikkea ajateltavaa hyvään parisuhteeseen. Aivan loistava opas ihan jokaiselle parisuhteelliselle tai sellaiseksi halajavaksi.

Nuo elämäntapaoppaat ovat siinä mielessä muuten kummallisia, että vaikka niissä usein jauhetaankin miljoona kertaa kuultuja teemoja, saavat ne usein ajattelemaan asioita silti aivan uudella tavalla. Tanskasen kirjassa teema minusta yksinkertaistettuna on ”tee toisille, mitä toivoisit itsellesi tehtävän”. Kuulostaa aika tutulle, vai kuinka? Hän on kuitenkin paketoinut ajatuksensa niin herättelevään pakettiin, että minä olen ihan oikeasti kokenut aikamoisia oivalluksia. Tärkeimmät vapaasti referoituna tässä:

  • Tunne ei ole väärin. Saa tuntea. Mutta toiminnan ei ole oltava suora seuraus tunteesta. Voi siis toimia fiksummin kuin mitä sisällään tuntee.

Ja toinen:

  • Millaisen elämän haluat? Tukeeko toimintasi ja yksittäiset tekosi tätä tavoitetta? Jos ei, muuta toimintaa niin, että se tukee.

Tämmöistä(kin) se kai on olla aikuinen. Lueskella kaiken maailman ihmisyydenkasvukirjoja ja vöyhöttää niistä innoissaan toisille. Taidanpa mennä tästä nyt aivan katsomaan Siltaa, kuten kaikki muutkin ikätoverini, surauttaa miehelleni ja minulle terveelliset smoothiet (koska tässä iässä on pakko ajatella jo kaiken maailman sepelvaltimotauteja) ja mennä nukkumaan villasukat (okei, Sidosteen pörrösukat) jalassa.

Ja hei: On se hassua, miten moni elämän asia ja oivallus vie aikaa. Vuonna 2015, juuri kolmekymmentä täytettyäni, vasta tutustuin life coach -oppaisiin.Mietin, tuleeko minusta tästä syystä hippi ja pohdin, olisiko tämä sitä kuuluisaa ikäkriisiä. 

Miten ikä on muuttanut sinua?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

Share

Ladataan...

 

Minä olen aina ollut ihminen, joka syttyy ennemmin syksyn tuomasta ”uudesta alusta” kuin varsinaisesti uudesta vuosiluvusta (vaikka tokin sekin on ollut jonkinlainen tilinpäätös- ja tavoitteidenasetteluhetki ajan kierrossani). Ehkä syy tähän on ollut kouluvuodessa. Kun aloitti uuden lukukauden oppilaana ja myöhemmin opettajana aina syksyisin, oli syksy luonnollinen hetki myös tehdä käännöksiä, asettaa tavoitteita ja haaveilla jostain suuremmasta. Tammikuu oli tuolloin vain samaisen vuoden jatkumoa. Ei mikään kummoinen käänne.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kun ei elä varsinaista koulurytmiä – mitä nyt tietysti F:n osalta – tuntuu sille, kuin uusia alkuja olisi peräti kaksi. Syksyn lisäksi olen ladannut melkoiset odotukset tälle uudelle vuosiluvulle ja tammikuusta alkavalle ajanlaskulle.

Se, missä vuosi 2017 meni hirvittävän nopeasti, toivon vuoden 2018 olevan enemmänkin rauhaisaa laskettelua ja sitä ihan tavallista perhe-elämää. Vaikka rakastan eteenpäin menoa ja uusia innostavia juttuja, perheen osalta toivon asioiden pysyvän nyt niin stabiileina, kuin ihmisten elo nyt ylipäätään voi vain mennä. Olisi ihana istua ensi vuonna tässä samaisen olohuoneen sohvalla kirjoittamassa perhe ympärillään ja todeta, että vuosi on ollut ihan tavallinen.

Töiden puolesta tilanne on sen sijaa paljon ristiriitaisempi kuin yksityiselämän. Toisaalta haluaisin rauhoittaa myös työtilannettani ja keskittyä vain blogiin ja muutamiin muihin projekteihin, mutta toisaalta on olo, että hyvää draivia ei haluaisi katkaista. Edessäni on nyt – ihan melkein yllätyksenä – niin monta mahtavaa projektia, kumppanuussuhdetta ja haastetta – että en meinaa nahoissani pysyä. On todella vaikeaa painaa jarrua, jos yhtäkkiä tuntuu sille, että saa kaikkea sitä, mistä on koskaan haaveillut.

Minun oli tarkoitus aloittaa kahden uuden kirjan projekti heti nyt jo vuodenvaihteessa, mutta olen vetänyt asian kanssa nyt jarrua. Tuntuu sille, että jos nappaan tähän härdelliin nyt kaksi kirjaa, en ehdi tehdä mitään muuta kuin töitä. Ja samaan väsymykseen ja minuuttiaikataululla juoksemiseen, missä monta vuotta olin, en halua enää koskaan palata. Varsinkin, kun olen ottamassa keväälle kahden kuukauden kokopäiväpestiä vastaan töistä, joita en ole KOSKAAN ennen tehnyt ja jonka ohella on kuitenkin hoidettava myös blogi. Ihan hullua, sanon itselleni. Ja silti olen samanaikaisesti ihan intona!

Oman itseni suhteen minulla on aika monta isoa ja pientä tavoitetta. Yksi suuri niistä liittyy terveyteen ja toinen taas kulutustottumuksiin. Molemmat ovat sen verran isoja projekteja, että niistä tulee ihan omat postaussarjansa myöhemmin tammikuussa ja siitä eteenpäin koko vuoden ajan. Näistä kummastakaan ei tule varmasti helppo matka, mutta haluan haastaa itseni. Haluan osoittaa itselleni, että vanha kettukin oppii uusia ajatusmalleja ja voi tehdä parannuksia itsensä, toimintansa ja ajattelunsa suhteen.

Muuten olen päättänyt, että vähennän kiroilua ja yritän muutenkin puhua ulos kaikki ne kauniit asiat, joita ajattelen. Ja vähentää valitusta. Uskon siihen, että elämä muodostuu hyvin vahvasti sellaiseksi, millaiseksi sen nimeää. Millä tavalla ja sanoilla puhuu, mitkä asiat valitsee sanottavaksi. Niin muodostaa koko ajan ympäristöään. Olen nimittäin huomannut, että minun sanavalintani ovat joskus paljon negatiivisimpia, kuin mitä oikeasti olen tai millä tavoin ajattelen. Retoriikka, vaikka yksi vahvuuteni tietysti onkin, kaipaa vähän viilausta.

Mitäs muuta? No ainakin se, että toivon tänä vuonna blogiin parempaa henkeä kuin vuonna 2017. Vaikka minusta blogin kirjoittaminen on tänä vuonna ihanempaa kuin ikinä (koska kerrankin siihen on ollut aikaa), on henki blogissa ollut suoraan sanottuna välillä todella huono.

Minusta tuntuu, että kaikki alkoi mennä viime vuoden ensimmäisestä päivästä lähtien aivan väärille urille. Vuosi sitten, 1. tammikuuta, kirjoitin blogiin kihlauksestamme ja jo samana päivänä – kaiken sen ilon ja onnen keskellä – pahoitin ihan aidosti mieleni tavasta, jolla ihmiset kokivat oikeuteuksi kommentoida tapahtumia.

Jos elämäni yksi ihanimmista asioista, rakkaus ja siitä seurannut kihlaus, aiheuttivat sellaisen paskamyrskyn, jossa ruodittiin satojen kommenttien (enkä edes liioittele) voimalla sitä, kuinka huono äiti olen, miten epäluotettavia kaikki jääkiekkoilijat ovat, kuinka suuren virheen teen ja ei ole kuin ajan kysymys, koska minut petetään ja jätetään. Ja kun lopulta onnitteluista nauttimisen sijaan joutuikin ottamaan yhteyden poliisiin kunnianloukkausasioista (aiheesta, josta en edes kehtaa kirjoittaa) tuli tunne, onko kaikki tämä kirjoittaminen ja bloggaaminen tuollaisen epäreilun ja jopa sairaan kohtelun arvoista. Tuli ihan epätodellinen olo siitä, kuinka kahden aikuisen – toisensa vapaina löytäneen – ihmisten parisuhde pystyi saamaan aikaiseksi niin paljon pahaa puhetta täysin tuntemattomien ihmisten keskuudessa. Usein mietin, mitä väärää tilanteessa toisten silmissä oli ja kuinka edes pystyin loukkaamaan jotain sellaisia ihmisiä, joita en koskaan (tietääkseni) ollut edes tavannut. Kuinka niin henkilökohtainen ja oman yksityiselämän asia – josta kerroin blogissa tasan yhden virkkeen ja yhden kuvan verran – pystyikään synnyttämään niin paljon spekulaatiota ja ruodintaa? Ja toisaalta: Ketä asia edes oikeasti pystyi niin kovasti kiinnostamaan? Luulisi, että ainoat ihmiset, joille asialla oikeasti oli merkitystä, istuivat meidän kanssamme kotisohvalla tai lähipiirin kahvipöydässä. 

Vaikka nuo tapahtumat menivätkin aika luihin ja ytimiin, päätin, että kurjasta olosta paras tapa oli vetää edelleen vain omaa hiihtoa. Unohtaa anonyymit loukkaajat ja keskittyä siihen, mitä rakastaa. Kirjoittamiseen ja omaan elämään.

Olen yrittänyt kovasti unohtaa ilkeät kommentit (ja nyt en siis puhu siitä, jos joku on kanssani eri mieltä kännykkärajoista, ulkohousuista tai me too -kampanjasta, vaan aivan jostain muusta), mutta totta kai tuollainen saa ihmisen varpailleen. Ei siinä paljon huvita enää entiseen tapaan päästää lukijoita oman kotinsa seinien sisään sen tarkemmin tai hääpäivänsä syövereihin. Se on tietysti hirmuinen sääli, koska koen, että blogien tulee olla henkilökohtaisia, jotta ne olisivat mielenkiintoisia. Ja jotta niitä olisi paras mahdollinen olo myös kirjoittaa! Tässä on siis saanut aikalailla hakea uutta linjaa henkilökohtaisen ja yksityisen välillä.

Joku sanoi viime viikolla, että minun vastaukseni kommenttiboksin kommentteihin ovat olleet osin piikikkäitä. Uskon, että samalla kun olen rentoutunut blogin teossa muutenkin, myös se minulle tyypillinen sarkastinen luonne on päässyt esille. Minä kun ihan oikeasti – täällä kotona ja läheisteni kesken – olen varmasti paljon teräväkielisempi ja sarkastisempi – mitä blogi antaa ymmärtää.

Tosin sekin on varmasti totta, että tänä vuonna sietokykyni esimerkiksi minusta ja perheestäni liittyvien valheiden tai epätosien olettamusten levittelyyn on ollut aivan nollassa alkuvuoden tapahtumien vuoksi. On tullut sellainen olo, että toleranssini kaiken epäreilun kohtelun ja ilkeyden suhteen ei ole sitä luokkaa, mitä se ehkä ennen on ollut. Ja mitä sen pitäisi olla, kun tekee tätä hommaa työkseen. 

Joka tapauksessa olen sitä mieltä (ehkä tekin?), että on hyvä, että luen ja vastaan kommentteihinne ajatuksella. Toki voin alkaa vastailla kaikkiin  kommentteihin hymiöllä ja tyhjänpäiväisillä tilu lilu -toivotuksilla, mutta en näe, että sekään olisi lopulta oikea suunta. Se jos mikä olisi minun osaltani feikkiä, enkä halua, että dialogi lukijoiden ja minun välillä tyrehtyisi teennäiseen joo joo -meininkiin.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka saada blogin ilmapiiri kääntymään myös kommenttiboksissa siihen suuntaan, kuinka ilolla itse postauksia aina ideoin ja teen. Kuinka saada eriävätkin mielipiteet – teidän ja minun – niin kauniisi muotoiltua, että blogi olisi hyvä paikka vierailla ja jakaa tuntojaan? Olla samaa ja eri mieltä. Oppia ja opettaa. Kuunnella ja tulla kuulluksi.

Tiedän, että suurin vastuu kaikessa tässä on minulla. Minun tehtäväni on oppia valitsemaan sanani niin, että vaikka esittäisinkin jostain asiasta kärkkään - joitakin jopa provosoivan mielipiteeni - lukijoillani olisi kuitenkin tunne, etten loukkaa omalla mielipiteelläni muiden valintoja. Ja ehkä myös mietittävä tapa, jolla kommentoin silloin, kun kommenttiboksissa on selvästi tahallinen loukkaus tai sellaisen aiheen esiinotto, mistä kaikki lukijani tietävät, etten halua julkisesti puhua.

Vuoden 2018 ehdoton tavoite onkin hyvä mieli. Se ei tarkoita, ettei omaa mielipidettä saisi kertoa tai puuttua epäkohtiin, mutta tapa, jolla se tehdään, on tietysti jokaisen valittavissa. Koska hymyä, fiksua keskustelua, kauniita ajatuksia, rehellistä puhetta ja toisten kunnioittamista ei ole varmasti koskaan liikaa.

Ihanaa tammikuun ja vuoden ensimmäistä päivää ja maanantaita!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Neule, In Wear (By Emka) // housut, By Malene Birger (By Emka) // villasukat, mummon kutomat

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jopas jotakin. Viimeinen viikko ennen JOULU(AATTO)VIIKKOA pärähti käyntiin. Onhan se käsittämätöntä, miten nopeasti syksy – taas kerran – meni. F:llä on puolet ekaluokkaa jo ihan kohta takana, meillä aikuisilla taas syksy uusissa töissä. Aika mahtavaa, sillä tuntuu sille, että on voimia ottaa uusi vuosi vastaan. Tänä syksynä työtaakka on ollut siis aikalailla sopiva.

Minä vietin viime viikonloppuna sitä kuuluisaa omaa aikaa. Perjantaina juhlistimme entisistä työkamuistani koostuvan kaveriporukan kanssa pikkujouluja Espoossa. Saunoimme, herkuttelimme ja höpisimme aivan koko illan. Oli ihanaa nähdä niin monta tuttua, mutta aivan liian harvoin nähtyä naamaa, samalla kertaa. Ja mikä parasta, illan lopuksi sai kömpiä yhden parhaista ystävistäni viereen siskonpetiin ja nauraa vielä ainakin aamukolmeen.

Lauantaina suuntasin sitten junalla takaisin Tampereelle, jossa minua odottikin jo siskoni Hipu. Söimme uudessa Puisto-ravintolassa (hyvä palvelu ja maisema, keskinkertaista ruokaa), shoppailimme vähän Koskarissa (lähinnä joulujuttuja) ja lopulta kömmimme Ilveksen* ylimpään kerrokseen yöksi. Vietimme siis irtioton arjesta aivan kivenheiton päässä kotoa löhöten hotellissa ja syöden ravintola-annoksia sängyllä röhöttäen. Todellinen rentoutumisvuorokausi, etten sanoisi.

Vaikka koko viime viikonloppu oli ihana, ja minusta on hurjan kiva nähdä ystäviä, tajusin myös samalla, että elän nyt elämänvaihetta, josta en varsinaisesti tarvitse useinkaan omia irtiottojani. Tarkoitan sitä, että kun F oli vauva ja minä olin kotiäiti, tuntui jokainen oma hetki kultaakin kalliimmalle. Silloin oma aika oli niin harvinaista, että siitä ammensi kaiken sen voiman ja energian, jonka suinkin sai irti. Sillä jaksoi ne loputtoman pitkät vauva-arkipäivät ja itseään toistavat rutiinit.

Sen sijaa en nykyisin varsinaisesti koe tarvitsevani omia menojani juuri lainkaan. Tai sanotaanko näin: Nykyisessä elämäntilanteessa kun saa ihan luonnollisesti viettää työpäivänsä  ”yksin”, olla monen monta tuntia erossa kodista ja perheestä, nähdä kodin ulkopuolisia aikuisia ihmisiä tusinan päivässä, eikä lämmintä ruokaakaan tarvitse viikolla suunnitella ja valmistaa kun kerran, on se jo sellainen irtiotto, ettei juuri enempää kaipaa. Voi käydä vessassa niin, ettei kukaan ryskytä ovea. Ja myös piipahdella kesken arki-illan vaikka kaupungilla tai harrastuksessa niin, että siinä ei ole sen suurempaa numeroa.

Yhtään vähättelemättä oman ajan merkitystä ja sen tuomaa voimaa aikuisille esimerkiksi pikkulapsiarjen keskelle, olen alkanut pohtia, korostetaanko nykyisin oman ajan ottamista vähän liikaakin. Itsekin koen hirveän usein huonoa omatuntoa siitä, jos en ole tarpeeksi nähnyt ystäviäni, en jaksa lähtee bailaamaan tai osallistua erilaisiin kemuihin, vaikka todellisuudessa koen, että kaikki ajalliset ja toiminnalliset palaset ovat elämässäni juuri nyt tasapainossa. Koska jos ihan totta puhutaan, juuri tällainen harvakseltaan tehty oma aika riittää minulle vallan mainiosti, enkä edes kaipaa sitä enempää.

Mitä useammin juttelen ystävieni kanssa, sitä enemmän äimistynkin siitä, miten usein ihmisiä – varsinkin naisia – kannustetaan ottamaan omaa aikaa ja kaveriaikaa, mutta parisuhdeaikaan harva panostaa läheskään yhtä ponnekkaasti. Että sitä kyllä varataan kaveriporukan tapaamisia, ravintolaillallisia ja vaikka mitä, mutta jos kysyy, milloin on käynyt puolison kanssa jossain ihan kahdestaan, monikaan ei edes muista! Ja sitten kummastellaan, miksi suhde latistuu ja toista ei enää tunne.

Olen sitä mieltä, että ystävät on todella merkittävä osa elämää. Mutta niin on kyllä puolisokin (jos siis sellainen on). Siksi uskonkin, että joka kerta, kun buukkaa ystäväaikaa, varaisi samalla kalenterista aikaa myös puolisolle. Koska ei se pyykkikasojen ja lihakeiton äärellä vaihdettu kuka hakee lapset huomenna päiväkodista -keskustelu korvaa sellaista todellista yhdessäoloa, vaikka arki olisikin kuinka hyvää ja toimivaa.

Ehkä tämä meidän suomalaisten naisten itsenäisyys ja girl powerilla pärjääminen – joka muuten on mitä loistavin asenne – onkin kuitenkin mahtavuudessaan pieni ansa parisuhteelle. Että sitä pidetään niin kynsin ja hampain kiinni omista eduista ja menoista, että joskus unohtuu, ettei parisuhdekaan toimi itsestään. Ja ettei se ole heikkoutta, epäfeminismiä tai nössöyttä, jos kaveri-illan sijaan varaakin puolison kanssa yhteisen viikonloppuloman.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Takki, Makia Raglan Parka (saatu) // kengät, Dr Martens // farkut, Zara

*saatu yö

Share

Pages