Ladataan...
Kolmistaan

Tässä kuvassa on koko minun elämäni.

Ne kaksi kaikkein rakkainta.

Oma tytär. Vatsassani kasvanut. Jo olkapäähän ylettyvä. Samaa pippuria kuin minä. Se, jonka nenän asennostakin tiedän tämän tunnetilat ja se, jonka kanssa kipinät ja pusut sinkoilevat. Tytär, jossa tiivistyy jotain niin hienoa lapsena olosta. Mieltä myllertävää viisautta ja rapa poskella ojissa möyrimistä. Taivaan rantojen maalailua ja tarkkaa retoriikkaa.

Niin ja oma mies. Se vasta aikuisena löydetty, koko elämän ajan etsitty. Kauas olkapääni yli yltävä. Lempein ja viisain, johon olen tähän ikään törmännyt. Se, jonka kanssa kaikki on oikein. Se, jossa on sopivasti kitkaa ja vastusta, turvaa ja silitystä. Molempia oikeissa mittasuhteissa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kokenut olevani tietyllä tavalla tärkeämpi  kuin koskaan. Tärkeä siksi, että minä olen se olennainen linkki perheeni keskellä. Se, jonka vuoksi nuo kaksi ovat toistensa perheenjäsenet. Syy, miksi me kaikki olemme nyt tässä porukalla. 

Toisinaan mietin, miten ihmeessä olen voinut muodostaa näin hyvän sakin. Mikä onni onkaan ollut, että kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Kuinka ihanaa on elää keskellä rakkautta. Kliseistä. Mutta siltä se vaan tuntuu.

Joskus linkkinä olo näiden kahden välillä tuntuu taas kauhealle taakalle. Joskus ajattelen, että minun on pelastettava kaikki. Pelastettava mies lapsiperheen kurjilta päiviltä ja pelastettava lapsi siltä, että ne ohjeet, käskyt ja vanhemman opastukset – varsinkin ne ei-niin-kivat – antaakin äidin sijaan joku toinen. Pelastettava, vaikkei kukaan sellaista ole minulta pyytänyt tai vaatinut. 

Silloin kuljeskelen kuitenkin tuntosarvet pystyssä ja etsin mahdollisia alkavia eripuria. Suomennan lapsen ajatuksia miehelle, miehen ajatuksia lapsille. Mietin, että ”voi vittu, monetkohan oksennustaudit ja täivaarat tuo vielä jaksaa” tai että ”voi kun et aikuisena ajattelisi, että me tehtiin kaikki sun kasvatuksessa päin persettä”.

Vaikka ihan turhaan. Sen olen vihdoin alkanut tajuta.

Koska ainoa, jota perheeksi kasvaminen on niin kovasti pelottanut, olen ollut minä. Ei nuo kaksi ole olleet moksiskaan. Mutta minä olen. On ollut vaikea päästää toinen aikuinen minun ja tyttären maailmaan. On ollut vaikea luottaa, ettei sängynpeittelyerimielisyys erota noita kahta toisistaan tai tajuta se, ettei tämänkään – niin täydelliselle kun se kaikessa arkisuudessaan ja ihanassa epätäydellisyydessään tuntuukin – tarvitse olla täydellistä.

Tajusin kaiken yhtenä ilta, kun katselin heitä salaa. He löhöttivät –lapsi ja se kaksimetrinen – 150-senttisessä sängyssä ja lukivat iltasatua. Sadun jälkeen annettiin pusut ja sanottiin jotain ihan erilaista, mitä minä sanon, kun vien tyttären unille. Olivat kehitelleet ihan omat lorut ja riimit. Sellaiset, joihin minä en kuulunut. Joita en ollut aikaisemmin edes kuullut. Ei tarvittu minun ja tyttären mantraa ja aina oikeassa järjestyksessä sanottuja hyvän yön toivotuksia tai iltarukousta. Ei. Heillä oli omat juttunsa.

Siinä ne sitten olivat. Toistensa ihmiset. Kaksin. Ilman minua. Ja silti ihan kokonaisina toisilleen. Ilman, että välistä olisi puuttunut kukaan muu ihminen. Eikä puuttunutkaan. Ei nyt iltasadulla, eikä silloin, kun mies opetti tyttären luistelemaan. Ei silloinkaan, kun nuo kaksi tahkosivat pitkin Pyynikin pururatoja pyörälläajoharjoituksia niin, että tanner tömisi. Metsään oli lentänyt pari pienen ihmisen kirosanaa, mutta lopulta myös apupyörät. Selvittiin ilman minua. Silloin ja sata kertaa muulloinkin.

Joku on joskus kysynyt minulta, mikä tekee minut onnelliseksi. Vastaus on aivan selvä. Silloin, kun näen, että minun rakkaimpani ovat myös toistensa rakkaat.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen kertonut monia kertoja täällä blogissa siitä, kuinka onnellinen, kiitollinen ja jopa otettu olen siitä, miten hienoja ihmisiä olenkaan saanut vuosien aikana ympärilleni. Joskus sitä ihan häkeltyy, kuinka joku niin mahtava tyyppi voi haluta nähdä minua yhtä usein kuin minä häntä. Tai kuinka vuosista ja kilometreistä huolimatta joku toinen siellä jossain kaukana pitää minua tärkeänä, vaikkei ihan joka viikko – tai edes kuukausi – ehdittäisikään soittaa.

Myös A:n kautta tullut ihan uusi ystäväpiiri on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Se, että itse mies majaili vielä Saksassa, mutta minut ja F kutsuttiin jo kaiken maailman Tampere-kamujen tapaamisiin ja otettiin avosylin vastaa, oli asia, jonka arvoa ei voi edes mitata. Nyt, kun asumista tamperelaisena on takan jo melkein vuosi, on olo, että nämä ihmiset täällä ovat myös minun ihmisiäni.

Minulla on ollut elämässäni kuitenkin kaksi sellaista vähän kipeääkin ystävyyssuhdetta, joissa asiat eivät menneet nyt aivan oppikirjan mukaan. Ne kosahtivat karille ja jäivät vaivaamaan meitä kaikkia pitkäksi aikaa, ennen kuin kissa nostettiin pöydälle. Ja vaikkei, kuten asianosainen ystäväni sanoikin postauslupaa kysyessäni, ettei ”nämä nyt mitään salaisuuksia ole”, on näiden asioiden kirjoittaminen auki toki paljon vaikeampaa kuin niiden ihanien ja kivojen juttujen. Mutta minä uskon, että näistäKIN voi taas oppia. Minä ja me, mutta myös te siellä, jos olette vähän samanlaisessa tilanteessa. Koska koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita oikein!

Tarina alkaa näin:

Minä aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2004. Marssin kampukselle ja kalkuloin meidän pikkiriikkisestä kirjallisuusopiskelijajengistä jo heti ekana päivä kaksi supermukavaa – ja superpitkää – tyttöä, joiden kanssa juttu alkoi luistaa ensimmäisistä päivistä lähtien. Me kaikki asuimme omissa asunnoissamme aivan keskustassa ja muutenkin meidän, juuri lukiosta tulleiden nuorten naisten elämä, solahti toisemme elämien lomaan ilman mitään mutkia. Meitä oli kolmen jengi. Oma ”mafia”, kuten me porukkaamme leikkisästi aloimme kutsua. Me rymysimme haalaribileissä, supisimme luentosalin nurkissa ja laskimme yhdessä rahoja siihen, että pääsimme kahville tai siiderille. Oli ihan mahdottoman upeaa olla yhtä aikaa samassa elämäntilanteessa: Nuoria, köyhiä ja täynnä intoa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden päästä minä muutin Helsinkiin, toinen kaveri pian heti vaihtoon Islantiin ja myöhemmin Jenkkeihin. Vaikka välimatka kasvoi, yhteys ei katkennut minnekään. Olimme edelleen se hulvaton kolmen kopla, jossa ronski huumori, toisille rakkaudella vittuilu ja luottamuksella käydyt keskustelut vuorottelivat. Niin ja syöminen. Jota ilman me emme olisi me. Meidän kemuista kun hyvä ruoka ei koskaan lopu!

Parin Helsinki-vuoteni jälkeen tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti kaiken. Minä aloin seurustella uuden pojan kanssa ja elämäni muuttui kertarysäyksellä. En edes itse oikein tajunnut –enkä tajua tavallaan vieläkään – miksi aloin eristäytyä ”vanhasta” elämästäni tai ystävistäni, mutta jollakin tapaa aloin ottaa etäisyyttä. Samalla elämäntyylini muuttui. Tai ainakin ulkopuolisten silmissä niin kävi, vaikka itse ainakin tuolloin koin, että olen edelleenkin ihan oma itseni. Mutta totta on, että elämääni tuli paljon enemmän sellaista ”pintaliitoa”, jota siinä ennen ei ollut ollut.

Samalla, kun tytöt alkoivat epäillä, olisinko muuttunut ”ylimieliseksi hesalaiseksi”, toiselle heistä tapahtui kauhea elämää mullistanut perhetragedia. Minä, joka olin kaukana, en oikein tiennyt, miten pitäisi asiaan suhtautua. Saisiko ystävälle tekstata? Mitä saisi kysyä? Miten pitäisi olla?

Nyt tietysti ajattelen, että olisi pitänyt matkustaa paikalle. Olla läsnä. Ja yrittää itse enemmän. Mutta koska sain – tai tulkitsin, että sain – viestin siitä, että ystävä pitäisi ehkä ennemmin jättää rauhassa suremaan, vetäydyin. Ja arvatkaa vaan, kuinka pitkäksi ajaksi? Kuudeksi kokonaiseksi vuodeksi!

Olemme jälkikäteen jutelleet tyttöjen kanssa – tätäkin postaustani kirjoittaessa – että emme edes tiedä, miksi yhteydenpito jäi. Me olimme toisillemme todella tärkeät. Eikä edes mitään varsinaista riitaa koskaan tullut. Ehkä meillä jokaisella oli siihen aikaan vaan niin kovat elämän kriisit ja muutokset juuri käsillä, että aikaa käsitellä asioita yhdessä ei vaan ollut. Ihan hassusti molemmat ”leirit” kokivat, että toisaalla oli hylätty ystävyys. Minusta tuntui, että tytöt olivat hylänneet minut, kun en saanut olla osallinen toisen heistä suruun. Toisaalta Jyväskylässä ajateltiin, että minä olin se, joka oli hylännyt yhteisen jengin. Mitä pidemmälle aika sitten meni, sitä vaikeammaksi yhteydenpidon aloitus enää tuntui.

Mutta sitten kaikki muuttui. Maaliskuussa 2016 kerroin täällä blogissa, että olen eronnut tyttäreni isästä. Samaan aikaan asiasta oli kertonut myös jokin iltapäivälehti, ja tuohon otsikkoon – molemmat ”mafiatytöt” – olivat törmänneet selatessaan aamu-uutisia tietokoneelta. Ja sitten tapahtuikin jotain, joka tuntuu vähän sadulle.

Me kaikki kolme äidinkielen opea istuimme aamupäivävälitunnin aikana luokissamme. Ensin piippasi puhelimeni kerran, kolmen minuutin päästä uudelleen. Ensimmäinen viesti oli toiselta mafia-ystävältäni, toinen toiselta. Molemmat heistä olivat päättäneet – toisistaan tietämättä ja kuuden vuoden tauon jälkeen – ottaa yhteyttä minuun juuri sillä hetkellä. Sinä lopputalven aamuna, keskellä välituntia. Heille molemmille oli iskenyt intuitio siitä, että minä tarvitsisin nyt ystävää. Muistan niin elävästi sen, kun toinen heistä sanoi: ”En edes tiedä, oletko sama henkilö kuin silloin joskus. Mutta jos olet, on ero sulle jotain ihan kamalaa.”

Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyys ikään kuin uudelleen. Siinä – välitunti minuuttien rullatessa ohi – perustettiin jo yhteinen Whats app- ryhmä ja itkettiin niin, että kolmessa eri koulussa oppilaat saivat seuraavalle tunnille punanenäisen äikän maikan. Se yhteys, joka meillä oli ollut, palasi heti!

Olemme jutelleet tuosta hetkestä ja ”välirikosta” monen monta kertaa jälkikäteenkin. Mutta mitään yksittäistä syytä ei ole löytynyt. Tottakai löysimme hetkiä, jotka olivat jääneet hiertämään itse kunkin mieltä, mutta mitään radiaalia suurta syytä ”erota” ei löytynyt. Oli vaan liikaa asioita, jotka sattuivat menemään yhtäaikaisesti mönkään.

Nykyisin olemme kuin ennen. Juttu alkaa siitä, mihin se viime kerralla jäi. Whats app -ryhmämme täyttyy arkisista asioista ja elämästä. Me emme ole enää huolettomia opiskelijoita. Meillä on yhteensä viisi lasta, omistusasunnot ja velkaa. Siideri on vaihtunut viiniksi, mutta silti kaikki on lopulta meidän välillä kuin ennenkin.

Tarinan opetus lieneekin se, että kaiken rikkoutuneen voi korjata. Jos meidän ystävyys, jonka luulin jo menettäneeni, voi tänä päivän näin hyvin, aika moni asia on ihmissuhteissa mahdollista. 

Kiitos siis te ihanat, rakkaat, pitkäsääriset Keski-Suomen naiset, että teillä oli rohkeutta lähestyä minua vuosien tauon jälkeen. En usko, että itselläni olisi ollut kanttia moiseen! Hyvää ystävänpäivää siis te, jotka ainoastaan kutsutte minua samalla lempinimellä, jolla lapsuudenperheenikin minua kutsuu. Se kiteyttänee kaiken!

Hyvää ystävänpäivää myös kaikille muille rakkailleni! 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Jopas on ollut toimintarikas ja perhekeskeinen viikonloppu. Jos viime viikonloppu oli täynnä aikuisten juttuja, oli tämä viiikonloppu pyhitetty päinvastaiselle toiminnalle. Joskus oikein ihmettelen, miten me – samat ihmiset –solahdetaan pienessä ajassa niin erilaisiin päiviin. Mutta niinhän se tietysti menee: Kaikkien vanhempien perusominaisuushan on kai se, että sopeutua niihin tilanteisiin, mitä eteen tulee.

Perjantaina F pääsi tanssitunneilta vasta viideltä. Vaikka perjantain tanssi kestääkin vain tunnin pidempään kuin muiden arkipäivien tanssi ja/tai iltapäiväkerho, tuntuu perjantai aina jotenkin sille, kuin omia työtunteja olisi ihan hirveästi enemmän kuin muina päivinä. Oli ihan päästä muuten perjantaina ensimmäistä kertaa töihin tällä viikolla. Vaikka puolikuntoisena en ihan hirveästi saanutkaan aikaiseksi, oli virkistävää päästä kotoa pois. Nähdä työkamuja ja syödä ihan oikea lounas.

Perjantai-ilta meni omatekoista hamppareiden kokkailussa ja syömisessä. F katseli vähän aikaa piirrettyjä ja me aikuiset höpisimme omiamme. Maattiin koko sakki sohvalla ja sen kun vaan oltiin. Lapsi unille jo ennen kasia, me aikuisetkin jo varmasti kympiltä.

Lauantainaamuna lähdettiin tapaamaan ystäväperhettä Hotelli Torin aamupalalle. He olivat tulleet Seinäjoelta yhdeksi yöksi Tampereelle ja aamupala oli hyvä tapa treffata koko sakkia. Oli muuten ensimmäinen kertani Tornissa. Ympäristö oli kaunis, näköalat huimat, mutta aamupala aika perinteinen. Kun Tornista oltiin päästy kotiin, aloimme jo valmistautua iltaan ja F:n kaverin yökyläilyyn. Kerta oli ensimmäinen Tampereella, kun F:llä oli kaveri (ilman vanhempiaan) yökylässä.

Vierailu aloitettiin SuperParkista. Minä otin tyttöjen kanssa rannekkeet, mutta täytyy sanoa, että olin puolen tunnin päästä itse jo aivan raato. Miten nopeasti nuo kaksi vetivätkään aina radat läpi? Itse jäin munimaan kaiken maailman kiipeilykohtiin. Niinpähän siinä kävi, että minä istuskelin portailla seuraavat puolitoista tuntia ja tytöt jatkoivat touhujaan keskenään. Olisi hauska päästä SuperParkiin uudelleen silloin, kun on terve olo.

SuperPark oli kyllä kiva kokemus. En ole tuossa Tampereen pisteessä käynytkään koskaan. Vaikka liput olivatkin aika kovan hintaisia, ilahdutti paikka siisteydellään todella positiivisesti. Samoin henkilökunta oli aivan huippua: Neuvoivat uusiin paikkoihin aivan kädestä pitäen ja kun F:n kaveri kaatui, kiidätettiin kylmäpussi paikalla jo ennen kuin sellaista edes ehdittiin kaipailla.

Illalla oli tyttöjen herkkupäiväherkuttelut ja Putous, jonka hokemat ovat aika otollisia noille pienille koululaisille. Tytöt halusivat myös lakata kynnet. Ja heti poistaa ne. Sitten tuli valittelua, että kynsilakanpoistoaine ei toimi. Tunti myöhemmin – kun menin katsomaan manikyyrioperaatioin raunioita vessaan – selvisi, että tytöt olivat yrittäneet poista lakkoja mun silmämeikinpoistoaineella. Ihme tosiaan, jos ei oikein irronnut! 

Sunnuntaina käytiin Ilveksen talviriehassa taas yhden ystäväperheemme kanssa ja iltapäiväksi suunnattiin taas hyvin ystävien luokse saunomaan ja vohveleille. Oli ihan mieletöntä saunoa rantasaunassa (en uskaltanut avantoon) ja syödä ihan taivaallisen hyviä vohveleita kaikilla herkkutäytteillä. Saunomaan oli kutsuttu toki myös vielä yksi toinen ystäväperhe mukaan, joten viikonlopun saldo oli nähdä kahdeksan aikuista ja yhdeksän lasta. Voisi sanoa, että tämä viikonloppu oli todella elämisen arvoinen. Aika onnekas olo, että on saanut lähelle niin monta kivaa perhettä!

Kohta pitää lähteä unille. Tämän viikon omat treffit ja työtapaamiset täytyi siirtää tulevalle viikolle, joten ensi viikko on täynnä säpinää. 

-Karoliina-

Share

Pages