Ladataan...
Kolmistaan

Lilyn ja Trendin tämän kuukauden teemana on unelmat. Koska multa esimerkiksi kysymyspostauksessa kysyttiin useammankin kerran unelmista, ajattelin kirjoittaa siitä, mitä minä ajattelen unelmoinnista ja unelmista.

Jos minä mietin itseäni ja koko olemustani, on sellainen mielikuvitusmaailma ja lentävät ajatukset ollut aina aika vahvasti minua. Muistan jo ihan lapsesta asti sen, kuinka tein erilaisia haaveiluja tulevaisuuteni suhteen ja joskus saatoin upota vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi omiin haavekuvitelmiini. En koe, että olisin ollut varsinaisesti mikään omaan maailmaansa vetäytyvä runotyttö siinä klassisessa muodossaan. Ennemminkin vaan yksinkertaisesti se, jonka mielikuvitus oli niin vilkas, että aina se käsillä oleva hetki ei riittänyt. Piti päästä omien ajatusten kanssa vähän vielä hurjempiin ja ihanampiin aatoksiin. Jonnekin kauemmas, eteenpäin.

Minulle unelmointi ja haaveilu on ollut aina siis jonkinlainen elämää virkistyttävä keino. Jos oma elämä on ollut syystä tai toisesta jotenkin vähän vajavaista, on unelmoinnin avulla saavuttanut jotain sellaista, jonka avulla on voinut– jos ei nyt paeta – niin ainakin virkistyttää käsillä olevaa hetkeä.

Minun unelmissani on kuitenkin lähes aina ollut jokin sellainen tavoitteellisuus, että en ole haaveillut ihan vain haaveilun ilosta. Tiedän, että mielikuvitusmaailma ilahduttaa moni ihmisiä ihan jo itsessään ilman sitä, että varsinaiselle oikealle elämälle pitäisi tehdä muutoksia, mutta minua sellainen haaveilu ilman todellisia tavoitteita varmasti jopa vähän ahdistaisi. Minun unelmiini ja unelmointiini on liittynyt nimittäin ihan lapsesta asti se, että olen haaveillut pääasiassa vain sellaisista asioista, joita oikeasti voisin – jos tähtien asento on oikein kohdillaan – saavuttaa. Haaveet ja unelmat ovatkin olleet minulle synonyymi tavoitteille.

Jos minä mietin unelmointia, on se ihan oikeasti yksi niistä tärkeimmistä asioista, jonka vuoksi olen saavuttanut sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jonka vuoksi oma elämäni tuntuu hyvälle elää. Unelmointi onkin ollut ikään kuin sellainen tavoitelistani, jota kohti olen halunnut mennä. Unelmoidessani olen ikään kuin mentaaliharjoittelut jotkut sellaiset hetket tai elämäntilanteet, jotka olen halunnut ihan oikeastikin saavuttaa. Ja pentele vieköön: Aika usein olen myös saavuttanut haaveeni lopulta!

Tiedän tietysti, että minun unelmani ovat monen mielestä varmasti todella vaatimattomia ja jopa tylsiä, koska en ole useinkaan haaveillut mistään kovinkaan glamourisesta tai eksklusiivisesta. Itse asiassa monet sellaiset asiat, jotka ovat minulle –ja miljoonille muille –  nykyisin arkipäivää, ovat kuitenkin joskus olleet minulle vain kaukainen haave ja tavoite edessäni. Ehkä oman onnellisuuteni kaava onkin siinä, että omat haaveeni eivät ole olleet mikään tähteys Hollywoodissa tai miljoonatukut rahaa, vaan ennemmin tämmöiset tavallisen pulliaisen unelmat: lapsi, mies, koti, kiva työ ja terveys. Joista olen osan lopulta saavuttanut joko työnteolla, hyvällä onnella, sattumalla tai kohtalolla. Ehkä kaikkien yhteissummalla.

Jos minä nyt mietin elämääni ja omia unelmiani, usein ajattelen, että sen sijaa, että unelmoisin mistään enemmästä, täytyisi minun yhä useammin pysähtyä tarkastelemaan elämääni ja olemaan enemmän läsnä ja kiitollinen. Nimittäin mitä enemmän saavuttaa itselleen tärkeitä asioita, sitä helpommin tulee mielestäni ahneeksi. Ahneeksi jopa unelmien suhteen. Tai huomaan, että itse tulen. Ja siksi koenkin, että minun pitää opetella hetkessä olemista ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saavuttanut.

Minä koen, että unelmoinnissa onkin itselleni kyse tavoitteiden asettelusta. Ja tällä tavalla unelmista ajatelleen to do -listanaisena asioiden ylöskirjaaminen joko ihan ranskalaisin viivoin tai sitten unelmakartan avulla on ihan hirveän mielekästä ja tärkeää. Kun asiat on kirjoittanut ylös, on ne ainakin itselleni konkreettisempia ja silloin niiden eteen tekee myös jopa alitajuisesti enemmän töitä. Kun  on sanonut ääneen tai kirjoittanut kirjaimin, ei unelma ole enää vain joku hatara aatos, vaan ennemmin joku sellainen, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa.

Kirjoitin itselleni ylös äsken viisi asiaa, jotka haluaisin saavuttaa vuoteen 2020 mennessä. Saa nähdä, tuottaako unelmointi näissä asioissa tulosta! Ja mitä tuohon postauksen otsikkoon tulee, on vastaukseni tämä: Elämässä on niin paljon kaikkea oikeastikin tavoiteltavaa, eikä arkisetkaan asiat - kuten vaikka perhe ja terveys - ole itsestäänselviä, joten haluan haaveilla vaan sellaisesta, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa. Koska elämähän on parhaimmillaan silloin, kun saa elää elämää, jossa ei enää tarvitse, jos ei välttämättä halua, haaveilla enää mistään. 

-Karoliina-

Asu: pellavakimono ja pellavahousut, Nanso* (kotimainen tekstiili)

Kuvat: Noora Näppilä 

*saatu

Share

Ladataan...

Olin pääsiäislomalla kolme päivää ilman tietokonetta ja nettiä. Suljin koko mobiilidatan niin, ettei edes WhatsAppit piipittänyt puhelimessa. Sanoin läheisille, että jos tulee oikea asia, voi soittaa ja tekstata vanhanajan oikean tekstarin. Viestejä ja puheluita tuli vain murto-osa siitä, mitä niitä WhatsAppiin tulee.

Otin sellaisen breikin töihin ja someen (jotka ovat monesti itselleni muuten sama asia),etten muista, milloin. Ainakaan joulu- ja hiihtolomalla en muista olleeni päivääkään tällaisella breikillä. Ehkä viimeisin todellinen loma sijoittui jonnekin viime kesän kieppeille.

Töistä loman ottaminen on sellainen asia, johon usein kannustetaankin. Jos sanoo tekevänsä töitä ilman vapaapäiviä, käsketään ottamaan ponnekkaasti lomaa. Relata, unohtaa kaikki hommat hetkeksi. ”Ei kukaan jaksa painaa vuodesta toiseen ilman lomia”, ja siinä ollaan kyllä ihan oikeassa.

Kun ajelimme pitkin Savoa, mietin, miten joihinkin asioihin käsketään ottamaan breikki, mutta toisissa asioissa sellainen puolestaan tuomitaan. Itse taas olen sitä mieltä, että pieni loma ihan mistä tahansa – maailman ihanimmistakin asioista – tekee välillä hirmuisen hyvää. On ihan helkkarin virkistävää ottaa lomaa arjesta, velvoitteista, siivoamisesta, sähköposteista, somesta, tukan harjaamisesta, vanhemmuudesta, parisuhteesta, ystävyyssuhteiden hoidosta, ruokakaupassa käynnistä ja ihan vaikka vaan päivävaatteisiin pukeutumisesta. Siis juuri niistä parhaista asioista.

Vaikka elämä olisi kuinka mallillaan. Vaikka rakastaisi kaikkia sen osasia, olen melko varma siitä, että pienet breikit tekevät rakkaista asioista vieläkin rakkaampia. Vähän sama kuin lempiruuan kanssa. Vaikka lempiruoka olisi kuinka ihanaa tahansa, ei se enää maistu lempparille, jos sitä söisi joka ikisellä aterialla, joka ikinen päivä.

Omassa elämässäni breikit ovat tehneet vain ja ainoastaan hyvää. Jos olen ottanut lomaa töistä, olen marssinut sen jälkeiseen arkeen kohti miljoonia ideoita ja intoa – luovuus kun tarvitsee välillä ruuakseen päämäärätöntä haahuilua ja pitkiä päiväunia.

Loma äitiydestä on ollut myös itselleni ihan aina elinehto. Se, että olen voinut tehdä asioita välillä myös yksin, pariskuntana tai aikuisporukalla on mahdollistanut sen, että minulla on ollut energiaa olla äiti. Yhden yön aikuisten reissun, keskeytyksettömän ruokapöytäkeskusteluun tai velvollisuuksista vapaan vuorokauden jälkeen kun voimia perusarkeen, pyykkikasoihin, iltasatuihin, ajanhallintaan ja kasvatukseen.

Olen myös huomannut, että loma arkisista rutiineista on ajoittain supervirkistävää. Kun ei ole lomalla meikannut päiviin, käyttänyt farkkuja, saati harjannut tukkaa, tuntuu jopa juhlavalle pistää vähän aurinkopuuteria naamaan ja vaihtaa verkkarit mekkoon. Se on sellainen minikokoinen metodi arjen kohottamiseen.

Ja mitä parisuhteeseen tulee, on välillä erossaolo aika siistiä. En nimittäin esimerkiksi usko, että suhteemme A:n kanssa olisi tällainen, jos emme olisi aloittaneet sitä etäsuhteena. Silloin kun yhdessäolot ja pitkät etäajat vuorottelivat, vahvistivat breikit yhdessäolossa vain sen, että tämä oli juttu, jota oikeasti halusi. Ja jonka eteen halusi tehdä töitä. En nimittäin usko, että kukaan, joka ei olisi tosissaan, jaksaisi sitä piinaa, matkustelua ja tunteiden heittelyä, mitä etäsuhde saa aikaan.

Palasimme  vasta eilen Tampereelle. Pyykkikone rullasi koko illan, kalenteri avattiin ja viikko muutenkin suunniteltiin. Miten ihanaa palata arkeen rentouttavan loman jälkeen!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: aurinkolasit, Ray Ban // huivi, H&M // takki, Evie, Joutsen* // housut, Stradivarius // kengät, Ten Points*

*saatu

Share

Ladataan...

En muista, kuinka kauan olen näin ajatellut, mutta ainakin niin kauan aikuiselämässäni, etten muunlaista ajattelumallia muista. Nämä ajatukset ovat osa sitä reippaan tytön syndroomaa. Ehkä myös pelkoa siitä, kannattaako toiseen ihmiseen luottaa.

Niin paljon kuin romantikko olenkin, ja uskon sisimmässäni suureen rakkauteen ja elämää suurempiin rakkaustarinoihin, olen myös osin julmettu järkeilijä. Ehkä skeptikkokin, vaikken sitä aina haluaisikaan myöntää.

Minulla on ollut nimittäin niin kauan kuin muistan painava tarve pärjätä yksin. En sillä tavalla yksin, että olisin ollut sinkku koko aikuiselämäni tai asustellut erakkona. Päinvastoin: Olen kyllä seurustellut, elänyt parisuhteessa ja kerännyt ympärilleni niin ystäviä kuin perhettäkin. Kaikesta tästä joukosta huolimatta olen kuitenkin ajatellut, että en halua koskaan olla riippuvainen kenestäkään. Olen halunnut, että minun elämäni langat ovat omissa käsissäni.

Jos tarkemmin miettii, olen kai koko ajan valmistautunut siihen, että jäisin yksin. Tehnyt toimenpiteitä siltä varalta, että jos näin kävisi, en olisi tyhjän päällä – henkisesti, fyysisesti tai taloudellisesti.

Joku voisi sanoa, että toimintani on ollut rationaalista, järkevää ja toisaalta kylmää. Ja täytyyhän se toki myöntää, että esimerkiksi erotessani lapseni isästä olin huojentunut siitä, että kaiken sen kaaoksen keskellä tiesin ainakin sen, että elättäisin itseni ja tyttäreni siitäkin huolimatta, että talossa oli vain yksi aikuinen. Ja että minulla olisi muutenkin taito ja kokemus pitää lapsiperhearki hallinnassa myös yksin.

Mitä enemmän toimintaani kuitenkin pohdin, näen ”varautumiseni pahimpaan” kuitenkin ennen kaikkea pelkona. Pelkona siitä, ettei elämä kannakaan. Että sattuu auto-onnettomuus, selvittämätön ristiriita, syrjähyppy, syöpä tai joku muu, joka veisi tärkeän ihmisen pois itseltäni. Olen ikään kuin koko ajan valmistautunut siihen pahimpaan.

Vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, kuinka järjetöntä toimintani on ollut. On pitänyt oikeasti katsoa peiliin ja myöntää se, että olen sairastunut pärjäämiseen. Olen pitänyt peloissani niin paljon kiinni itsenäisyydestäni ja omista turvalangoistani, että samalla olen menettänyt kyvyn sellaiseen ihmisten väliseen yhteyteen, jota se parhaimmillaan on.  Sellaiseen, jossa tärkeintä on yhteenkuuluvuus ja siitä saatava voima. Ei se, että tietäisi satavarmasti, että näin tulee olemaan ja jatkumaan aina. Koska vaikka kuinka pelkäisi (tai luottaisi), ei tulevaisuus muutu mihinkään. Miksi siis käyttää sekin hyvä aika joka on, murehtimiseen? En keksi enää yhtään hyvää syytä.

Rakastumisessa, yhteisen elämän rakentamisessa ja sellaisessa luottavaisessa perhe-elämässä pelottavinta on se, että elämä on laitettava yhden kortin varaan. Ei sillä tavalla toki, että vaikka parisuhteeseen ja perhe-elämään päätyessä ei voisi keskittyä enää mihinkään muuhun. Mutta kuitenkin niin, että uskaltaisi antaa sille sen arvon ja panostuksen, jota elämän parhaat asiat vaativat. Mitään todellista kun ei saa, jos ei ole itse valmis antamaan myös itsestään. Että jos koko ajan pitää jarrua pohjassa ja takaovea auki varmuuden varalta, voi olla varma siitä, että jää moni sellainen ilo ja kokemus kokematta, johon tarvitaan täysillä heittäytymistä.

Tämä sairastelukuukausi on ollut opettavaista aikaa. Samalla, kun olen ollut yllättynyt ja kiitollinen kaikesta siitä avusta, jota olen saanut, on asiat pakottaneet myös kehittämään luonnettani. On ollut ihan kauhean vaikea ottaa apua vastaan ja olen huomannut, kuinka kiukkuiseksi olen tullut siitä, kun on pitänyt myöntää tarvitsevansa muita. On ollut kai pelko siitä, ettei langat olekaan enää omissa käsissä. Että minä ihan oikeasti tarvitsen muita, enkä ihan joka hetki selviäkään yksin.

Sellaista tämä elämä on: Hassulla tavalla se vaan väkisin tuo esiin asioita, jotka pakottavat kasvamaan!

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

 

 

Share

Pages