Ladataan...
Kolmistaan

Tämä päivä on ollut kyllä vähän alavireinen niin henkisesti kuin fyysisestikin. Viikonloppu Itävallan Grazissa oli niin ihana, että  vieläkin hymyilyttää, kun katselee reissukuvia. Jo matkan alku alkoi postiviivissa tunnelmissa, kun viereeni ensimmäisessa lentokoneessa istui puolalainen liikemies, jonka suuri intohimo oli Suomen historia ja Mika Waltarin kirjat. Kun aloin sitten, kirjallisuus- ja historiakeskustelun lomassa pohdiskella ääneen, kuinka ehdin tuntemattomalla Münchenin kentällä oikealle lähtöportille, herrasmies päätti saattaa minut ja kassini oikeaan kohteeseen. Ekana nolotti - suomalainen feministi kun olen - että tuntematon mies kantaa matkatavarani, mutta jos totta puhutaan, vaikka kasseista olisin selvinnytkin, oli saattaminen gatelle aikamoinen pelastusrengas. Olisi voinut nimittäin olla, että meikäläinen olisi voinut olla aikalailla pihalla siitä faktasta, kun olisin lentokentällä tajunnut, että oikeille lähtöporteille piti Münchenissä matkustaa lentokentän sisäisellä junalla. Ja siinä pikavaihdossa kun ei ollut aikaa mokille. Onneksi nyt tiedän ainakin jatkossa taas yhden lentokentän ja sen toimintatavat etukäteen.

Perillä Itävallassa oli vielä täysi kesä. Vaikkei rannalle tällä kertaa ehdittykään, uikkareiden sijaan kaikki kesävaatteet tulivat käyttöön, enkä muita kenkiäkään käyttänyt kuin sandaaleita. Kaupunki oli myös kauniimpi kuin osasin kuvitella. Varsinkin keskusta oli täynnä ihania pieniä katuja ja vanhoja koristeellisia rakennuksia.

Ruoka oli superhyvää ja ihmiset, ne vasta mukavia olivatkin. Voi tietysti olla, että tutustuin vaan jollain kummalla ilveellä kaupungin mukavimpaan porukkaan, mutta kyllä se henki, joka ihan kadulla ohi kävelleistäkin ihmisistä heijastui, oli hyvä. Se, että tuntemattomat omanikäiseni naiset hymyilivät iloisesti sporassa tai kahviloissa teki eniten vaikutuksen. Siihen harvoin törmää Suomessa.

Viikonloppu pitikin sisällään oikeastaan vain sellaista rentoa oleskelua. Kahviloita, päämäärättömästi tehtyjä kävelykierroksia, naurua, uusiin ihmisiin tutustumista, hellehikoilua, jäätelöä, liian myöhään valvomista ja oloa siitä, kuin olisi ollut paljon kauempanakin arjesta, paljon pidempään kuin vain kolme yötä.

Jottei olo olisi mennyt liian leijuvaksi, iski minulle sunnuntai-iltana sitten kuitenkin kuume. Niinpä matka maanantaina kotiin oli vähän tukala. Ensimmäisessä lentokoneessa Burana laski kuumeen niin, että lentokonepenkki ja hikinen iho tekivät mukavan kombon. Toisessa koneessa kuume alkoi taas nousta ja korvat lauloivat hoosianna rään ja ilmanpainevaihteluiden kanssa.

Tässä kun on tullut makoiltua päivä kotona purkamattomien kassien, kurjan fyysisen olon ja pienoisen reissun jälkeisen haikeuden kourissa, oli ihana saada F kotiin. Kyllä tämä tästä: Avataan Itävallan tuliaiset, skypetetään pari yhteistä puhelua, luetaan iltasatu ja juodaan iltateet.

Niin ja tapetaan tämä tauti nenäkannulla ja inkiväärillä. Fiilistellään jo etukäteen torstain Shrek-musikaalin ensi-iltaa ja suunnitellaan tyttöjen yhteistä reissua maalle ja mummolan rapujuhliin.

Koska. Kyllähän tämä tästä. Se ihanien päivien kääntöpuoli kun tuppaa olemaan, ettei flunssa, nenäsumute ja kaurapuurolounas (koska muuta ei ollut kaapissa) heti tunnu sille kaikkein parhaalle tavalle viettää elämää.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olette varmasti jo kyllästymiseen asti lukeneet näistä minun tämän syksyn terveysvaivoistani. Ajattelin jo, että sairastan nyt syvässä hiljaisuudessa, mutta sitten tuli tunne, että yksi postaus aiheesta on pakko vielä kirjoittaa.

Minulla on syksyn aikana ollut vaikka mitä terveysongelmia: Uudelleen alkanut lapsuusiän astma ja päätään nostaneet allergiat. Kuumetta, silmätulehduksia, yskää, korva- ja poskitulehdusoireita. Kaikkea keljua, mutta onneksi ei kuitenkaan tappavaa.

Marssin aamulla taas lääkärille. Nenän ja korvien kurkistuksen ja keuhkojen kuuntelun jälkeen lääkäri totesi: ”Ja sitten antibioottia”.

En ole koskaan ollut mikään lääkevastustaja. Migreeniin vedetään iso satsi rohtoja, näpyt hoidetaan kortisonivoiteella ja niin edelleen. Olenpa joskus jopa pyytänyt lääkekuuria – itselleni tai F:lle – jos tilanne on mielestäni sitä vaatinut.

Nyt kuitenkin hätkähdin lääkärin kommenttia. Olinhan vetänyt jo peräti kaksi antibioottikuuria kuukauden sisällä. Vieläkö kolmas?

Kun kerroin, että toivoisin jotain vaihtoehtomuotoa. Että ” en todella halua mitään vuosia kestävää ripulia tästä määrästä lääkkeitä” lääkäri vain naurahti. Ihan kuin antibioottiripuli olisi jokin harvinaista harvinaisin sairaus, johonka sairastuu vain yksi miljardista. Ei muuten ole näin.

Pyysin, että poskionteloni ainakin kuvattaisiin ennen lääkettä, mutta lääkärin mukaan ”rään väri kertoo jo, että näin todennäköisesti on”. Todennäköisesti? En ole lääkäri, enkä näistä asioista paljon tiedä. Se kuitenkin pistää ihmettelemään, kuinka lääkkeitä määrätään niin huterin perustein. Että ennemmin annetaan kuuri kouraan, kun selvitetään, onko sille oikeasti tarvetta.

Uskon kyllä, että lääkäri oli ihan oikea diagnoosissaan. Minustakin minulla on poskiontelotulehdus. Se ei kuitenkaan ole olennaista, vaan se tapa, kuinka kevyesti antibiootteihin suhtaudutaan. Sitä en nimittäin kuitenkaan usko, että ihmisen on hyvä vetäistä kolmas kuuri antibioottia kuukauden sisällä. Ainakaan, jos kyseessä ei ole mikään todella vakava sairaus. Ja ei ainakaan niin, ettei bakteerin laatua oteta verikokeilla selväksi, tai poskionteloita todella katsasteta.

Marssin lääkäristä ulos hämmentyneenä. Kourassa antibioottiresepti, Duact-jonka olin pyytänyt ja nenäsumute (jonka olin muuten senkin itse ehdottanut). Tuntui sille, kun kouraan annettu lääkeresepti olisi ollut vain lääkärin tapa saada minut äkkiä ulos. Mitään kotikonsteja, lievempiä rohtoja tai vaikkapa poskionteloiden huuhtelua ei edes otettu puheeksi.

Onkohan minusta tullut tauteineni nyt vain herkkänahkainen, vai vuotaako tämä systeemi nyt isomminkin? Onko lääkäriasemista tullut antibioottiautomaatteja, joissa reseptejä kirjoittamalla unohdetaan usein ihmisen kroppa kokonaisvaltaisesti?

En vielä voi luvata, ettenkö vielä söisi sitä kolmatta kuuria. Enhän voi sairastaakaan ikuisesti. Mutta ainakin koitan sitä ennen kaikkea pehmeämpää: Nenäsumutteita, nenäkannua, höyryhengitystä ja Duactia. Niin ja maitohappobakteereita yritän tankata nyt maksimimäärän, jos antibiootinkin aika vielä kuitenkin tulee.

Mikä on sinun näkemyksesi suomalaisesta terveydenhuollosta ja erityisesti antibioottiaiheesta? Oletko kieltäytynyt lääkekuurista ja millaiset seuraumukset sillä on ollut?

-Karoliina-

P.S. Myös itsehoito-ohjeita poskiontelo- ja korvatulehdukseen saa laitella

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...

…kun en päässyt Mielensäpahoittaja-leffan ensi-iltaan.

Koska niinhän siinä kävi, että tauti ei talttunut, ja mä jouduin jättäytymään leffaillasta pois. Ja vaikka en itse olisi ollut kipeä, olisi ilta voinut jäädä muutenkin kokematta, nimittäin niin F:n oikea hoitaja kuin varahoitajakin sairastuivat molemmat myös kuumeeseen ja flunssaan.

Tämä on kyllä niin lapsiperhe-elämän kuin syksynkin kääntöpuolia. Koskaan ei tiedä, milloin tauti iskee, kuka voi jäädä kotiin hoitamaan ja keneen se pöpö sitten tarttuukaan seuraavaksi.

Vaikkei kyse olekaan onneksi (kop,kop) mistään vakavasta, on kurjaa, että aina saa pelätä, meneekö joku kiva suunnitelma mönkään tautien takia. Ja vielä kun meidän kodissa kohtaa kahden koulun ja yhden päiväkodin pöpöt, on bakteerikeitto valmis.

Hassua muuten, miten tämmöisessa tilanteessa alkaa helposti päähän hiipiä hölmöjä ajatuksia. Olin odottanut Eskon ja mun yhteistä ilta niin, että aloin eilen jo vakavissani miettiä, josko olo olisi jo sittenkin parempi: Ehkä mä olenkin huomenna työkuntoinen ja samalla iltamenokuntoinen. Mittarin lukema 38.6 kuitenkin palautti maanpinnalle. Itketti ja pänni. Se täytyy myöntää.

Enkä mä todellisuudessa olisi lähtenyt itseni ja työpaikkani terveyttä riskeeraamaan hölmöilyllä. Jotenkin tuli vain mieleen ne ajat lapsuudesta ja teinivuosilta, kun flunssa pilasi kauan odotetun mukavan jutun. Lapsuuden flunssapettymyksenä tuli mieleen ainakin judo-kisat, joihin olin treenannut ja joita olin odottanut, ja jotka sitten kuumeen takia jäi kokematta. Teinivuosina (äitille ja isille vaan terkkuja) taisin yhden flunssan päätteeksi pitää mittaria himppasen löysähkösti kainalossa, jotta pääsin illalla koko kylän teinien kuukauden kohokohtatapahtumaan, monitoimitalon diskoon. Tosin, käteen niistä bileistä jäi yhdet bänksit ja keuhkokuume, joten valheella sillä kertaa ainakaan ei pötkitty pitkälle.

Mikä on ollut kurjin kuumeen tai muun sairauden peruuttama tapahtuma sulla tai perheelläsi?

Näin aikuisena olen missanut ainakin yhden Italian matka maatessani aivokalvontulehduksessa sairaalassa. Viime vuosien pienempiä kurjia takapakkeja on sattunut, kun esimerkiksi vatsatauti kaatoi koko kahdeksanhenkisen perheemme pari joulua sitten, tai kun syksyllä 2012 Eskolla katkesi akillesjänne, mulla oli kuukauden kuume ja F:llä mm. mykoplasma, vatsatauti ja angiina.

Kyllä en arvosta syysflunssaa. Iloisempia aikoja!

-Karoliina-

 

 

 

 

Share

Pages