Ladataan...
Kolmistaan

Minun kaverini jätti syksyllä työpaikan, jossa oli voinut pahoin kauan. Päätös ei ollut äiti-ihmiselle ja asuntovelalliselle helppo, mutta kun hän lopulta päästi irti, tipahti sellainen taakka ystäväni harteilta, ettei hän ollut osannut edes kuvitella. Vaikka irtosanoutumisen syy olikin pyrkimys parempaan, tajusi ystäväni vasta vapauden koitettua, että töissä oli mättänyt moni sellainenkin asia, jota hän ei ollut siellä ollessaan edes osannut tunnistaa. Ja kun päätös lähdöstä oli tehty, ystäväni valtasi helpottuneisuus. Minun silmiini hän oli taas pitkästä aikaa oma itsensä.

Työpaikan jättämisellä ei ollut kuitenkaan pelkästään positiivisia vaikutuksia. Sen lisäksi, että ystäväni vanhemmat syyllistivät pelkäsivät tyttärensä jäävänsä työttömäksi (ei jäänyt), oli eräällä ystäväni (ex-)työkaverilla paljonkin asiaa irtisanoutumisen tiimoilta. Pääpointti tämän sanomassa oli se, että ystäväni teki väärin. Ja väärin nimenomaa siksi, että ”elämässä ei koko ajan tarkoitus olla vain onnellinen. Pitää pystyä kestämään arkea”, oli ystäväni työkaveri näpäyttänyt viimeisen työpäivän loppukaneetiksi ja marssinut sitten ovesta ulos.

Ystävääni, joka oli kyllä päätöksensä takana, jäi kuitenkin vaivaamaan nuo sanat. ”Olenko mä joku hedonistipaska vai mitä?” Ei olllut. Ja nyt kerron, miksi.

Onnellisuus on aihe, josta on saanut viime aikoina lukea niin paljon kirjoittelua kuin vain intoa lukea on ollut. Netti, kirjakaupat ja lehtihyllyt ovat pullollaan tekstejä siitä, kuinka ihmisiä opastetaan kohti onnea. Joskus onni löytyy vapaaehtoistyöstä ulkomailla, joskus karsituista kaapeista, downshiftaamisesta tai mielenhallinnasta. Onnellisuus ja hyvän olon tavoittelu on aikamme trendi.

Yhtäaikaisesti onnellisuus on kuitenkin myös tabu. Edelleenkin maamme on täynnä kurttuotsia, joiden mukaan onnellisuuden tavoittelu on mitä alhaisin elämän tavoite. Että jos aikuinen ihminen – herranjestas – pyrkii elämässään onnellisuuteen, on se merkki keskenkasvuisuudesta. ”Jos jokainen täällä tavoittelisi itsekkäästi vain onnea, ei siitä mitään tulisi”, oli ystäväni työkaverikin todennut. Ja samalla kiteyttänyt sen harhaluulon, joka onnellisuuteen usein mielestäni virheellisesti liitetään – onnellisuuden ja onneen pyrkimisen ajatellaan olevan itsekästä.

Vaikka en toki voikaan sanoa muiden ihmisten onnellisuudesta paljonkaan, olen sitä mieltä, että onnellisuus – nimenomaan – ei ole itsekäs asia. Vaikkapa nyt seuraavista syistä:

  • Harva ihminen on onnellinen omassa ylväässä yksinäisyydessään. Jos ajatellaan onnen tulevan yksin omaa itseään pönkittäen, on se aika utopistinen ajatus (terveiden ihmisten keskuudessa, narsistit ja muut tämän tyypin ihmiset erikseen). Yleensähän onni syntyy yhteydessä muihin ihmisiin. Onni tulee lasta silittäessä, rakastaan suudellessa, ystävien keskellä nauraen.
  • Onnellisuus on myös asia, jonka olemassaolon tai sen puutteen huomaa parhaiten toisten ihmisten seurassa. Jos olo on onneton, usein tätä tunnetta siirtää myös ympärilleen. Ja koska ne rakkaimmat ihmiset ovat siinä lähimpänä, siirtyy onni tai onnettomuus välittömästi ensin niihin kaikkein tärkeimpiin ihmisiin. Näin ollen suurin lähimmäisenrakkausteko on laittaa itsensä ja omat onnellisuustasonsa siihen jamaan, ettei siirrä kurjia fiiliksiä niihin kaikkein rakkaimpiinsa. Tämä oli asia, jonka myös ystäväni oivalsi silloin, kun tajusi karjuvansa työpaikkastressiään lapsille ja miehelleen.
  • Scandinavia Music Groupin biisissä lauletaan ”onni on perintöä”. Se on lause, jota olen monta kertaa miettinyt ja todennut myös yhtä monta kertaa nerokkaaksi oivallukseksi. Jos tekee itsensä onnelliseksi, tekee samalla myös perillisensä – lapset, ystävät ja vertaiskuvallisesti myös oman itsensä tulevaisuudenkin. On helpompi säteillä hyvää oloa, jos pohja onnellisuuteen on kunnossa. Jos lapset vaikka näkevä, että vanhemmat kohtelevat itseään ja toisiaan hyvin, tulee heidän päähänsä kuva siitä, kuinka asioiden kuuluukin olla. He eivät itsekään todennäköisesti suostu ottamaan mitä tahansa shaibaa niskaan itsekään. He tietävät, ettei tarvitse. He ovat arvokkaita.
  • Todellinen onnellisuus, sellainen sisältä tuleva on voima, jonka avulla maailman – vaikka nyt vähän ylvästä onkin sanoa – on astetta parempi paikka. Jos voi hyvin, jaksaa antaa kaunista palautetta muille. Jos voi hyvin, tekee epäitsekkäitä tekoja ja siirtää onnea. Jos voi hyvin, muistaa omat rajansa, halunsa ja toiveensa, eikä ajaudu katkeraksi. Onni lisää onnea. Kasvaa eksponentiaalisesti.

Seuraavan kerran, kun joku tulee sanomaan onnellisuuden olevan itsekästä tai väärää, aion kysyä, mitä ihminen tällä oikein tarkoittaa. Ihan liian usein ajatellaan, että vanhemman – erityisesti äidin – pyrkimys onneen, olisi jotenkin lapsilta, perheeltä ja ystäväni tapauksessa -  jopa työkavereilta - pois. Todellisuudessa kun asiat ovat aivan toisin: Yksilön onnellisuus lisää aidosti koko yhteisön onnea. 

Sitä paitsi: Jos asettaa arjen ja onnellisuuden tavoittelun toisensa vastapareiksi – kuten ystäväni työkaveri – voi elämä ollakin aika raskasta. Silloin pari mentaaliharjoitetta ja pohdinta siitä, miksi onnellisuus ärsyttää, on paikallaan. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Ivana Helsinki (saatu)

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan aina ne ensi hetket kun opiskelijaelämän jälkeen astui pelkästään palkkatöihin. Vaikka olinkin tehnyt töitä myös opintojeni ohella, se, että tilille tuli ihan kokonainen kuukausipalkka, oli huumaava. Siitäkin huolimatta, että palkka ei ollut päätä huimaava. Mutta olipahan PALKKA!

Kun opiskelijana oli tottunut kituuttamaan laskien jokaisen pennin, oli ihan kummallista, että opiskelujen jälkeen pystyi törsäämään joihinkin sellaisiin ylellisyyksiin kuin aikakauslehdet, hyvä juusto tai kahvilapullat.

Edelleenkin noilta ajoilta minulle on jäänyt sellainen tunne, että jos ostan aikakauslehden, tunnen ylenpalttista riemua: Tämmöiseen hömppään sitä voi sijoittaa. Miten ihanaa!

Joka kerta myös tajuan oman riemuni hupsuuden. Kyllähän moni aikuinen ihminen ostelee lehtiä ilman sen suurempaa numeroa, mutta minulle se merkkaa jotain sellaista elämän pientä iloa, minkä aikuinen ihminen voi itselleen suoda. Aivan sama, kun olen päättänyt, että jos en saa haluamaani kirjaa kirjastosta tarpeeksi ajoissa, ostan sen.

Vaikka välillä hymyilyttää oma hassuutensa, olen ajatellut, että jos 2euron ja 90 sentin lehti saa minut hykertelemään ilosta, ovat asiat aika hyvin. Nimittäin se, että vielä aikuisenakin nautin ihan arjen pienistä asioista, on aika ihanaa. Se, että arjessa minusta moni asia on luksusta.

Joskus –ainakin näin aikuisena – tuntuu sille, että kaipaa ihan hirveästi jotain mahtavaa ja uutta, jotta saisi hyvän fiiliksen, kiksit. Oikeasti kuitenkin elämä on pääasiassa arkea ja jos ne ilot, luksuksen ja nautinnon saa arjesta, on hurjan onnekas. Joskus tuntuu – ainakin minusta – että niistä elämän iloista pitää saada konkreettinen muistutus. Että vaikka ne olisivat siinä nenän edessä, naama kääntyy liian usein väärään suuntaan ja unohtaa jo sen, mitä itsellä on. Keskittyy siihen, mitä ei ole.

Jos tämä minun arjen luksuslistani auttaisi jotain teistäkin näkemään oman elämänsä ihanat pienet isot (vai isot pienet?) jutut.

ARJEN PIENET  ILOT:

  • No ne aikakauslehdet. Muoti- ja sisustuslehdet, jotka voi ostaa vain ja ainoastaan ilon ja viihdykkeen vuoksi.
  • Suihku kynttilänvalossa. Meillä on pieni ja todella epä-spa-kylppäri, mutta joskus teen niin, että sytyttelen kylppäriin tuikkuja, laitan musaa ja olen oikein pitkässä ja lämpimässä suihkussa. Rentouttaa – kun oikein asennoituu– yhtä hyvin kuin vaahtokylpy.
  • Hyväntuoksuinen meikkivoide.
  • Vastapuristettu aamumehu.
  • Uusvanhat biisit. Iisa ja Oh Wonder. Miten ihanaa, kun yhden kappaleen kautta pääsee niin hyviin fiiliksiin.
  • Hymy. Käsittämätöntä miten hymy tarttuu. Voi kun muistaisi itse laittaa sitä useammin kiertämään.
  • Ullakko. Se tuoksu ja katto, joka ropisee sateella. Mitähän taloyhtiö sanoisi, jos perustaisin meidän ullakkokomeroon kodin sivuhaaran?
  • F:n perustamat Whatsapp-ryhmät. Ja niidne nimet.
  • Se, että ystävät kutsuvat grillaamaan. Ja erityisesti se, että oikein ystävien kanssa ei tarvitse miettiä esimerkiksi voiko sohvalle mennä röhnäämään tai kehtaako lähteä ilman meikkiä.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minun on ollut tällä viikolla vähän vaikea kirjoittaa, koska melkein kaikkia aiheet, jotka ovat tulleet mieleeni, ovat liittyneet tähän meidän matkaamme ja oloon Saksassa. Niin ja uusperhe-elämän harjoitteluun, A:han ja F:ään, omaan oloni koko tämän setin keskellä.

On kuitenkin tullut olo, että en voi oikein näistä asioista kirjoittaa. Kukaan ei ole minulle niin sanonut, edes vihjannut, mutta silti takaraivossani on tunne, ettei se olisi oikein suotavaa. Että jos kerron kivoista asioista, sen voisi tulkita ylimieliseksi leuhkimiseksi. Se voisi loukata. Ihmisiä, jotka tunnen ja sitten teitä siellä ruudun takana. Koska olenhan jo monta kertaa aikaisemminkin huomannut, että oman yksityiselämäni valinnat ovat loukanneet jostain syystä myös sellaisia ihmisiä, joita en ole koskaan edes tavannut. Tai jotka eivät ole tavanneet henkilökohtaisesti minua. Joskus lukijat ovat kokeneet, että valintani ja elämäni meno on loukkaus heidän arvojaan tai valintojaan vastaan.

Mietinkin, onko tämä kaikki – taas kerran –vain minun omassa päässäni. Johtuuko (yli)tulkinta siitä, että blogi pakottaa miettimään tarkemmin sitä, millaisia asioita antaa elämästään julki ja miten ne voidaan tulkita?

Vai voiko olla niin, että ne toisen kierroksen perheet ja puolisot – niin arkipäivää kun nykysuomessa ovatkin – on edelleen sellainen pienimuotoisen peittelyn paikka. Vähän kuin välillä sateenkaariperheisiin suhtautuminen: Kyllähän niitä saa olla, kunhan eivät tule elämäntapaansa tänne meille normaaleille tyrkyttämään.

Olisi aika mahtavaa, jos elämä menisi kerralla niin kuin on suunnitellut. Menisi sitä rataa, jonka ensiksi valitsi. Menisi niin, ettei joutisi suremaan. Ei aiheuttaisi itse surua. Mutta harvoinpa se vaan menee niin. Elämä. 

Täällä eletään vain kerran, ajattelen. Ja koska kaikkeen ei voi vaikuttaa. Koska elämä tuo tullessaan kauheita, ihania, ennalta-arvaamattomia, järkyttäviä, sydäntä riipiviä ja toistaalta onnenpakahduttavia hetkiä, ei voi muuta kuin ottaa ne nöyränä vastaan. Oppia ja mennä eteenpäin. Iloita ja elää. Ja muistaa, mikä on tärkeintä. 

-Karoliina-

 

Share

Pages