Ladataan...
Kolmistaan

No niin. Paluu arkeen. Vaikka olenkin monta kertaa sanonut, että rakastan maanantaita (maanantaihehkua täällä), tämä maanantai on ollut jotenkin vähän tahmea.

Olimme A:n kanssa lauantaiaamusta eilisiltaan Tallinnassa minilomalla. Ja vaikka luulisi, että rentouttava viikonloppu tuo voimia uuteen viikkoon, taisi tässä tapauksessa käydä juuri toisin päin. Yhden yön pyrähdys Viroon kun oli niin kaukana arjesta ja normielämästä, että kontrasti on tuntunut tänään hurjan suurelle.

Matkasimme Tallinnaan lauantaiaamuna Eckerölinellä. Oikeasti meidän liput oli (epähuomiossa) ostettu minikokoiselle Linda Linelle, mutta koska tuulta oli jonkin verran, Linda Line ei liikennöinyt ja liput pystyi vaihtamaan toiseen paattiin. Hyvä niin: Isossa laivassa matkaaminen kun on minulle niin paljon parempi. Kärsin aika helposti matkapahoinvoinnista merellä.

Olimme perillä Tallinnassa jo ennen puolta päivää. Veimme kassit Schlössle Hotel -hotellille ja pistäydyimme sen jälkeen pienen kierroksen Rottermannissa. Pyörähdimme ehkä koreintaan puoleksi tunniksi ”pakollisissa” kaupoissa, Bershkassa ja Pull&Bearissa, mutta suurin osa hurjasta parin tunnin kaupunkirundistamme meni vain lounaalla ja kahvilla istuessa. Tämä ei ollut matka, jolloin oli tarkoitus rampata kaupoissa tai museoissa.

Vasta kun pääsimme juttelemaan ihan vaan kahdestaan, hyvän ruuan ja juoman äärelle, tajusi, miten hirveän tärkeä reissu tämä onkaan meille. Syksy on ollut kiireinen ja täynnä uusia asioita. F aloitti koulun ja me molemmat uusissa töissä. On ollut pitkä päivä ja harrastuksia. Kotia, askareita ja paikasta toiseen juoksemista. Kalentereiden synkkaamista ja toinen toisillemme lähetettyjä kauppalistoja.

Ja vaikka kaikki se onkin myös ihanaa ja sitä oikeaa elämää, on joskus ihan hirvittävän virkistävää unohtaa kaikki kotiasiat, velvoitteet ja vastuut, ja sen kun vaan keskittyä rentoutumiseen. Lukuun ottamatta Rottermann-kierrosta me emme sitten tehneetkään muuta kuin makasimme hotelilla ja söimme ulkona. Illallinenkin tuli nautittua hotellin ravintolassa, joten senkään vuoksi ei tarvinnut lähteä kipittämään kaupungille.

On hassua, miten joskus niin pienillä asioilla kuin 24 tunnin matkalla on niin suuri merkitys. Että vaikka tänään vähän arki lävähtikin kasvoille, tietää, että tuon reissun yhdessä vietetyillä hetkillä jaksaa taas vaikka mitä arjen kiemuroita. Koska kun vihdoin oli aikaa keskittyä vain toiseen ja yhteisiin juttuihin, huomasi myös sen, kuinka usein arjessa asiat pitää sanoa kauhean nopeasti ja sellaisille todellisille pysähtymisen hetkille jää ihan liian vähän aikaa. Pitäisikin ottaa oikean tavaksi jokin miniloma muutaman kuukauden välein. Uskon, että maksaisi itsensä hyvinvoinnissa takaisin niin nopeasti!

Täytyy muuten vielä kehua vähän tuota Schlössle Hotelia. Miten pystyikään olemaan niin tunnelmallinen ja kaunis hotelli aivan minimaalisen kävelymatkan päässä kaikista Tallinnan tärkeistä kohteista? Huone oli superkaunis (iski kauhea sisustusvimma taas kotiinkin), ruoka aivan taivaallista (en muistanut edes ottaa yhtään kuvaa illalliselta) ja henkilökunta aidolla tavalla ystävällistä. Hotellissa ja huoneessa kiteytykin kaikki se hetken luksus, jota juuri oli kaivannut. 

Nyt ei kun kohti tätä viikkoa! Jos kulkisi kylpytakissa koko illan, saisikohan edes hitusen hotellitunnelmaa myös kotiin?

-Karoliina-

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri

Nuori nainen katsoo ihailemaansa miestä nurkan takaa. Päällään tennarit, nahkatakki ja sellaiset levenevälahkeiset farkut, jotka olivat muodissa tuolloin. Nainen, oikeastaan vasta tyttö, hykertelee ja vilkuilee kengänkärkiään. Juuri sillä tavalla, kun tehdään ollessa hermostunut ja innoissaan. Molempia samalla kertaa. 

Mies, arvovaltainen ja selvästi paljon iäkkäämpi, suoristaa pukuaan. Huomaa tytön. On yhtä aikaa asiallinen ja hassu. Tyttöä naurattaa. Sitten miehen pitääkin jo mennä kansan eteen. Vilkuttaa parvekkeelta ja pitää tärkeitä puheita.

Näin alkaa Tampereen Työväen Teatterin näytelmä Presidentti ja tyttö, joka pohjautuu Maarit Tyrkön – Presidentti Kekkosen luottotoimittajan – teoksiin Tyttö ja nauhuri (2014) sekä Presidentti ja toimittaja (2016).

Kun kuulin ensi kertaa Presidentti ja tyttö -näytelmästä, en ollut erityisen innostunut. Teatteri itsessään aina kiehtoo, mutta Kekkos-aihe näin vuonna 1985 syntyneelle naiselle kun ei lähtökohtaisesti tuntunut mitenkään omalle. Niitä Kekkosen naamalla komeilevia t-paitoja kun oli tullut nähtyä ihan liikaa, eikä U.K.K -teema muutenkaan sykähdyttänyt enempää kuin silloin kouluaikojen historiantunnilla. Minun ei kuitenkaan tarvinnut katsoa Presidentti ja tyttö -näytelmää kuin alun seitsemän minuuttia ja olin myyty. Tämä olisikin tarina myös minulle. Tässä ajassa!

Presidentti ja tyttö on kertomus Kekkosesta ja nuoresta Tyrköstä, joiden ystävyys – tai rakkaus – ovat tarinan keskiössä. Näytelmää rytmittää nerokkaat siirtymät kohtauksista toiseen, mutta punaisena lankana – olipa kyseessä sitten suuri historiallinen koko kansaa järisyttävä käänne tai Presidentin kalareissu – toimii aina Tyrkön ja Kekkosen välinen suhde.

Minä rakastinkin erityisesti sitä, ettei tämä näytelmä kompastunut pitkitettyihin kohtauksiin, vaan miljööstä ja dialogista toiseen siirryttiin napakasti käyttäen muun muassa erilaisia kertojahahmoja tai muuttuvia lavastuksia. Toinen asia, mistä pidin näytelmässä erityisesti, oli metakerronta, jossa näyttelijät – tai oikeastaan sen hahmot – viittasivat välillä siihen, että tiesivät olevansa lavalla.

Kaikesta suitsutuksesta huolimatta minua jäi vaivaamaan näytelmässä se seikka, ettei yleisölle kerrottu varmuutta Tyrkön ja Kekkosen välisestä suhteesta. Tuo ajatus vaivasi minua vielä monta päivää näytelmän näkemisenkin jälkeen. Luulenpa, että avoimen kohdan jättäminen oli näytelmän pointtikin, tarkoituksellinen koukku, mutta uteliaana (ja romantiikan nälkäisenä) olisin halunnut jonkin varmuuden rakkauden laadusta. Miksi Kekkonen ja Tyrkkö eivät suudelleet lavalla? Olivatko he sittenkin vain ystäviä? Mitä meille ei kerrottu? Ja oliko Tyrkkö todella Presidentin toinen nainen vai ei?

Vai oliko kyse siitä, etten vain havainnut kaikkea. Ehkä rakkaudesta kerrottiinkin suoraan, mutta en vaan itse nähnyt kaikkia merkkejä.

Näytelmä sai minut joka tapauksessa pohtimaan rakkautta ja kolmiodraamaa. Vaikka toinen nainen sanana onkin minusta ollut aina kauhea, sai näytelmä näkemään toisen naisen inhimillisiä piireitä. Kuinka toinen nainen kestää ikuista kakkosena olemista ja kuinka voi rakastaa tietäen, että ei saa koskaan rakastettuaan omaksi? Itseäni joskus pisti jopa vihaksi näytelmän Kekkonen, joka narsistisesti roikkui Tyrkössä ja kerjäsi huomiota tältä, mutta ei ollut kuitenkin itse valmis olemaan kokonaan tämän.

Samalla mielessäni liikkui koko ajan Sylvi Kekkonen. Voiko pettämistä ja pitkäkestoista syrjähyppyä antaa koskaan anteeksi? Kuinka voisi rakastaa tietäen, ettei ole (ollut) ainoa?

Tähän postauksen loppuun on vielä sanottava, että Kekkosta esittävä Tommi Raitolehto on aivan uskomaton. Jokaista liikettä myöten. Hän oli roolisuorituksessaan niin vakuuttava Kekkonen, että kun minulla oli mahdollisuus mennä ottamaan lämpiössä selfie Raitolehdon kanssa, en uskaltanut. Ihan oikeasti! Tiedostin kyllä, että kyseessä oli näyttelijä, mutta jokin kekkosmaisessa habituksessa sai minut kavahtamaan miehen arvovaltaisuutta. Päädyin sitten ottamaan kuvan vaan vähän kauempaa. Juttelemaan en mennyt. Tietysti. Presidenttihän joi nyt kahvia.

-Karoliina-

P.S. Jos ja kun menet katsomaan Presidentti ja tyttö, kommentoi tähän alle ja kerro, millainen suhde sinusta heidän välilleen muodostui! Olisi ihana saada lukea erilaisista tulkinnoista. 

 

 

 

 

 

Share

Pages