Ladataan...
Kolmistaan

Olen ollut aika ajoin keskinkertainen sisko, huono puoliso ja melko surkea ystävä. En ole aina jaksanut soittaa, ehtinyt nähdä tai muistanut syntymäpäiviä. Mutta äitinä olen ollut toisenlainen. Vaikka joka päivä tietysti koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin, voin käsi sydämellä sanoa, etten ole fuskannut yhdestäkään tilanteesta. En silloin, kun olen tiennyt tiukkuuteni äitinä johtavan koko illan kestäviin neuvotteluihin ja protestointiin (ja periksi antaminen olisi vain helpompaa). En silloin, kun on pitänyt lykätä kiireelliset työt perhesyiden vuoksi (ja joutunut liriin). Enkä silloin, kun on täytynyt astua ulos omalta mukavuusalueelta ja temperamentin luonnolliselta kululta ollakseen parempi esikuva tyttärelleni. 

Kun F ja minä muutimme aikanaan asumaan kahdestaan, huomasin aika pian, kuinka meistä alkoi muodostua F:n kanssa kahden kopla. Se taistelupari monessakin mielessä, joka nukkui, heräsi, söi ja oppi yhdessä. Vaikka olimme tietysti edelleen äiti ja tytär, tuli meistä yhtäkkiä vielä vähän enemmän. Ehkä siksi, että meitä oli meidän kotona vain me kaksi.

Sen lisäksi, että meistä tuli kuin varkain naiskaksikko, tuntui elämä näin äidin näkökulmasta simppelille. F oli lapsi. Minä taas aikuinen. Siinä asetelma, joka helpotti monta asiaa. Hierarkia oli selvä. Samoin se, kuka päättäisi kaapin paikan. Minä olin se, joka kantoi vastuun, mutta myös se, jolla oli täysi vapaus toimia vanhempana niin kuin parhaaksi näki. Yksin arjen pyörittäminen oli toki rankkaa, mutta oli siinä oma viehätyksensäkin – ei tarvinnut kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sen kun vaan toteutti tiimin ja äitiyden asetelmaa ihan rauhassa.

Uskon, että oma itsenäisyyteni ja tietty vahvuuteni olivatkin tuon ja monen muunkin elämänvaiheeni vahvuus. Mutta on tällaisessa yh-mutsin identiteetissä jotain huonoakin. Nimittäin se, että kun mukaan astui kolmas perheenjäsen – aikuinen puoliso – en uskaltanutkaan luopua otteestani ihan noin vain.

En edes itse olisi tajunnut koko tilannetta, jos A ei olisi ottanut asiaa keväällä puheeksi. ”Mä haluaisin olla tässä perheessä mukana, jos siihen annettaisiin mahdollisuus.” Niinpä niin. Otin miehen kyllä avosylin vastaan puolisokseni, mutta en ollutkaan osannut päästää häntä aidosti mukaan meidän kahden naisen liittoon. Siihen, joka oli pitänyt meidän paletin kasassa jo pidemmän aikaa. Ehkä tapaani ajatella äitiydestä piti muuttaa, eikä sinnikkyys ja minä pärjään kyllä itse -asenne ollutkaan pelkästään hyviä juttuja.

Uusperheen rakennuksessa on monta vaihetta. Ja vaikka uusperheen rakennus varmasti usein noudatteleekin tuttua kaavaa, on jokaisella perheellä omat vahvuutensa ja omat kompastuskivensä. Minä uskon, että yksi meidän perheen haastavimmista asioista on se, että minun on vaikea jakaa vastuuta. En halua olla vaivaksi, joten teen asiat automaattisesti usein itse. Toisaalta vastuunjako vaatii myös hirveästi rohkeutta. Vanhoja kaavoja kun on niin paljon helpompi toistaa, vaikka uudet olisivat kaksin verroin parempia.  

Kesän ja syksyn aikana olenkin opetellut siihen, että me olemme nyt perhe. Voin ottaa kampaajan iltakuudelta, ja luottaa siihen, että homma kotona toimii ilman minuakin (koska joskus se tuntuu sujuvan monilta osin jopa paremminkin silloin). Voin jutella kasvatusasioista, jakaa huoleni ja tukeutua toiseen. Luottaa siihen, että ruoka tulee pöytään, pyykki pestyä, lapsi vietyä harrastukseen tai synttärilahja ostettua ilman, että minun on pakko puuttua peliin. Se on ihanaa, mutta samalla se vaatii hirvittävästi uuden opettelua. Toki toiseltakin, mutta – hassua kyllä –eniten varmaan minulta.

Viime lauantaina vietettiin Uusperheidenpäivää, ja minusta oli ihana katsella Supli ry:n Instagram-sivuilta erilaisia perheitä ja kokoonpanoja. Ja vähän arvailla, mitä perheenrakennusvaihetta mikäkin perhe eleli. Mistä he saavat ilonsa ja kuinka arki niiden seinien sisällä rullaa.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Lehdet pullistelevat artikkeleja siitä, kuinka itsensä tulee hyväksyä sellaisena kuin on. Olen itsekin puhunut monta kertaa hölläämisen ja armollisuuden perään, ja ne ovat edelleen sellaisia asioita, joihin haluan pyrkiä.

Joskus ottaa silti päähän oma vajavaisuutensa. Joskus on vaikea nauraa omille hölmöille ominaisuuksilleen ja mokilleen. Toisaalta omien vajavaisuuksiensa sanominen ääneen helpottaa joskus. Kun niille on antanut nimen, voi niille myös helpommin tehdä jotain. Tai vaihtoehtoisesti katsoa niitä suoraan ja hyväksyä ne.

Listasin tähän oman itseni asioita, joita inhoan. Joihin välillä kyllästyn. Jonka vuoksi suutun itselleni.

INHOAN ITSESSÄNI:

  • Kykyä räjäyttää kassin sisältö. Miten ihmeessä saankaan viidessä työpäivässä työreppuni aina niin kauheaan kuntoon? Siellä on rypistyneet paperit, eväät, liiskaantuneet suklaat ja tärkeät työpaperit sulassa sovussa. Joka sunnuntai.
  • On/off-ihmisen piirteitä. Vaikka elämä ja ennen kaikkea äitiys on opettanut minulle harmaita sävyjä kirkkaan valkoisen ja sysimustan vierelle, olen silti raivostuttavuuteen asti todella ehdoton. Harvoin olen ihan-vaan-ok-päällä. Joko olen superaurinkoinen ja innostuva. Tai sitten myrskynmerkki.
  • Hiusrajaani. Olen inhonnut, peitellyt ja hävennyt Mikki Hiiri -mallista hiusrajaani oikeasti koko elämäni. Nuorena en koskaan pitänyt hiuksia taaksevedettynä, jottei raja näkyisi. Nykyisin en jaksa nähdä vaivaa rajan peittämiseen ja onneksi vaaleassa tukassa kontrasti hiusten ja ihon välillä ei ole niin suuri. Mutta edelleen en rajasta pidä.
  • Pitkävihaisuuttani. Olen todella huono suuttumaan sydänjuuriani myöten (hetkellisiä kiukkuja ei lasketa), mutta kun koen, että minua on loukattu pahasti, minun on lähestulkoon mahdoton antaa anteeksi. Hyvä esimerkki on se, että kun hirvittävän rakas ystäväni loukkasi minua vuonna 2004, pystyin antamaan tälle anteeksi – ja ensimmäisen kerran puhumaan – vasta vuonna 2015. Nyt koko homma naurattaa, mutta oikeasti anteeksiantamattomuus on paha piirre. Se katkeroittaa ja syö naista.
  • Armottomuutta itseäni kohtaan. Vaikka siedän muissa ihmisissä paljonkin asioita, koen, että itseni suhteen olen usein liian armoton. Vaikka olen opetellut relaamaan monellakin tavalla, silti monesti koen, etten ole juuri niin hyvä, kuin haluaisin olla. Minulta puuttuu itseni suhteen priorisointitaito. Yritän usein hallita kaikkea ja kaiken.
  • Jatkuvaa nälkää. En tiedä kovinkaan monta muuta kokoistani ihmistä, joka söisi niin paljon kuin minä. Kun on koko ajan nälkä, vie se fokuksen välillä kaikesta muusta. Sitä vaan kokataan, syödään, tiskataan ja kokataan.
  • Ääntäni. 
  • Kykyä hukata tavaroita. Kun F:llä on ollut tähän mennessä koulusyksyn aikana hukassa jo pipo, takki, juomapullo ja reissuvihko, en voi ihan kauheasti ripittää häntä, koska oma esimerkkini on niin surkea. On sääli, että hän on perinyt hukkaajageenini.

Millaiset asiat sinua riepoo itsessäsi?

-Karoliina-

Kuvat: Armando Tranquille

Asu: paita ja housut, By Emka (saatu) // kengät, Bianco // laukku, Ivana Helsinki // takki, JC 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus heti herättyäsi tiedät, että päivästä tulee täysi katastrofi? Että mikään ei tule luistamaan ja oikeasti kannattaisi vaan sulkea silmät ja nukkua päivä läpi. No. Sellaista on olla nainen kerran kuussa. Kuten nyt vaikka viime torstaina.

Kello soi 6.50, kuten ihan jokaisena muunakin aamuna arkisin. Tosin olin herännyt jo 6.30, 6.35, 6.40 ja 6.45 kun A:n puhelin soitti herätystä ja torkkuja vieressäni. Yleensä minua hymyilyttää miehen aamu-unisuus ja oikeasti nautin itsekin siitä, ettei sängystä tarvitse ponkaista ylös aivan yhdessä sekunnissa. Nyt otti päähän. Miksi helvetissä täällä piti soitella musiikkiherätystä täysillä heti aamusta? Pientä kunnioitusta minulle niille kotimme asukkaille, joiden ei tarvitsisi herätä ennen seiskaa.

Marssin tuohtuneena keittiöön. Tein marttyyriaamupalaa. Teen kyllä yleensäkin meillä arkiaamupalat, koska A tekee poikkeuksetta iltaruuat, mutta marttyyriaamupala on ihan omaa luokkaansa. Siinä huokaisee jokaisen paahdetun leivän ja puristetun mehulasillisen kohdalla, kuinka kovaa työtä tässä juuri nyt tekeekin ja miten raskasta elämä oikein onkaan.

Mahassa vihloi. Oikeasti koko kroppaa kolotti. Migreeni teki tuloaan.

F heräsi ja aloitti kiukuttelun. En tiedä, viestikö naamani ärsytä vaan -ilmeitä, vai oliko kyseessä sattuma, mutta joka tapauksessa piru oli irti alle kymmenen minuutin. Pipo-gate sai alkunsa. Vaikka olen tulinen perusluonteeltani, F:n kanssa minulla on yleensä norsun hermot. Vuodet ovat opettaneet, ettei lapsen kiukkuun kannata lähteä mukaan. Arvatkaa, muistinko tätä viisautta torstaina? NOT!

Ja kun avasin toimiston ovet 8.17, itketti ja ärsytti. Olin menettänyt malttini, hermostunut F:lle ja nyt molemmat meistä aloittivat päivänsä kurjissa fiiliksissä. Tunsin itseni vuosisadan surkeimmaksi äidiksi. Epäonnistuneeksi kasvattajaksi (ja kaiken lisäksi turvonneeksi sellaiseksi. Vähän rumaksi. You know.).

Onneksi oli sentään työt. Eikös ahdistus ollut kaikkien kirjailijoiden luovuuden lähde? Yritin tehdä dramaattista tekstiä sukeltaen parisuhdesyövereihin ja päähenkilöiden sielunmaisemaan. Päädyin todellisuudessa lähettelemään viestejä ystävilleni kaikesta siitä, mitä miehet tekevät väärin. Ja meemejä söpöistä kissoista.

Ostin suklaata. Söin sen. Yritin kirjoittaa lisää. Päätin tehdä sittenkin kirjan sijaan copyn hommia. Epäonnistui niissäkin. Ostin ja söin lisää suklaata ja lopulta kun kello näytti 15.45, olin saanut koko päivän aikana aikaiseksi vain yhden täysin surkean copy-työn, joka ei koskaan mennyt levitykseen. Ja vajaan sivullisen tekstiä kirjaan (yleensä kirjoitan neljä sivua päivässä), jonka jouduin perjantaina deletoimaan kokonaan.

Kotona yritin selvittää aamuista konfliktia lapsen kanssa. Mökötin miehelle, vaikka en muistanut, mistä. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna heräsin ensimmäisen kerran 6.30 A:n herätykseen. Ei ärsyttänyt mikään. Änkeydyin kainaloon.

”Onpa kivaa, kun mulla on normaali olo”

”Joo. Mustakin kuule on. Että sulla on.”

En riidellyt lapsen kanssa. Ei ollut lihava olo. Tein kuudessa tunnissa sekä  torstain, että perjantain työt.

Hormonit. Vitsi diggailen teistä. Jännitystä ja dramatiikkaa elämään ainakin kerran kuussa. 

-Karoliina-

Share

Pages