Ladataan...
Kolmistaan

 

Arki ja syksy alkavat kuulkaas ihan vähän kolkutella meidän ovelle. Tiedän, että joku, joka ei ole vielä edes kesälomiaan pitänyt, läväyttäisi minua tästä syksyn mainitsemisesta avokämmenellä poskelle, mutta siltä tässä pikkuhiljaa alkaa kuitenkin minusta tuntua – kesä alkaa lähennellä loppuaan. Kalenteri alkaa täyttyä työ- ja kouluasioista. Alan tehdä perinteisiä listoja kaikista hoidettavista hommista ja samoilla energioilla on myös  hirveä into uudistaa blogia, tehdä kodista pesä ja ryhdistäytyä vähän kaiken suhteen.

Samalla, kun arki alkaa hiippailla, katse alkaa keskittyä kotiin. Tämä kesä ei nimittäin ole ollut poikkeus edellisiin kesiin: Kotona on tullut oltua aika hävyttömän vähän. Lähinnä reissukassit on purettu, jotta ne on voinut täyttää uudelleen. Mutta sellaisia ne minun ja meidän kesät ovat tähänkin asti olleet, joten ei mitään uutta.

Kodissa vietetyn ajan lisäännyttyä on alkanut askarruttaa sellaiset jokapäiväiset ja arkiset asiat, jotka ovat aivan pieniä kärpäsen kakkojen elämän isossa kuvassa, mutta joiden kanssa tulee arjessa painittua.

Ensinnäkin. Muistatteko, kun pari vuotta sitten somessa pyöri kuvia mitä eriskummallisimmista paikoista kuivata pyykkiä. Voi kuulkaas? Olen samaistunut viime kuukausina tähän pyykkitelinegateen oikein kunnolla, nimittäin meillä ei ole yhtä ainoaa paikkaa, jossa pyykin voisi kuivata katseilta piilossa. Kylppäri on liian pieni, eikä jokaista – itse asiassa edes juuri mitään –vaatetta voi kuivata kuivausrummussa, koska ne kutistuvat, rypistyvät ja nukkaantuvat.

Kuten sanottu, pyykkiteline makuuhuoneessa ei ole maailmanloppu, mutta olisihan se nyt aivan älyttömän kiva juttu, jos kalsarit eivät roikkuisi kaikkea päivää näkösällä. Olen yrittänyt etsiä keinoa piilottaa telineen jonkin verhon taa tai hommata mahdollisimman pienen telineen, mutta etsintä ei ole tuottanut tulosta. Jos tulee sellainen mieleen, jakakaahan ideoita ja kuvia, joohan?

Toinen asia, jossa arjen myötä tulisi ryhdistäydyttyä, on ruokahommat. Tai no – meillähän tämä ruoka näyttelee aina suurta osaa oli loma tai arki, mutta ruuan ostoon kyllä pitäisi kiinnittää huomio. Sitä tulee rampattua pikkukaupoissa joka päivä ostamassa senhetkinen ruoka, mutta fiksua olisi tietysti tehdä vaikka kerran viikossa koko viikon ostokset. Mutta miten se homma oikeasti hoidetaan: Kuinka ruuan menekin osaa arvioida? Estääkö kaapissa oleva valmis ruoka extemporeruokahetket ja miten sellainen megaruokalista edes tehdään? Veikkaan, että tällä tavalla säästäisi rahaa ja hermoja, mutta miten järjestelmälliseen kauppailuun ryhtyminen on vaan niin vaikeaa.

Kolmas arjen asia, johon olisi ihana löytää fiksu ratkaisu, on ajankäyttö. Ja nyt puhutaan ihan vain minusta. Kun aikaisemmin minulla oli niin järjestetyt työt, että aikataulu on valmiiksi päätetty ja monella tapaa tiukka, tuntui sille, että sain paljon enemmän aikaisin kuin nykyisin. Nyt kun tuli ei ole enää pepun alla, huomaan, että minusta on tullut monessa suhteessa hirveän hidas. Vapaa-ajan ja työn raja on alkanut hälventyä, eikä se ole pelkästään hyvä asia. Tuntuu usein sille, että olen jossain oudossa välitilassa, jossa ei tiedä, kuinka tulisi toimia (ja sitten vaan vetelehdin).

No onpas tässä taas arkea ja pientä pohdintaa kerrakseen. Mietin viime yönä niin kuumeisesti kaikkia isoja ja pieniä muutoksia, to do -listoja, kivoja suunnitelmia ja alkavaa syksyä, että sain oikeasti unta vasta aamuviiden jälkeen. Ihan hurja juttu, koska en ole koskaan ennen odotellut unta niin kauan. Kummallista kyllä, tänään on silti ollut ihan kohtuullisen virkeä olo.

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.

Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.

Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.

Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.

On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan. 

-Karoliina-

// Takki, Nousu (saatu) // 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Tänään on huhtikuun kymmenes päivä. Vein F:n äsken eskariin. Tuuli oli kylmä, vaikka aurinko jo vähän lämmittikin selkää. Oli yhtä aikaa kevät ja talvi.

Köpöttelin kollarihousut jalassa siitä apteekin ja pankin kautta kotiin. Kotiin, vaikka oli maanantai. Tuntui kummalliselle. Mutta tätä tämä tulisi nyt olemaan. En tiedä, kuinka kauan, mutta ei homma ainakaan aivan lyhyeen ole jäämässä. Minä nimittäin olen tästä keväästä alkaen kokopäiväinen kirjoittaja. En enää opettaja. Vaan kirjoittaja, bloggaaja. Päätyönäni. Ei mitään muuta. Aika hurjaa.

Olen pari vuotta painanut kahta päätyötä rinnatusten. Täyttänyt elämäni työllä, työllä, työllä ja työllä. Minut on kasvatettu olemaan ahkera. Ottamaan työtä vastaan, kun sitä tarjotaan. Tekemään parhaani. Ja niin olen tehnyt. Haalinut duunia duunin perään. Ottanut ekstrahommia, kerännyt sulkia CV:seen, halunnut osoittaa, etten ainakaan karta työntekoa. 

Jo pidemmän aikaa minulta on kyselty, kuinka jaksan tätä kaikkea. Mistä riittää aika ja kuinka saan hommat tehtyä. Jos totta puhutaan, en ensimmäisenä ”isona” blogivuotena edes tajunnut, kuinka paljon tein töitä. Minusta oli ihan normaalia, että päivissäni – ja jos totta puhutaan, öissäni – ei ollut juurikaan vapaita hetkiä. Ensin menin aamulla opettajatöihin (joihin tietysti olin toivonut mahdollisimman aikaisen lukujärjestyksen, jotta voisin maksimoida päivän tunnit parhaiten), sitten pyyhälsin kotiin bloggaamaan, hain F:n hoidosta, vietin perheaikaa, tein kotitöitä ja kun sain F:n unilla, tein töitä. Tarkastin kokeita, bloggasin, hoidin sähköpostit. Menin nukkumaan väsyneenä. Heräsin liian aikaisin.

Tällaista elämää jaksaa hetken, ehkä toisenkin, mutta viimeisen syksyn ja talven aikana aloin ymmärtää, ettei näin voi jatkua. En halua, että kylmähiki puskee koko ajan niskaan. Tekemättömät työt vaivaavat ja vaikka kuinka kirisi, tsemppaisi ja ahkeroisi, olo olisi riittämätön. Molemmissa töissä. Puhumattakaan perheajasta. Mikä se on sellainen hiihtoloma, joka ei ole loma? Mikä se on sellainen äiti, jolla on aivan liian usein läppäri edessä? Sellainen puoliso, joka ei illalla ehdi muuta kuin jatkaa päivän töitä sininen valo kasvoilla?

Niinpä tein ratkaisun. Hyppäsin elinikäisestä virasta, varmasta tienestistä ja säännöllisestä päivärytmistä alalle, joka vielä muutama vuosi sitten oli vain harrastukseni. Tiedän tekeväni oikein, vaikka kaikki tämä jännittääkin samalla myös hirveästi. Itse asiassa tänä keväänä tapahtuu pari muutakin todella isoa muutosta (josta kerron lisää myöhemmin. Ne ovat ne kevään yllätykset numero 2 ja 3), joten muutos tähän suuntaan oli osin myös pakollinen. Tosin hyvällä tavalla pakollinen. 

Kello on nyt 9.42. On maanantai. Istun kotona ja teen töitäni. Näitä töitä voi tehdä kollarit jalassa, kolmatta aamukahvikupillista hörppien. Täytin juuri virastopapereita. Niissä kysyttiin ammatti. Kirjoitin bloggaaja. En mitään muuta.

-Karoliina-

// Huppari, Melli Eco Desing (saatu) // 

Share

Pages