Ladataan...
Kolmistaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus heti herättyäsi tiedät, että päivästä tulee täysi katastrofi? Että mikään ei tule luistamaan ja oikeasti kannattaisi vaan sulkea silmät ja nukkua päivä läpi. No. Sellaista on olla nainen kerran kuussa. Kuten nyt vaikka viime torstaina.

Kello soi 6.50, kuten ihan jokaisena muunakin aamuna arkisin. Tosin olin herännyt jo 6.30, 6.35, 6.40 ja 6.45 kun A:n puhelin soitti herätystä ja torkkuja vieressäni. Yleensä minua hymyilyttää miehen aamu-unisuus ja oikeasti nautin itsekin siitä, ettei sängystä tarvitse ponkaista ylös aivan yhdessä sekunnissa. Nyt otti päähän. Miksi helvetissä täällä piti soitella musiikkiherätystä täysillä heti aamusta? Pientä kunnioitusta minulle niille kotimme asukkaille, joiden ei tarvitsisi herätä ennen seiskaa.

Marssin tuohtuneena keittiöön. Tein marttyyriaamupalaa. Teen kyllä yleensäkin meillä arkiaamupalat, koska A tekee poikkeuksetta iltaruuat, mutta marttyyriaamupala on ihan omaa luokkaansa. Siinä huokaisee jokaisen paahdetun leivän ja puristetun mehulasillisen kohdalla, kuinka kovaa työtä tässä juuri nyt tekeekin ja miten raskasta elämä oikein onkaan.

Mahassa vihloi. Oikeasti koko kroppaa kolotti. Migreeni teki tuloaan.

F heräsi ja aloitti kiukuttelun. En tiedä, viestikö naamani ärsytä vaan -ilmeitä, vai oliko kyseessä sattuma, mutta joka tapauksessa piru oli irti alle kymmenen minuutin. Pipo-gate sai alkunsa. Vaikka olen tulinen perusluonteeltani, F:n kanssa minulla on yleensä norsun hermot. Vuodet ovat opettaneet, ettei lapsen kiukkuun kannata lähteä mukaan. Arvatkaa, muistinko tätä viisautta torstaina? NOT!

Ja kun avasin toimiston ovet 8.17, itketti ja ärsytti. Olin menettänyt malttini, hermostunut F:lle ja nyt molemmat meistä aloittivat päivänsä kurjissa fiiliksissä. Tunsin itseni vuosisadan surkeimmaksi äidiksi. Epäonnistuneeksi kasvattajaksi (ja kaiken lisäksi turvonneeksi sellaiseksi. Vähän rumaksi. You know.).

Onneksi oli sentään työt. Eikös ahdistus ollut kaikkien kirjailijoiden luovuuden lähde? Yritin tehdä dramaattista tekstiä sukeltaen parisuhdesyövereihin ja päähenkilöiden sielunmaisemaan. Päädyin todellisuudessa lähettelemään viestejä ystävilleni kaikesta siitä, mitä miehet tekevät väärin. Ja meemejä söpöistä kissoista.

Ostin suklaata. Söin sen. Yritin kirjoittaa lisää. Päätin tehdä sittenkin kirjan sijaan copyn hommia. Epäonnistui niissäkin. Ostin ja söin lisää suklaata ja lopulta kun kello näytti 15.45, olin saanut koko päivän aikana aikaiseksi vain yhden täysin surkean copy-työn, joka ei koskaan mennyt levitykseen. Ja vajaan sivullisen tekstiä kirjaan (yleensä kirjoitan neljä sivua päivässä), jonka jouduin perjantaina deletoimaan kokonaan.

Kotona yritin selvittää aamuista konfliktia lapsen kanssa. Mökötin miehelle, vaikka en muistanut, mistä. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna heräsin ensimmäisen kerran 6.30 A:n herätykseen. Ei ärsyttänyt mikään. Änkeydyin kainaloon.

”Onpa kivaa, kun mulla on normaali olo”

”Joo. Mustakin kuule on. Että sulla on.”

En riidellyt lapsen kanssa. Ei ollut lihava olo. Tein kuudessa tunnissa sekä  torstain, että perjantain työt.

Hormonit. Vitsi diggailen teistä. Jännitystä ja dramatiikkaa elämään ainakin kerran kuussa. 

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Viime aikoina on puhuttu hirveästi sinkkujen nolla-ajasta. Siitä, ettei nykysinkuilla ole tilaa, eikä aikaa parisuhteelle. Monikin sinkku haluaisi kumppanin, mutta todellisuudessa siihen ei ole aikaa, kun pitää harrastaa, tehdä uraa, viettää aika kavereiden kanssa ja kehittää itseään.

Nämä tarinat ovat varmasti niin totta. Tiedän, että niin moni - varsinkin sinkkuvanhempi - yrittää löytää aikaa deittailulle ja parisuhteeseen, muttei sellaista juurikaan ole. Siinä kun sumplii useamman lapsen ja eksän aikataulut, omat työt, joogatunnit ja ylipäätään elämän, tajuaa, että käsillä on melko mahdoton yhtälö. ”Ai tossa olisi viiden viikon päästä tiistaina yksi puolitoistatuntinen aikaa nähdä.”

Onneksi oma elämä on asettunut nyt aikalailla uomiinsa. On aikaa parisuhteelle, lapselle, perheelle, töille ja elämälle, mutta edelleen sitä vaivaa yhden nolla-ajan vitsaus. Minun nolla-aikani kohdistuu nykyisin ystäviin. ON-AIVAN-MAHDOTONTA-LÖYTÄÄ-USEIN-YHTEISTÄ-AIKAA!

Minua hävettää ja surettaa se, että monikin todella tärkeä ystävyyssuhteeni pysyy nykyisin pystyssä vain viestien välityksellä. Niiden aamubussissa laitettujen ääniviestien ja nopeasti illalla näpytettyjen tervehdysten. Välillä sitä ryhdistäytyy – joku meistä – ja buukkaa illallisen, yökyläreissun tai juhlat, jonne pääsee ne, jotka pääsevät. Aina on esteitä, hirveän usein minulla itselläni.

Olen pohtinut, pitäisikö elämä jakaa paperille ihan konkreettisiin lokeroihin. Laittaisi paperille viikon ja kuukauden päivät ja tunnit. Sitten kirjaisi elämän tärkeät osa-alueet ja jakaisi ne värikoodeilla tuntien sisään. Silloin ei voisi fuskata. Silloin tulisi otettua aikaa kaikille osa-alueille – ainakin hypoteettisesti – tasaisesti.

Kuinka te muut nolla-aikalaiset olette saaneet muutettua nollat ykkösiksi, aikaa kaikelle? Ei kai tässä mummoksi pidä odotella? 

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Luin kesällä Ylen sivuilla ilmestyneen jutun, jossa leikiteltiin ajatuksella, että parisuhteeseen voisi suhtautua kuin mihin tahansa työsuhteeseen. Sen alussa päätettäisiin suhteen ehdot, velvoitteet ja se, missä vaiheessa tulevaisuutta suhteen jatkosta neuvoteltaisiin. Suhteelle määrättäisiin päivämäärä, jolloin suhteen laatu käytäisiin läpi ja sen jatkosta päätettäisiin. Aika hurja ajatus, vai kuinka.

Minä olen rehellisesti sanottuna enemmän tämmöinen perinteisen linjan kannattaja. Minun ihanteet – edelleenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta – on (ydin)perhe- ja avioliittokeskeiset. En varmasti koskaan pystyisi suhtautumaan rakkauteen ja parisuhteeseen kuin työhön (koska suhtaudun varmasti työhönkin välillä liiaksi tunteella), mutta jotain perää noissa määräaikaispuheissa sentään on.

En tiedä, mitä ihmisille suhteen ja vuosien aikana tapahtuu, mutta karmeaa on se, että alkurakastumisen ja sen jälkeisen seesteisen onnellisuuden jälkeen moni parisuhde ajautuu tilaan, jossa toista pidetään itsestään selvyytenä. Jonkinlaisena vierellä kulkevana automaationa, jonka harteille voi helposti kasata niin omat turhautuneisuudet, stressit kuin väsymyksenkin. Kuulostaako tutulle?

Karmeaa tässä kuvioissa on minusta erityisesti se, että moni kohtelee kumppaniaan huonosti siitäkin huolimatta, että rakastaa ja arvostaa tätä. Kiukuttelun ja kurjat teot ymmärtäisi jotenkin (vaikkei sekään fiksua ole) siinä vaiheessa, jos ero on vääjäämättä lähellä, mutta se on kyllä jo omituista, että epäkunnioittava ja toista loukkaavat käytös elävät myös niissä hyvissä, onnellisissa ja halutuissa parisuhteissa.

Minä ainakin tunnistan ja tunnustan, että puhun joskus – oikeasti varmasti liian usein – toiselle sellaisella äänensävyllä, jota inhoan. Sellaisella, jonka kuullessa vaikka kauppareissulla jonkin toisen pariskunnan suusta, saa karvat pystyyn. Tiuskaisen ja ymmärrän asioita joinakin päivinä tahallani väärin. Unohdan hymyillä, lähden ilman suukkoa ja unohdan kiittää.

Tottakai suhteessa ja kotioloissa, kuten jo kirjoitin aikaisemmin, täytyy saada olla myös ärsyttävä mörökölli. Koska missä muualla, kuin läheisten kanssa, voi olla oma itsensä myös niinä huonoina päivinä. Mutta ehkä jonkinlainen kevyt pelko persiissä voisi saada ihmiset panostamaan siihen juttuun, jota todella arvostavat. Jos suhteelle olisikin isketty näitä tarkistuspisteitä, voisiko se saada myös pariskunnat panostamaan suhteeseensa sen ansaitsemalla tavalla?

Toisaalta myös suhteelle alussa tehdyt säännöt voisi olla oikeasti fiksu juttu. Kun niin se vaan on, että arjessa – varsinkin joskus haastavassa sellaisessa – omat arvot, periaatteet ja todelliset ajatukset jäävät kaiken kaaoksen jalkoihin. Voi vaikka ajatella, että seksi on tärkeä osa suhdetta, mutta sitten kuitenkin valitsee illasta toiseen kännykän selaamisen ihan vaan tavan vuoksi. Tai jos kokee, että yhteinen ruokahetki on asia, josta haluaa pitää kiinni, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti järjestä sellaiselle aikaa.

Minä olen romantikko. Myönnän, että kaiken maailman avioehdot, määräaikasuhteet ja paperilla sovitut asiat eivät oikein tue sitä, mitä ajattelen rakkauden olevan. Mutta jos rehellisiä ollaan, on rakkauskin eniten arkea. Arkea, johon pitää suhtautua joskus ja aika useinkin järjellä.

Olimme kesän alussa ystävien häissä. Siellä pappi puhui siitä, että ainoa asia, jossa avioparin tulee kilpailla keskenään, on toisen kunnioittaminen ja kauniisti kohtelu. Siinä viisaus, johon tämä määräaikasuhdekin varmasti perustuu: Kun muistuttaa itseään arjessa, että toinen ei ole itsestään selvyys, ollaan jo aika pitkällä. Ja jos vielä ajattelee, että haluaa ”voittaa” kumppaninsa siinä, kumpi onkaan toiselle se parempi, kunnioittavampi ja kauniimmin puhuva osapuoli, ei homma oikeasti voi mennä kovinkaan helposti pieleen.

Ne on ne pienet teot ja sanat.

-Karoliina-

P.S. Vastaus kysymykseen: Kyllä olisin. Silti. 

Kuva: Pixabay

Share

Pages