Ladataan...
Kolmistaan

 

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin, on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti siinä aivan syvällisimmässä mielessä. Ja kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia Clothing (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Katselin tiistai-iltana Uutta päivää. Todella hassu tv-sarja, johon olen kuitenkin koukuttunut ihan täysin. Joka tapauksessa UP:ssä – kuten me true fanit ohjelmaa kutsumme – oli kohtaus, jossa nuori perhe oli muuttamassa Helsinkiin. Ja lähtöä rytmitettiin, kuten kunnon tv-sarjassa ikään, Helsinki-sikermällä.

Samalla kun katsoin tv-ohjelmaa, minulle tuli mieleen tapahtuma parin päivän takaa. Kuuntelimme kotona Spottarista musiikkia, kun A laittoi – läpällä kylläkin – mutta kuitenkin, jonkin Manse-aiheisen biisin soimaan. Molemmilla kerroilla, niin UP:ssä kuin Manse-biisinkin aikaan, minulle iski pienoisen ontto tunne. Tuntisinko oloani enää koskaan missään aikuisuuteni kotikaupungissa niin kotoisaksi, että kokisin todellisen sieluni olevan siellä? Että voisin hoilotella kotiseutulaulua täydestä sydämestäni fiiliksellä, että se kertoisi juuri minusta.

Minä olen kotoisin Hankasalmelta, ja kuten olen juuristani kirjoittanutkin on hankasalmelaisuus asia, joka on syvällä identiteetissäni. Minun juureni ovat maalla, Hanksulla. Ja ilman niitä lähtökohtia en uskoisi olevani laisinkaan sellainen, joka olen nyt. Hankasalmi merkitsee minulle kotia. Sitä paikkaa, jossa tietää jokaisen mutkan nimen, talon omistan ja hänenkin sukulaisensa. Siellä joku on aina jonkun poika ja tytär. Siellä on entiset opettajat, ensikännipururata ja järvi, jossa opin uimaan.

Kaikesta tästä huolimatta en usko, että koskaan haluan muuttaa Hankasalmelle. Uskon, että minun elämäni – niin hyvin kun elämää nyt voi edes suunnitella – tulee olemaan jossain muualla. Mitä todennäköisemmin täällä Tampereella. Mutta silti aina välillä haikailen paikkaan, jossa voisin yhtä aikaa sekä asua, että tuntee juurieni olevan. Tiedättekö, mitä tarkoitan?

En tiedä, suhtaudunko asuinpaikkaan liiankin tunteellisesti. Ehkä ihmiset ylipäätään nyt vaan asuvat järjen (ja töiden) vuoksi tietyissä maissa, kaupungeissa, kaupunginosissa, kylissä tai taloissa, eikä niiden oikeanlaisuuteen edes kuuluisi kiinnittää niin paljon huomiota. Mutta koska minä olen tämmöinen tunteilija, on tämäkin asia, joka minua aina välillä pohdituttaa. Minusta kotikaupungin ja kodin on tunnuttava jotenkin vähän syvemmin. Niissä on oltava oikea henki ja kodintuntu, jota ei voi järjellä selitää.

Helsinki oli minulle kauan oikea paikka elää. Mutta kuten olen vuosien aikana kirjoittanut, aloin kokea jo aikoja sitten, ettei se ollutkaan minulle niin must-juttu, kun olin ehkä joskus itselleni uskotellut. Siksi Tampereelle muutto tuntui hirveän oikealla ratkaisulle. Ja kun minulta nykyisin kysytään, kuinka olen viihtynyt, on vastaus aina myönteinen. Koska se on totta! Tampere on ihanan pieni ja iso kaupunki yhtä aikaa. Rakastan kauniita taloja, pieniä liikkeitä, lähellä olevaa koulua, luontoa, ihmisiä ja no…kaikkea!

Fakta on kuitenkin se, ettei tämä ole vielä minun koti. Kun F kysyi viime viikolla, kannatanko Tapparaa vai Ilvestä (hänellä oli selkeä näkemys), oli pakko sanoa, ettei minulla ole mitään hajua, kumpi olisi enemmän se minun juttuni. Ja vaikka kyse on vaan jääkiekosta (vai jalkapallosta, en edes tiedä), kuvaa tilanne hirveän hyvin sitä, mitä nyt tunnen: Tässä kaupungissa on ihana olla, mutta en osaa vielä monestakaan asiasta sanoa, mikä on minun oma juttuni.

Ja sitä kai se kotiseuturakkaus parhaimmillaan on. Jokaiselle hankasalmelaiselle on esimerkiksi selvää, kumpaa joukkuetta, Asemaa ja Kirkonkylää, kannattaa vuotuisissa pyöräkisoissa. (Asemaa tietysti!) Onko liikaa pyydetty, jos vielä näin aikuisiällä haluaisin kiintyä uuteen kotiseutuun niin, että kymmenen vuoden jälkeen tepastelisin tuossa Pyynikillä ajatellen ”nää on mun maita”?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä
Lokaatio: Tampere, Manse. Suomi, Finland.
Asu: Pipo, takki ja neule, Makia (saatu) // farkut, Zara // kengät, Timberland

Share

Ladataan...


Pipo, Villawool (100% merinovillaa) // Neule, Uhana (100%merinovillaa, valmistettu Suomessa) // Hattu, Gugguu (ulkopuoli 100% merinovillaa) // Hattu, Costo (ulkopinta villaa) // Kengät, PO.P+ Kavat (vuori villaa) // Haalari, Reima (vuori 80% villaa)

En halua masentaa (tuollahan on ihanan lämpimät syyskelit), mutta kyllä se kylmyys, viima ja villavaatteiden kaipuukin sieltä vielä pian tulee.

Omalla autolla työmatkat kulkien talvivaatteiden lämpöisyydellä ei ehkä ole ihan niin suurta merkitysta, mutta heti kun joutuu minun tapaani hytisemään useaan otteeseen päivässä bussipysäkillä, alkaa kaivata lämpökerroksia.

Minulta itseltäni meni lähes 30 vuotta ymmärtää, että villapaita ei aina ole villapaita. Kaiken maailman akryylihöttöä myydään villapaitoina, ja se jos mikä, on suurhuojaus. Jotenkin sitä kuvitteli, että kun neule, pipo tai takki vain näyttää pörröiselle ja lämpimälle, se myös on sitä. Täytynee todeta, että oikeaa kunnon villaa ei kyllä voita mikään.

Tänä vuonna katseeni onkin kiinnittynyt vain oikeisiin villaihanuuksiin. F:llä on ollut talvesta toiseen käytössä Ruskovillan ja Reiman villa-asut, sekä äitini kutomia villalapasia ja -sukkia. Olisiko nyt siis korkea aika saada villatasapaino kuntoon myös omalta osaltani?


Villahousut, Uhana (100% merinovillaa, valmistettu Suomessa) // Pipo, Villawool (100% merinovillaa) // Lanka, 7 Veljestä - Viidakko (75% villaa, 25% polyamidia)  // Neule, Makia (100% suomalaista villaa)

Olisi tietysti mahtavaa, että oppisin itse kutomaan. Veikkaan kyllä, että pitkäjänteisyyteni sellaiseen puuhaan ei vain yksinkertaisesti riitä...

Mikä on ollut paras villavaatteesi kautta aikojen? Entä millä kutomisohjeella voisit kuvitella antikäsityöihmien innostuvan lajista? Entä mitä villaa välttelet ja mikä taas on sinusta villojen aateliaa?

-Karoliina-

*alkuperäiset kuvat merkkien omia. Muokattu postausta varten pienemmiksi.

Share

Pages