Ladataan...
Kolmistaan

Minulla on tapana joskus pompotella postausideoitani muiden kanssa. Se on ihan loistava tapa saada perspektiiviä ja raikkaita ideoita. Ja vaikka harvoin toisen ihmisen antama idea on aivan sellaisenaan sopiva minun näppiksilleni, saan niistä yleensä aina oivalluksen johonkin aiheeseen, josta haluan kirjoittaa.

Taas kun viime sunnuntaina makoilin tuossa sohvalla ja täytin tämän viikon postauskalenteriani, kysyin A:ltä, mistä voisin kirjoittaa. ”Siis jokin parisuhdeaihe”, täsmensin, koska jos ette ole huomanneet, pyrin kirjoittelemaan joka viikko ainakin yhden perhepostauksen, yhden parisuhdejutun, yhden ajankohtaisen ajatuksen, yhden koti/ruokahomman ja yhden tyyli- tai kauneusjutun. Piti vielä keksiä, mitä kirjoittaisin tällä viikolla rakkaudesta.

Ja niinpä sain puolisoltani idean tähän tekstiin. Sinänsä hassua, koska kyseinen aihe oli vilahtanut päässäni jo edellisviikolla lukiessani Laura Kangasluoman pari vuotta vanhan postauksen Saako miehelle tehdä voileivän?, mutta vasta kun A sanoi asian ääneen, kirkastui omat ajatukseni aiheen tiimoilta.

Nyt ensin on myönnettävä, että tämä postaus liittyy minusta vahvasti viime viikolla kirjoittamaani juttuun siitä, kuinka puolisolle tulisi puhua. Koska molemmissa on kyse rakkaudesta ja kunnioittamisesta. Silti arkiset teot ansaitsevat minusta ihan oman postauksensa.

Kun löytää tulevan aviomiehensä 31-vuotiaana eronneena äitinä, ja kun puolisollakin on takana vielä pari vuotta enemmänkin elettyä elämää ja parisuhteita, on selvää, että suhdetta ei rakenneta aivan neitseelliseltä pohjalta. Silloin molempien menneisyyden parisuhdeonnistumiset ja -mokat, elämänarvot ja ylipäätään havainnot yhteiselämästä ja rakkaudesta isketään samaan pataan. Minä en pidä sitä kuitenkaan lainkaan huonona asiana. Itse asiassa: Ilman noita kokemuksia ja mahalaskujakaan me emme olisi nyt tässä. Emmekä varmasti myös osaisi arvostaa kaikkea sitä hyvää, jota eteen tulee. Sitä voisi pitää itsestään selvyytenä.

Kuten te tiedätte, minä olen feministi hamaan tappiin. Mutta olen samalla myös hirmuisen perhekeskeinen ”italialaismamma”, joka haluaa osoittaa rakkautta perhettään kohtaan lihapadoilla ja siistillä kodilla. Se on joskus yhtälö, joka saa ennen kaikkea minut itseni hämilleen ja ristiriitaisiin fiiliksiin: Periaatteessa nautin perinteisistä naisten töistä, mutta sitten välillä taas iskee puuskaa, jossa mietin, pitäisikö lopettaa koko pullan leipominen ihan vain siksi, etten halua toteuttaa tiettyjä odotuksia. Ennen kaikkea omiani!

Vuodet ja kyseinen parisuhde ovat kuitenkin opettaneet minulle, että toisen ihmisen huomioiminen – vaikka niiden voileipien, joista Kangasluoman Laura puhui, tekeminen – ei ole mitään nyrkin ja hellan välissä olemista, vaan yksinkertaisesti rakkaan ihmisen huomioimista. Olen tähänastisen elämäni jotenkin hirveän tarkasti pitänyt kiinni siitä, ettei minusta tule liian kiltti. Kuulostaa nyt ehkä hieman todella naurettavalle, mutta olen usein parisuhteissa ajatellut, etten saa alkaa liiaksi passaamaan toista, ettei minulle itselleni käy huonosti. Koska sellainen vaara väärien ihmisten ja suhteiden kanssa on olemassa – kiltistä tulee ovimatto.

Kysehän – näin jälkiviisaana – on tietysti ollut siitä, että olen pelännyt, että antamalla itsestäni toiselle, joudun menettämään jotain. Ja sehän on tietysti ihan relevantti pelko, jos suhde ei ole tasapainoinen – mutta pidemmän päälle sellaisella itsensä suojelulla ei varmasti saavuta kovinkaan antoisaa olotilaa. Kenellekään. Sillä varmasti tekee vain halla hyvällekin suhteelle. 

Ajattelenkin nyt niin, että pienten palvelusten tekeminen ja aito yhteen hiileen puhaltaminen vaatii ihan kauheasti luottamusta. Jopa rohkeutta. Silloin, jos uskaltaa antaa itsestään ja omista voimavaroistaan myös toiselle, altistaa itsensä myös haavoille. Koska minä ajattelen niin, että jos puolisolle ei halua tehdä palveluksia, on kyse ennen kaikkea pelosta. Siitä, jossa pelkää omien uhraustensa ennemmin kuluttavan ja riuduttavan itseään, kun tuovan mitään (yhteiseen) hyvään. Silloin ei usko siihen vanhaan mantraan, jossa sanotaan: ”antamalla saa”.

Joskus varautuneisuus ja terve itsesuojeluvaisto ovat tietysti paikallaan, mutta uskoisin, että monissakaan suhteissa sellainen viimeiseen asti omien puoliensa pitäminen ei ole tarpeen. Nimittäin jos suhde saadaan siihen tilaan, että toinen osapuoli vastaa palveluksiin vilpittömillä palveluksilla ja arvostuksella, saa se aikaan hyvän kierteen. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää pelätä, tekeekö omat teot sinusta palvelusväen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Huivi, Zara // merinolneule, Makia Clothing (saatu) // tekonahkahame, Minimum // kengät, Dr.Martens

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Muistan tilanteen vuosia takaa S-marketista. Seisoin kassajonossa ja edessäni oli arvioilta 50-vuotias pariskunta. Tyylikäs, voisi sanoa jopa, kaunis. Kauppakärryssä näkyi sitä vähän parempaa ruokaa. Äkkiä mies tajusi, että jono jo eteni, mutta nenäliinat oli unohdettu hyllyyn. Syntyi kauhealle kuuluva keskustelu. Molemmat syyttelivät toista mokasta. Mies korotti himpusti ääntä, kuulosti ulkopuolisten korviin uhkaavalle. Naisen ääni muuttui kireäksi mäkätykseksi. Siksi, jota voisi kutsua nalkutukseksi. Koko heidän elekielensä viesti, että toinen oli ällöttävä ja vastenmielinen.

Lävitseni virtasi inho. Keskustelu, jos sitä edes keskusteluksi pystyi kutsumaan, kuulosti oksettavalle. Ehkä eniten siksi, että tunnistin itseni siitä niin hyvin. Tajusin, että minun olisi tehtävä montakin asiaa oman tilanteeni ja käytösmallieni muuttamiseksi.

Juttelin viime viikolla meidän toimiston harjoittelijan kanssa parisuhteista. Hän on kotoisin Mauritiukselta, mutta on asunut muun muassa Venäjällä. Kysyin, oliko toisiaan kohtaan vihamielisesti suhtautuva pariskunta vain Suomen juttu? Koska jos totta puhutaan, näkee noita S-marketin kaltaisia pariskuntia ihan kaikkialla. Ihan kaikenlaisissa yhteiskunnan ryhmissä. Kaiken ikäisten ihmisten keskuudessa. Hän sanoi, että kireitä pariskuntia huomaa kaikkialla, missä hän oli liikkunut. Tosin se, mikä asema naisella esimerkiksi on yhteiskunnassa, toki vaikuttaa esimerkiksi siihen, onko sanailu vastavuoroista tai vaan yksipuoleista.

Olen miettinyt vuosien aikana hirveästi sitä, millainen keskustelu tekee hyvän parisuhteen. Tai toisaalta myös sitä, miksi niin usein – niissä hyvissä ja rakastavissakin liitoissa – päädytään puhumaan toiselle rumasti. Ihmiset, jotka eivät koskaan muussa maailmassa käskyttäisi toista, unohtaisi kiitoksia ja konditionaalia, kyykyttävät puolisoaan – sitä kaikkein rakkaintaan – hirveällä tavalla.

Minä rakastan sitä läheisyyden tunnetta, jota hyvä parisuhde saa aikaan. Silloin kumppani tuntuu kaikkein läheisimmälle ihmisille, jonka tuntee. Melkein jopa minän jatkeelle, jonka kanssa haluaa jakaa kaiken. Se, jolta toisaalta on mahdoton peittää omat tunteensa, mutta jonka tunteita jatkuvasti aistii pienistäkin merkeistä.

Samalla, kun parisuhde on ajoittain jopa symbioosissa elämistä, alkaa läheisyys kääntyä joissain tapauksissa myös itseään vastaan. Olette varmasti kuulleet sanonnat ”jos ei kotona tunteitaan saa näyttää, niin missä sitten”. Mutta mitä jos puolisosta, siitä sielun kodista, tulee kaiken paskan kaatopaikka? Jos ihminen pinnistelee kaikki muut elämänsä hetket: Lasten aiheuttaman stressin, työpaineet ja ystävyyssuhteiden kiemurat sisulla, mutta kun mitta tulee täyteen, oikein odottaa, että pääsee kaatamaan koko kuormansa puolison niskaan?

Jos olen oikein rehellinen itselleni ja teille, minä olin ja varmasti vieläkin joskus olen heikkoina hetkinäni se ihminen, joka pitää parisuhdetta niin läheisenä suhteena, että unohdan välillä hyvät käytöstavat siinä. Unohdan, että ei minulla ole oikeutta purkaa omaa kiukkuani toiseen. Varsinkaan, jos kiukun syy ei ole mitenkään puolisossa.

Toisaalta olen tullut myös siihen tulokseen, että kumppanikiukun juuret ovat ajattelemattomuuden vuoksi monesti myös puhumattomuudessa. Mitä useammin katselen kireitä pariskuntia, sitä useammin näen, kuinka pahan mielen ja tiuskinnan takana on jokin kriisi, jota ei ole selvitetty. Ihmiset kantavat sisällään vuosia ja vuosikymmeniä asioita, joista katkeroituvat. Keräävät niskaansa ja kumppaninsa niskaan vihaa ja katkeruutta. Tapahtumia, joita ei ole annettu anteeksi. Ja muistijälkiä, jonne on ympätty kaikki kokemansa vääryys, mutta ei yhtään hyvää hetkeä.

Joskus olen ihmetellyt pariskuntia, jotka puhuvat toisilleen kuin kavereille. Höpöttelevät turhanpäiväisiä, ja unohtavat kurahousut. Puhuvat kiihkeästi uutuusnäytelmästä ilman, että muistavat jääkaapin ammottavan tyhjyyttä. Puhuvat kepeää ja painavaa asiaa ilman, että joka hetki tuovat arkista arkea ja unohtuneita nenäliinapaketteja peliin. Jos ennen ihmettelin näitä ihmisiä, nyt ainoastaan ihailen.

Kumppaninkin kuuluu saada olla ihminen, jolle puhutan kauniisti. Se, jolle – jopa tämmöinen minunkaltaiseni suoraan laukoja – ei ihan joka kerta puhu ihan kaikkea sitä, mitä tekee mieli puhua.

Tiedän, että homma vaatii ihan oikeasti hirveästi treeniä. Varsinkin varmasti niissä tapauksissa, jossa tilannetta on viety vuosikaudet väärään suuntaan. Silti ajattelen niin, että ihminen voi kehittyä. Muuttaa tapaansa toimia ja muuttaa tapaansa olla itsensä. Koska mitä ei olisi valmis tekemään elämän parhaiden asioiden puolesta. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Pipo, Ivana Helsinki (saatu) // mekko, AARRE (saatu) // takki, Saki / By Emka (saatu) // kengät, Dr.Marten 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen rakastanut Ensitreffit alttarilla -sarjaa aivan sen ensimmäisestä tuotantokaudesta lähtien. Olen janonnut nähdä, miten ihmiset kohtaavat, ihastuvat, vetäytyvät tai rakastuvat. Kuinka he haluavat rakkautta ja kumppanuutta niin paljon, että ovat valmiit ottamaan mielettömiä riskejä. Hyppäävät kirjaimellisesti kohti tuntematonta, eivätkä lyyhisty pelon eteen.

Vaikka suhtaudunkin Enskarin henkilöihin kuin ystäviini, on ohjelman katsominen kuitenkin kaikkine herättämineen tunteineen toki myös viihdettä. Erityisesti minua kiinnostaa katsoa pareja sillä silmällä, osaanko aavista, keille käy lopulta hyvin. Ketkä päätyvät todellisessa elämässä yhteen ja ketkä eivät ole oikeat toisilleen.

En haluaisi leuhkia (enpä), mutta olen joka ikinen kerta arvannut parien kohtalon kolmen ensimmäisen jakson perusteella. Meillä on itse asiassa A:n kanssa tällä hetkellä pieni veto meneillään tämänkin vuoden pareista, joten saa nähdä, jatkuuko tarkkanäköisyyteni vielä tälläkin kaudella.

Kun katselin taas tällä viikolla Enskareita, aloin pohtia, elänkö tällä hetkellä parisuhteessa, jollainen meille kummallekin osapuolelle olisi valittu, jos asiantuntijat olisivat saaneet laittaa sormensa peliin. Olisimmeko paperilla oikea pari? Mikä puhuisi yhteisen elämän puolesta ja minkä asiantuntijat näkisivät taas ominaisuuksiksemme, joiden vuoksi meitä ei laitettaisi yhteen?

Vaikka koenkin, että olen juuri siinä suhteessa ja tilanteessa, jollaista olen aina toivonut, olen myös kymmeniä kertoja ajatellut, että olemme samanaikaisesti myös todella epätodennäköinen pari. Epätodennäköinen siksi, että paperilla – ainakin ulkoisten ominaisuuksien puitteissa – en itse ainakaan ensimmäisenä ajattelisi, että tässäpä oiva match.

Minä ja hän ollaan tuli ja vesi. Helposti syttyvä ja rauhallisesti etenevä. Sata räiskyvää ilotulista ja hiljaisesti lainehtiva järvenpinta. 

Entinen ammattiurheilija ja liikunnan vihaaja. Aamuvirkku ja se, joka torkuttaa herätystä ainakin viidesti joka aamu.

Olemme ne, joista toinen on joka paikassa vähintään 10 minuuttia etuajassa ja se, jolla ei ole koskaan kiire minnekään. Se sama, joka alkaa viisi minuuttia ennen lentokentälle lähtöä maksaa rauhaisaisti laskuja tai pyyhkii pölyjä.

Olemme ne, joista toinen tiivistää asiansa lyhyen ytimekkäästi. Ja se, jonka jutut rönsyilevät asiasta ja minuutista toiseen. Kiroilija ja se, jonka suuhun noituminen ei kuulu.

Se, joka on kohtelias ja korrekti. Ja se toinen, joka haluaa tahallaan provosoiva. Se, jonka pahin pelko olisi lopettaa olemasta anarkistinen ja se, jolle toinen tällöin sanoo: ”Kulta. Turha pelko. Ei susta koskaan tule konservatiivista.”

Kun katselee Ensitreffi alttarilla -pareja – ja myös niitä ihan lähellä olevia tosi elämänkumppanuksia – tajuaa myös sen, kuinka huikea kokonaisuus parisuhde lopulta onkaan. Ettei parisuhteen laatu ole lopulta ihmisten ominaisuuksien summa. Tai ominaisuuksien puutelistan. Se on jotain sellaista, jota järjellä, listoilla tai ulkoisilla ominaisuuksilla ei voi selittää.

Siksi rakkaus onkin niin ihmeellistä.

-Karoliina-

 

Share

Pages