Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Arla

Kun minä tulin ensimmäistä kertaa A:n luokse Tampereelle, teki mies minulle ruokaa. Jo pelkästään kokkaava mies sai sydämeni läpättämään, mutta se, mitä lautasella tarjottiin, olikin vielä astetta kovempi juttu. A:n katkarapu-lohipastasta kun tuli samoin tein oma suosikkiruokani, jonka asemaa mikään safka ei ole pystynyt tässä ajassa horjuttamaan. Sinänsä hassua, etten ollut ennen erityisemmin pitänyt lohen ja pastan liitosta. Olin kai liian usein saanut sellaista mössöistä kastiketta, jonne lohi oli ikään kuin hävinnyt hiutaleiksi.

Minä kuvittelin olevani ennen kovakin kokkaaja, mutta nykyisin huomaan, että yhä useammin meillä minä olen se oppipojan asemassa oleva apukokki, joka kyselee toiselta vinkkejä vähän joka käänteessä. Aivan sama juttu kun Hipu-siskoni kanssa. Muuten jakelen ruoka- ja leivontavinkkejä muille, mutta kun Hipu tulee paikalle, yhtäkkiä tuntuu, etten osaa kuin leikata kurkut salaattiin. Hassua, miten sitä asettuu heti altavastaajan rooliin, kun huomaa toisen olevan taitavampi. Siitäkin huolimatta, ettei toinen alentaisi millään tavalla.

Arla Lempi Hapatettu kerma on Arlan Lempi-perheen uusin jäsen. Koko Arla Lempi-sarjan idea on tuoda maitohyllyyn mahdollisimman puhtaita, vähänkäsiteltyjä tuotteita, ja Lempi Hapatettu kermakin jatkaa luonnollisesti tätä samaa linjaa. Siinä kun ei ole kerman ja hapatteen lisäksi käytetty mitään lisäaineita.

Lempi Hapatettu kerma toimii pastan valmistuksessa erinomaisesti juuri siksi, että sen rakenne on huomattavasti tiiviimpää kuin monen muun kerman. Ja minähän rakastan täyteläisiä, paksuja pastakastikkeita!

Toisekseen kerman vieno happamuus luo ihanan parin pastan muiden ainesosien kanssa. Alkuperäisessä A:n reseptissä sitruunamehua käytettiin paljon enemmän, mutta hapatetun kerman kanssa sitruunaa ei tarvitse kuin pieneksi lisäksi. 

Tässä resepti, jolla minut hurmattiin. Ja hurmataan kerta toisensa jälkeen. 

LOHI-KATKARAPUPASTA (kahdelle)

  • 1 punasipulia
  • loraus valkoviiniä
  • paketti kylmäsavulohta
  • paketti katkarapuja suolavedessä
  • tilliä
  • sitruunaa
  • purki Lempi Hapatettu kermaa
  • mustapippuri
  • parmesaania
  • (gluteenitonta) pastaa
  1. Kuulota punasipuli voissa.
  2. Lorauta kuulotettujen sipuleiden joukkoon valkoviiniä. Kiehauta miedolla lämmöllä niin, että viini imeytyy sipuleihin. 
  3. Lisää joukkoon Arla Lempi Hapatettua kerma ja rouhi kastikkeen päälle mustapippuria. Kiehauttele kastike kasaan.
  4. Lisää vasta vähän ennen pastan tarjoilua joukkoon pilkotut kylmäsavulohen palat ja valutetut katkaravut. 
  5. Pilko mukaan roima annos tilliä ja purista tilkkanen sitruunaamehua joukkoon.
  6. Tarjoile (gluteenittoman) pastan ja parmesaanin kanssa. 

 

Suosittelen kokeilemaan ja koukuttumaan. Tästä on tullut myös yksi F:n lempiruuista ja ruoka, jonka mainitseminen saa aikaan sen, että Saksassa A:n naapurissa asunut suomalaispariskunta rimputtaa jo ovikelloa. 

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Lehdet pullistelevat artikkeleja siitä, kuinka itsensä tulee hyväksyä sellaisena kuin on. Olen itsekin puhunut monta kertaa hölläämisen ja armollisuuden perään, ja ne ovat edelleen sellaisia asioita, joihin haluan pyrkiä.

Joskus ottaa silti päähän oma vajavaisuutensa. Joskus on vaikea nauraa omille hölmöille ominaisuuksilleen ja mokilleen. Toisaalta omien vajavaisuuksiensa sanominen ääneen helpottaa joskus. Kun niille on antanut nimen, voi niille myös helpommin tehdä jotain. Tai vaihtoehtoisesti katsoa niitä suoraan ja hyväksyä ne.

Listasin tähän oman itseni asioita, joita inhoan. Joihin välillä kyllästyn. Jonka vuoksi suutun itselleni.

INHOAN ITSESSÄNI:

  • Kykyä räjäyttää kassin sisältö. Miten ihmeessä saankaan viidessä työpäivässä työreppuni aina niin kauheaan kuntoon? Siellä on rypistyneet paperit, eväät, liiskaantuneet suklaat ja tärkeät työpaperit sulassa sovussa. Joka sunnuntai.
  • On/off-ihmisen piirteitä. Vaikka elämä ja ennen kaikkea äitiys on opettanut minulle harmaita sävyjä kirkkaan valkoisen ja sysimustan vierelle, olen silti raivostuttavuuteen asti todella ehdoton. Harvoin olen ihan-vaan-ok-päällä. Joko olen superaurinkoinen ja innostuva. Tai sitten myrskynmerkki.
  • Hiusrajaani. Olen inhonnut, peitellyt ja hävennyt Mikki Hiiri -mallista hiusrajaani oikeasti koko elämäni. Nuorena en koskaan pitänyt hiuksia taaksevedettynä, jottei raja näkyisi. Nykyisin en jaksa nähdä vaivaa rajan peittämiseen ja onneksi vaaleassa tukassa kontrasti hiusten ja ihon välillä ei ole niin suuri. Mutta edelleen en rajasta pidä.
  • Pitkävihaisuuttani. Olen todella huono suuttumaan sydänjuuriani myöten (hetkellisiä kiukkuja ei lasketa), mutta kun koen, että minua on loukattu pahasti, minun on lähestulkoon mahdoton antaa anteeksi. Hyvä esimerkki on se, että kun hirvittävän rakas ystäväni loukkasi minua vuonna 2004, pystyin antamaan tälle anteeksi – ja ensimmäisen kerran puhumaan – vasta vuonna 2015. Nyt koko homma naurattaa, mutta oikeasti anteeksiantamattomuus on paha piirre. Se katkeroittaa ja syö naista.
  • Armottomuutta itseäni kohtaan. Vaikka siedän muissa ihmisissä paljonkin asioita, koen, että itseni suhteen olen usein liian armoton. Vaikka olen opetellut relaamaan monellakin tavalla, silti monesti koen, etten ole juuri niin hyvä, kuin haluaisin olla. Minulta puuttuu itseni suhteen priorisointitaito. Yritän usein hallita kaikkea ja kaiken.
  • Jatkuvaa nälkää. En tiedä kovinkaan monta muuta kokoistani ihmistä, joka söisi niin paljon kuin minä. Kun on koko ajan nälkä, vie se fokuksen välillä kaikesta muusta. Sitä vaan kokataan, syödään, tiskataan ja kokataan.
  • Ääntäni. 
  • Kykyä hukata tavaroita. Kun F:llä on ollut tähän mennessä koulusyksyn aikana hukassa jo pipo, takki, juomapullo ja reissuvihko, en voi ihan kauheasti ripittää häntä, koska oma esimerkkini on niin surkea. On sääli, että hän on perinyt hukkaajageenini.

Millaiset asiat sinua riepoo itsessäsi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: paita ja housut, By Emka (saatu) // kengät, Bianco // laukku, Ivana Helsinki // takki, JC 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Viime aikoina on puhuttu hirveästi sinkkujen nolla-ajasta. Siitä, ettei nykysinkuilla ole tilaa, eikä aikaa parisuhteelle. Monikin sinkku haluaisi kumppanin, mutta todellisuudessa siihen ei ole aikaa, kun pitää harrastaa, tehdä uraa, viettää aika kavereiden kanssa ja kehittää itseään.

Nämä tarinat ovat varmasti niin totta. Tiedän, että niin moni - varsinkin sinkkuvanhempi - yrittää löytää aikaa deittailulle ja parisuhteeseen, muttei sellaista juurikaan ole. Siinä kun sumplii useamman lapsen ja eksän aikataulut, omat työt, joogatunnit ja ylipäätään elämän, tajuaa, että käsillä on melko mahdoton yhtälö. ”Ai tossa olisi viiden viikon päästä tiistaina yksi puolitoistatuntinen aikaa nähdä.”

Onneksi oma elämä on asettunut nyt aikalailla uomiinsa. On aikaa parisuhteelle, lapselle, perheelle, töille ja elämälle, mutta edelleen sitä vaivaa yhden nolla-ajan vitsaus. Minun nolla-aikani kohdistuu nykyisin ystäviin. ON-AIVAN-MAHDOTONTA-LÖYTÄÄ-USEIN-YHTEISTÄ-AIKAA!

Minua hävettää ja surettaa se, että monikin todella tärkeä ystävyyssuhteeni pysyy nykyisin pystyssä vain viestien välityksellä. Niiden aamubussissa laitettujen ääniviestien ja nopeasti illalla näpytettyjen tervehdysten. Välillä sitä ryhdistäytyy – joku meistä – ja buukkaa illallisen, yökyläreissun tai juhlat, jonne pääsee ne, jotka pääsevät. Aina on esteitä, hirveän usein minulla itselläni.

Olen pohtinut, pitäisikö elämä jakaa paperille ihan konkreettisiin lokeroihin. Laittaisi paperille viikon ja kuukauden päivät ja tunnit. Sitten kirjaisi elämän tärkeät osa-alueet ja jakaisi ne värikoodeilla tuntien sisään. Silloin ei voisi fuskata. Silloin tulisi otettua aikaa kaikille osa-alueille – ainakin hypoteettisesti – tasaisesti.

Kuinka te muut nolla-aikalaiset olette saaneet muutettua nollat ykkösiksi, aikaa kaikelle? Ei kai tässä mummoksi pidä odotella? 

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Share

Pages