Ladataan...
Kolmistaan

Minun sähköpostini ja inboxini täytyy aika tasaisesti erilaisista kysymyksistä tai ajatuksista, joita moni teistä haluaa kanssani jakaa, mutta ei syystä tai toisesta halua kirjoittaa julkisesti blogin kommenttiboksiin tai vaikka Insta-seinälleni. Joka viikko kommenteissa on jotain yllättäviäkin ajatuksia ja kysymyksiä, mutta jotkut aiheet seikkailevat viesteissä tasaisin väliajoin.

Ensinnäkin ripsi- ja tukka-asiat ovat sellaisia, joista kysellään joka viikko. Vaikka joskus onkin pohdittu, kuuluuko kauneuspostaukset tällaiseen perheblogiin, ovat kauneuteen liittyvät postaukset juurikin niitä, joista saan melkein eniten kysymyksiä. Ja joita luetaan todella paljon.

Toinen vakioaihe on Ivanan mekot. Hauskinta tietysti se, että jos tulee kysymys ”mikä sen sun Ivana Helsingin mekon malli on?” tai ”Saako sitä sun Ivanan mekkoa vielä?”. Silloin on hieman pyydettävä tarkennuksia kysymyksiin, koska laskin juuri viime viikolla, ja minulla on vajaat parikymmentä Ivana-mekkoa tuolla kaapissa (järkytyin itsekin hieman määrästä).

Kolmas aihe on vähän syvällisempi. Siihen liittyvät kysymykset ja omakohtaiset kertomukset liittyvät uusperheeseen ja rakkauteen. Uusperhe on minusta edelleenkin siinä mielessä aika tabu, että moni kokee (ihan jos jo tilastoja katsoo) aiheen läheiseksi, mutta siihen liittyvistä asioista ei oikein silti uskalleta ainakaan omalla naamalla paljon puhua. Havaitsin itsekin tämän asian jo aivan tämän meidän perheen alkutaipaleella ja myöhemminkin uusperheasioiden esiin nostaminen on aiheuttanut aikamoista pöhinää.

Koska olen saanut tuonne Instan inboxiin lopulta aika samantyyppisiä kysymyksiä ja täälläkin te kyselitte uusperheestä, ajattelin vastata nyt muutamaan kysymykseen aiheen tiimoilta näin ihan yleisesti.

 

Parhaat vinkit uusioperhettä perustettaessa?

Paras ”vinkki” lienee se, että valitsee uusperheparinsa oikein. Minun mielestäni uusperheen perustaminen on usein monella tavalla rankempaa ja monimutkaisempaa kuin perusydinperheen, joten siihen leikkiin ei kaikista ole. Perinteisessä ydinperheperustamisessa molemmilla vanhemmilla on usein aikaa totutella uuteen tilanteeseen. Samoin vauvan kanssa asioista voi ihan eri tavalla opetella, kuin vaikka 5-, 10- tai 15-vuotiaan lapsen kanssa, jolla on jo omaa elämänkokemusta ja käsitys siitä, millainen perhe on hänen perheensä ja kuinka hän suhtautuu vanhemman uuteen kumppaniin. Se voi olla aluksi aika kylmää kyytiä!

Mun mielestä tärkeää on se, että molempien aikuisten on tajuttava, että lapsi/lapset menee aina kaiken edelle. Uusperheessä on oltava siis valmis – vaikka aikuiset olisivat kuinka in love – joustamaan ja olemaan aikuinen heti ensimetreistä lähtien. Sellainen aikuisuus liittyy uusperheessä minusta ihan kaikkeen: Esimerkiksi kun esittelee lapselle/lapsille uuden kumppanin, pitää tässäkin vaiheessa olla hyvin varma siitä, että uusi puoliso ei ole vaan mikään hetkellinen ihastus. Tietysti elämän kulusta ei koskaan tiedä, mutta pidän tärkeänä sitä, että siinä vaiheessa kun lapsi/lapset otetaan kuvioihin mukaan, tulee aikuisten suhteen olla tietyllä tasolla.

Ja vaikka tapoja on toki monia, itse ajattelen niin, että perhe toimii vain, jos se on oikeasti perhe. Se tarkoittaa sitä, ettei ole sinun ja minun lapsia, vaan meidän lapset (oli kyseessä mikä tahansa biologinen tausta ja lapsia miten monta tahansa). Toki tiedän moniakin uusperheitä, joissa uusi puoliso ei esimerkiksi puutu/osallistu/ota vastuuta puolisonsa lapsista, ja nämäkin kuviot toimivat todella hyvin…silloin, kun asiat on sovittu olevan näin! Ehkä pääasia onkin se, että se tapa, mikä valitaan, on kaikille luonteva. Itse en esimerkiksi voisi kuvitella olevani miehen kanssa, joka huitelisi omia menojaan ja olisi suhteessa vain minun kanssani, mutta ei kokisi olevansa tyttäreni kanssa samaa sakkia. Minua henkilökohtaisesti sellainen loukkaisi, koska alusta asti olen ajatellut, että F ja minä tullaan pakettina. Jos ottaa minut, ottaa myös minut äitinä ja tyttäreni osana tätä kokonaisuutta.

 

Mikä uusperhe-elämässä on parasta ja mikä haasteellisinta?

Parasta on se, että uusperhe näkee jo aikuisten parisuhteen alussa, millaista perhe-elämä uuden kumppanin kanssa tulee olemaan. Lapsiperhearki tuo kuitenkin ihmisistä esille niin monia – hyviä ja huonoja – puolia, että on aikamoinen rikkaus saada selville noita ominaisuuksia toisessa jo heti rakastumisvaiheessa. Siinä tulee aika nopeasti testattua parisuhteen lujuus ei-niin-glamourisissa extreme-tilanteissa, joita lapsiperheessä tulee väkisinkin koko ajan vastaan.

Parasta on myös se, kun huomaa asioiden sujuvan kivasti. Koen, että uusperheiden yllä edelleen on jokin sellainen ennakkoluulojen verho, ja sitten kun elämä onkin ihan tavallista perhe-elämää eri sukunimistä ja suonissa virtaavasta verestä huolimatta, on se aika pysäyttävän ihanaa.

Haasteellisinta on tietysti se, että aikuisten perhe ei ole sama kuin lapsen/lasten perhe. Sellaisen asian ja ex-kumppanin/kumppaneiden huomioiminen kun on uusperhearjessa pakollista. Tässäkin minusta mitataan taas aikuisuutta: Vaikkei aikuinen usein haluakaan ajatella tai rakentaa elämäänsä ex-kumppania ajatellen, tulee lapsen takia silti tehdä monia kompromisseja.

 

Ihanaa iltaa sinne!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Makia* // kengät, Converse 

 

 

Ladataan...
Kolmistaan

  1. Älä KOSKAAN katso yhdessä aloitettua tv-sarjaa yksin eteenpäin.
  2. Jos teet leivän, tee puolisollesikin.
  3. Anna yöllä herätessäsi suukko. Silloinkin, kun toinen nukkuu niin sikeästi, että tiedät, ettei hän herää pusuun.
  4. Jos puolisollasi on himo (kenellä ei olisi?) puristella finnejä, tarjoa mehevintä näppylää hänelle puristettavaksi. Pure love! Tai siis ei ehkä pure, mutta rakkautta.
  5. Älä ärhentele liian usein, jottei se menetä tehoaan. Harvakseltaan tehty draama sen sijaa puhdistaa ilmaa ja herättelee, jos arjesta alkaa tulla liian uneliasta.
  6. Leikkaa varpaankynnet vessassa, sulje kaappien ovet, lataa kahvinkeitin valmiiksi jo illalla ja imuroi joskus ihan yllätykseksi.
  7. Sen sijaa, jos kumppani valittaa hammastahnatuubien puristelusuunnista tai wc-paperin kulkusuunnasta, mieti, olisiko taustalla jokin oikea ongelma, mistä pitäisi puhua. Kysy, mistä kenkä puristaa oikeasti.
  8. Anna kehut kehuina ja moitteet moitteina. Kehu menettää merkityksensä, jos sen perään iskee mutta-sanan. ”Ihana, kun olit käynyt jo kaupassa.” Piste. Eikä mitään: ”mutta olisi noi tiskitkin toki voinut laittaa.”
  9. Heitä kohteliaisuus. Mitä yksityiskohtaisempi tai hassumpi, sen parempi. Älä kuitenkaan feikkaa! Teennäinen kehu haisee. 
  10. Yritä joka päivä olla parempi kumppani puolisollesi kuin hän on sinulle. Jos olet yleensä se huonompi osapuoli, tee jotain! Muuta asennettasi, tapojasi ja unohda selitykset. Pyydä anteeksi ja toimi toisin. Jos olet vuodesta toiseen se kirkkaasti parempi osapuoli, puhu tunteistasi, kerro selkeitä toiveitasi ja anna aikaa. Jos sama homma kuitenkin jatkuu, mieti, onko tämä suhde se, johon haluat jäädä. 

-Karoliina-

Kuva: Johanna Alanko 

 

Ladataan...

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana useammankin nettijutun siitä, kuinka arkensa alle musertuneet vanhemmat ovat harkinneet (ja toteuttaneet?) eroa siksi, että ajattelisivat sen olevan ratkaisu ainaiselle väsymykselleen ja oman aikansa puutteelle. Eroa on suunniteltu ikään kuin happihypyksi itseään varten – Edes joskus olisi tilanne, jolloin saisi juoda aamukahvinsa rauhassa ja keskittyä omiin harrastukiin, kun lapset olisivat vuorollaan toisella vanhemmalla.

Kun olin itse eroamassa lapseni isästä, täytyy myöntää, ettei tuo asia tullut edes mieleeni. Tai siis tuli, mutta silloin erossaoloajatus enemmänkin vain ahdisti minua. Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi, jota juuri siihen hätäänsä kaipaisi. Ja mietin, miten itse pärjäisin niinä päivinä, kun olisin kyllä äiti, mutta minulla ei olisikaan kotona pientä ihmistä, jolle lukea iltasatu.

Totuttelu asioihin vei aikaa. Enkä voi sanoa, että ensimmäiset yksin vietetyt illat, päivät, viikot tai kuukaudet olisivat olleet mitään juhlaa. Kyllä siitä oli vapauden tunne aika kaukana. Ennemminkin tyhjä koti ahdisti ja oli vaikea elää joinakin päivinä sellaista yksineläjän arkea, jota ei ollut vuosiin enää elellyt.

Mutta ajan kanssa tilanteesta alkoi nähdä positiivisiakin sävyjä. Koska elämämme oli – ja on nyt ja jatkossakin – näiden reunaehtojen sanelema, on siitä aivan turha valittaa. Joku kysyikin joskus, onko kauheaa, kun joutuu olemaan lapsestaan enemmän erossa kuin ydinperheäidit. Vastasin, että se voisi olla, jos rypisi ikävissään ja keskittyisi kurjiin tunteisiin. Mutta koska koko homma olisi vain energian hukkaan heittämistä, en viitsi ryhtyä sellaiseen. Enkä vähiten siksi, että tuollainen negatiivinen asenne heijastuisi varmasti myös lapseen.

Olisi valhe, jos sanoisin, etten koskaan ikävöi tytärtä tai olisi välillä huolissani hänestä silloin, kun en saa itse olla läsnä. Olen kuitenkin yrittänyt laittaa nämäkin tunteet omaan lokeroonsa. Mitä minä hyödyn, jos ikävöin? Muuttaako se tilannetta tai parantaa meidän kenenkään oloa? Vastaus on aina ”ei”. Ja kun olen oppinut kääntämään ei-ihanteellisen tilanteen tällä tavalla päälaelleen, olen alkanut nähdä myös positiivisia aspekteja siellä, mistä en ole niiden uskonut löytyvän.

Se, että meidän vanhempien tulee vuorotella aikaamme tyttäremme kanssa, onkin osoittautunut joskus jopa ihan hyväksikin asiaksi. Tarkoitan tällä sitä, että koska tiedän tyttäreni olevan aikoja pois kotoa, ymmärrän myös, ettei yhdessäolo ole itsestäänselvyys. Silloin yhteisiin asioihin, arkeen ja kaikkeen tähän haluaa panostaa entistäkin enemmän. Toisaalta ne ajat, jolloin tytär ei ole kotona, on myös – jos ei keskity negatiivisuuksiin – hyvää aikaa sekin. Silloin voi ladata akkuja ja keskittyä parisuhteeseen. Jutella aikuisten kesken rauhassa ja keskittyä vaan toiseen.

Tämä parin vuoden aikana olenkin tajunnut, että tällainen tilanne voi olla joinakin viikkoina jopa aikuisen voimavara. Kun on kitinää ja hermojen kiristelyä, ainakin itse pystyn pitämään paremmin pääni kylmänä, kun mietin, että vaikka päivän tai viikon päästä onkin muutama ilta, jolloin voi kerätä voimia aikuisvoimin. Ihan sama taktiikka kuin silloin, jos joskus F:n ollessa vielä päiväkoti-ikäinen aamuisin tuli jotain kärhämää – Silloin pinnistelin hermojani sillä ajatuksella, että puolen tunnin päästä lapsi olisi jo päikkärissä, minä työmatkabussissa, joten hetken vielä jaksoi venyttää pinnaa. Olisi turha hermostua, koska kuitenkin kaikille jäisi asiasta kurja fiilis viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi erota päiväkodin ovella.

Tavallaan olenkin alkanut ymmärtää sen, mitä niin brutaalille kuulostava ”eroan oman aikani vuoksi -ajattelu” pitää sisällään. Siinähän tavoitellaan – toki todella vaarallisin keinoin – itselle lisähermoja ja aivojen tuuletusta. Jopa parempaa vanhemmuutta, koska kyllä virkeä vanhempi on vaan parempi kuin rättipoikkiväsynyt.

Koska en kannusta ketään lapsiperheellistä ilman pätevää syytä – jota oman ajan tavoittelu ei ainakaan minusta ole, vaikka en muiden valintoja tuomitsekaan – eroamaan, olen alkanutkin pohtia, kuinka ydinperheissä päästäisiin samanlaiseen perheajan ja oman/parisuhdeajan vuorotteluun, mikä uusperheissä usein on automaatio, ja jonka voimauttavaa vaikutusta ei voi kiistää. Koska mitä enemmän olen aiheesta jutellut ydin- ja uusperheellisten ystävieni kanssa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että suurin osa vanhemmista kokisi olevansa parempi vanhempi, kumppani ja jopa ihminen silloin, kun voisi välillä myös olla erillään lapsiperhearjesta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen heistä haluaisi olla isä tai äiti. Mutta vähän sama juttu kun töissä: Vaikka tekisit unelmaduuniasi ja rakastaisit mennä töihin, on viikonloppuvapaa ja lomat välillä ihan paikallaan.

Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoa. Asuin itsekin 6 vuotta lapsen kanssa kaupungissa, jossa ei ollut 150 kilometrin säteellä yhtä ainoaa sukulaista a.k.a luontevaa lapsenhoitoapua, joten tiedän, ettei omaa aikaa noin vaan oteta. (Tosin se on pakko sanoa, että kun apua tarvittiin, tuli perhettä apuun 150-350 kilometrin takaakin). Ystävistä oli joskus apua (kun kehtasin pyytää), mutta kun hekin alkoivat lisääntyä, oma kynnykseni kysyä apua nousi koko ajan – ei halunnut, että toisin ystävilleni lisävaivaa.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia lapsenhoitorinkejä voisi saada aikaiseksi, ettei kenenkään ydinperheeläisen tarvitsisi erota ainakaan oman ajan puutteen vuoksi. Voisiko vaikka useamman perheen kesken sopia kierrosta, jolloin jokainen pariskunta saisi viedä lapsensa vuorollaan jollekin ringin perheistä hoitoon. Silloin ei syntyisi ”velkaa”, kun jokainen saisi vuorollaan lapsivapaata aikaa, mutta jokainen myös vuorollaan voisi olla avuksi.

Samaan tyyliin olen miettinyt, että perheet voisivat palkata yhdessä lapsenvahdin. Hyvän nannyn saaminen on kiven alla, ja toisaalta hyvästä työntekijästä kannattaa pitää kiinni. Jos perheringillä olisi yksi vakiohoitoaja, voisi kuvitella, että lastenhoitaja pysyisi tyytyväisenä, kun aina jollakin olisi lapsenlikan tarvetta ja samalla palkka juoksisi. Ja jos perheissä olisi vain yhden lapsen perheitä, voisi joskus muutaman lapsen viedä samaan paikkaan vaikkapa yökylään lapsenvahdille, jolloin kaksi vanhempipariskuntaa saisi loman yhtäaikaisesti niin, että maksuissa voisi kuitenkin säästää.

Lopuksi ja tiivistykseksi. En usko, että kukaan vanhempi eroaa aidosti oman ajan tavoittelun vuoksi. Mutta väsymys ja oman ajan puute ajavat kyllä ihan varmasti huonoille urille, joten kehottaisin miettimään happihyppyaikoja perhe-elämästä jo ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Ei ole häpeä ottaa välillä omaa- tai parisuhdeaikaa, eikä ole häpeä sanoa joskus, että tuulettuminen tekisi hyvää. Joten lukijat: Jos teillä on vinkkiä oman ajan tai parisuhdeajan – erityisesti lapsenvahtitilanteen – suhteen, jakakaa ne muillekin! Uskon, että sellaisista vinkeistä hyötyy moni.

-Karoliina-

P.S. Aihetta liippaavaa parisuhdeaikapostaus luettavissa täältä. 

Kuva: Pixabay

Pages