Ladataan...

Minulla on ollut tässä tämän kevään sairastelukiemuroiden kylkiäisenä elämäni kiireisin työkevät. On tullut ihania, uudenlaisia ja innostavia töitä vähän sieltä täältä. Niin ja sen lisäksi tietysti ne vanhat rakkaat työt ja vielä pari oman pään sisäistä prokkista, johon olisi halunnut tarttua.

Kaksi viikkoa sitten tein kuitenkin jotain, mitä en ole varmasti montakaan kertaa elämässäni tehnyt. Kieltäydyin töistä!

Ja sen jälkeen kieltäydyin toisista, yhdestä ihanasta telkkariohjelmasta ja kahdesta kirjahaastattelusta. Iskin jopa viestin H23:n pojille, että: ”nyt ei vaan pysty”.

Kun viime keväänä jätin opetyöt, oli suuri motivaattorini tähän se, että olin alkanut ymmärtää, että tein töitä niin paljon, että en enää nauttinut niistä (tai monista muistakaan elämän osa-alueista) niin paljon, kun olin joskus nauttinut. Syy tähän ei ollut töiden huonous tai jonkin osasen muuttuminen tyhmemmäksi, vaan ennemminkin se, että kiire pisti minut rämpimään monen kivan asian läpi. Minulla ei ollut enää aikaa tai energiaa pysähtyä ja iloita.

Nyt aloin huomata itsessäni samoja merkkejä kuin kevättalvella 2017. Kalenteri täyttyi liiaksi ja supermukavatkin jutut alkoivat tuntua kivireelle. Asioille, joista piti vain selvitä. Niinpä päätin, että en aikoisi enää ajautua samaan jamaan kuin reilu vuosi aikaisemmin. Oli pakko hidastaa tahtia.

Koin aluksi teostani – tälläkin kertaa –ihan kauheaa syyllisyyttä. Jotenkin olen tähän ikään asti aina ajatellut, että kaikkiin työmahdollisuuksiin on tartuttava. Ja varsinkin jos meinaa tehdä itselleen leivän yrittäjähengessä, ei töistä vaan voi kieltäytyä. (Totta on tietysti sekin, että harvemmin olen edes halunnut kieltäytyä, koska uudet asiat ja haasteet noin lähtökohtaisesti vaan kiinnostaa aika paljon. )

Tajusin kuitenkin, että jos meinaan selvitä hengissä, säilyttää edes jonkinmoisen rentouden elämässäni ja ennen kaikkea kyetä nauttimaan tästä kaikesta, on minun alettava sanoa myös niille kivoille asioille välillä ”ei”. Koska kivakin muuttuu kauheaksi, jos sitä pitää suorittaa minuuttiaikataululla.

Alun paniikin jälkeen kieltäytymisestä tulikin lopulta ihan hirmuisen vapautunut olo. Ehkä tunne tuli siitä, että tuli taas fiilis siitä, että koin hallitsevani omaa elämääni. Kieltäytyminen  antoi ohjat  omiin käsiini. Oli nimittäin alkanut  tuntua jo vähän sille, että joku repivä voima kiskoisi minua väkisin eteenpäin ja kaikkiin suuntiin.

Nyt onkin sellainen olo, että ”jes, tämä kevät voikin olla ihan huippu” sen sijaa, että kauhulla pläräisin kalenteria ja miettisin, kuinka minkäkin asian voisi rämpiä läpi. Koska en minä halua rämpiä, haluan nauttia! Silläkin uhalla, että välillä pitäisi ottaa riski siitä, että CV ei olekaan niin hyvä, kuin se voisi olla. Tai että joku kontakti jäisi solmimatta.

Mietin tänään junassa matkalla Riihimäen Joutsenelta kotiin, että ei:n sanominen on varmasti sellainen asia, jonka haluaisin tavalla tai toisella opettaa F:llekin. Ei sillä, etteikö tuossa tytössä muutenkin olisi jo luonnetta! Kyllä ”ei” tulee varsinkin kotona hyvinkin usein. Mutta tarkoitankin ennemmin sitä, että olisi hienoa opettaa lapsensakin tuntemaan omat rajat monenkin asian suhteen niin, että hän tunnistaisi ennemmin oman jaksamisensa rajat realistisesti.  Äidillään sen opettelu on mennyt kantapään kautta…monta kertaa, jääräpää kun on.

-Karoliina-

P.S. Näettekö tuon ilmeen ekassa kuvassa? Kuva otettiin niin sanotuilla paniikkiviikoilla, jolloin en ehtinyt ottaa breikkiä pariin viikkon kumpanakaan viikonlopunkaan päivänä. Jotenkin ehkä himppasen paistaa naamasta :D 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Kengät, Dr.Martens // housut & paita, AARRE // takki, JC

 

Ladataan...
Kolmistaan

Aina, kun kuvittelee elämänsä olevan valmis, sitä tupsahtaa eteen asioita, joita ei olisi edes osannut kuvitella vuosi aikaisemmin. Niin kävi taas äskettäin. Kun vuosi vaihtui, minua pyydettiin nimittäin kotimaiselle Joutsenelle töihin. Tarjous yllätti, innosti ja oli sellainen, etten vaan yksinkertaisesti voinut tai halunnut kieltäytyä. Joten: Kuun alusta lähtien olenkin blogin, H23:n töiden ja muiden omien juttujen lisäksi totellut Joutsen-töissäni titeeliä Head of social media marketing. Meikäläisestä tuli siis kotimaisen untuvavuodevaate- ja takkibrändin sosiaalisen median aivot (ja kädet ja varmasti paljon muutakin sellaista, josta en vielä osaa kertoa).

Minulle Joutsen on ollut tuttu merkki tietysti jo vuosien ja vuosien takaa, mutta paremmin tutustuin Joutsenen ideologiaan, tuotantoon, tuotteisiin ja henkilökuntaan viime syksynä, kun tein ensimmäisen kaupallisen kampanjani heille. Tässä vuosien saatossa bloggaajana on kohdannut niin monta brändiä ja hyvää tuotetta, että jos joku merkki jää erityisesti mieleen, tietää siinä olevan jotain erityisen spesiaalia. Mutta niin todella Joutsenen kanssa kävi. Brändi tuntui alusta asti monesta syystä ihan omalleni. Ja kaipa ne tuolla Riihimäen päässäkin –  jossa Joutsenen tehdas, hallinto ja johto sijaitsevat – ajattelivat samaa, kerran halusivat lyödä hynttyyt kanssani yhteen. Nyt me ollaan tiimi!

Käytännössä uusi työni tarkoittaa joitain muutoksia meidän perheen arjessa. Vaikka montaa Joutsen-hommaa voikin tehdä etänä, olen Riihimäellä keskimäärin joka toinen viikko sellaiset muutaman päivää. Lähden seiskan junaan ja palailen illalla, kun työt on tehty. Näen Riihimäellä muita työntekijöitä ja pääsen sinne untuvan ytimeen ihan kirjaimellisesti paremmin kuin Tampereelta käsin. Ja onhan se vaan aika todella sykähdyttävää nähdä, miten kaikki ne prosessit tuotesuunnittelusta ihan lopulliseksi tuotteeksi asti tehdäänkään.

Olen oppinut tässä ajassa jo valtavan paljon Joutsenen brändistä, puhtaudesta, untuvan ja höyhenien erosta ja oikeasti vaikka mistä. Niin ja päässyt testaamaan takkeja eri säissä ja erilaisissa tilanteissa. Tutustumaan asiakaskuntaan ja näkemään välähdyksiä tulevasta.

Tämä kevät meneekin nyt osaltani varmasti aikamoisen untuvanpehmeässä alkuhuumassa. Mielessäni on monta sellaista asiaa, jotka haluan tehdä hyvin ja joissa ennen kaikkea haluan oppija tekijänä. Olen todella innoissani siitä, että saan yhdistää niin monta omaa vahvuusaluettani yhteen pakettiin ja samalla innostukseni kotimaisiin brändeihin ja tekstiileihin saa kulkea osana tätäkin työtäni.

Joten nyt kun katselette Instagram-videoitani, tiedätte, miksi juna vie niin usein Riihimäelle. Ja koska minun tehtäväni on olla Joutsenella myös linkki brändin ja teidän kuluttajien välillä, saa ihan kaikki toiveet, kysymykset, pyynnöt, ihastukset ja vihastukset toimittaa myös minulle esimerkiksi sähköpostin tai Instan kautta. Yritän vastata niihin parhaani mukaan ja suurimpiin kysymyksiin voisin kirjoitella vastaukset jopa tänne postauksiin astikin.

Kivaa alkanutta viikkoa! Huomenna ja keskiviikkona onkin taas edessä Joutsen. Saa seurailla instasta mun päivää Riihimäellä!

-Karoliina-

Kuvat: Krista Keltanen 

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin alkukuusta postauksen, joka kertoi, miltä todellinen arkipäiväni oikein näyttää. Siitä inspiroituneena – ja teitä kuuntelemalla – päätin koota yhden kokonaisen postauksen siitä, millaisia työpäiväni nykyisin ovat. Tämä tarina kertoo viime viikosta, eli viikosta 41 vuonna 2017.

Maanantai 9.10.2017

  • Herätys 6.40. Samalla, kun teen aamupalaa, kirjaan kännykän muistioon asioita, joita tulee päivän aikana hoitaa. Tämä on tapa, jonka teen aivan joka arkiaamu. Silloin aivoni rakuttavat parhaiten ja mieleen tulee asioita, joita en illalla ole muistanut. 
  • Vien F:n  kouluun, itse olen töissä 8.17. 8.55 asti suunnittelen tulevaa viikkoa, juon kahvia, syön puuroa. Kukaan muu ei ole vielä toimistolla. 
  • Ajan pyörällä laittamaan pöytää kuntoon Radiokirppikselle.Tässä hommassa menee kaiken kaikkiaan aikaa kymmeneen asti. 
  • Kun saavun töihin, astuu samalla ovesta myös meidän videokuvaaja ja tämän oma harjoittelija. Höpistään kuulumisia puoli tuntia. Samalla vastailen sähköposteihin ja blogikommentteihin. Sumplin samalla perheen kanssa tyttären synttärikemujen ajankohtaa. Aika katastrofi, kun mukaan ottaa kirjan kirjoittamisen aikataulut, lapsen isäviikonloput, joulukuun muut ohjelmat ja vaikka mitkä muut aspektit. Sovin tulevalle tiistaille kuvaamiskeikan.
  • Klo 10.33 -11.00 kirjoitan tarjousta blogikamppiksesta.
  • Vasta klo 11.00 pääsen tekemään varsinaista työtäni, eli kirjoittelemaan postauksia. 
  • 11.30-12 aletaan arpoan, mitä syödään. Tämä on sellainen meidän toimiston koominen piirre. Ruuasta voidaan keskustella vaikka kuinka kauan ilman, että tehdään todellisia peliliikkeitä lounaalle lähdön tai sen tilaamisen suhteen. Kukaan ei halua lähteä ulos kauhean sään takia. Yksi ei halua mättöä, minä en gluteenia ja niin edelleen. Lopulta päätydään harkkarin kanssa sushille kahdestaan ja muut jäävät toimistolle. Kun tullaan takaisin, ovat hekin saaneet tilattua jo ruuan. 
  • Lounas 12.15-13.00. Lounaan jälkeen postaushommat jatkuvat. Kirjoitan yleensä alkuviikosta jemmaan kaikki viikon postaukset. Jos ehdin. Loppuviikko on yleensä pyhitettävä kirjalle. 
  • 14.15 juoksen kotiin vaihtamaan vaatteet ja etsimään lähdekirja kirjapostausta varten. Näpyttelen vielä keskenjääneisiin postauksiin täytettä.
  • 14.55-15.15  F:n iltapäiväkerhon avoimet ovet, jonka jälkeen en teekään enää töitä, vaan viettelen kotiaikaa perheen kanssa. 

Tiistai 10.10.2017 

  • F:n koulu alkaa vasta 9.00. Mutta se ei takaa, että aamu olisi rauhallinen. Päinvastoin: Jostain syystä meinaamme myöhästyä ysinaamuina joka kerta. Illuusio ajasta tekee meistä hitaita. 
  • Olisi sata asiaa tehtävänä, koska olen tullut toimistollekin vasta niin myöhään (9.02). Työkaveri pyytää kuitenkin kanssaan jorisemaan, joten niinpä me istutaan koko siihen mennessä töihin tullut sakki pyöreän pöydän ääressä melkein tunti. Nämä on niitä ei-tärkeitä, mutta samalla hirveän tärkeitä hetkiä. Jokainen meistä tekee luovaa työtä, ja jos välillä ei saa aivoille happea turhanpäiväisestä jorinasta, ei jaksaisi mitään. 
  • Alan kirjoittaa saman illan postausta 9.55. Juttu luistaa. Hyvä fiilis.
  • Klo 10.40 lähden kävelemään Domdomiin ja silmälasikauppaan(!!), jotka molemmat liittyvät postaushommiin. Harmittaa, että sataa, enkä voi ajaa siksi pyörällä. Palatessani töihin kävelen ruokakaupan kautta ja ostan illan ruuat samalla.
  • Olen töissä  takaisin vasta 14.30. Kirjoitan postauksia jemmaan 15.45 asti. 

Keskiviikko 11.10.2017

  • Saavun töihin 8.17. Ihmeekseni siellä on jo toinen H23:lainen ennen minua. Aika usein olen ensimmäinen (ja myös toisaalta se, joka lähtee ekana kotiin).
  • Vastailen sähköpostiini ja kirjoitan Minun Tampereeni -postausta klo 9.55 asti. Mietin, tekisinkö tyttöjen päivästä extempore-postauksen, mutta hautaan ajatuksen, koska keuhkoan naisasioista muutenkin aina. Sitä paitsi on kauhea hoppu päästä kirjoittamaan kirjaa. Sekin harmittaa, että lauantain ja sunnuntain postaus on tekemättä. Päätän priorisoida ja skipata tyttöjen päivän.
  • Kirjoitan kirjaa puolille päivin asti. Menemme toimiston porukan kanssa Kauppahallin Ohanaan burgereille ja sieltä suuntaan pikaisesti siivoamaan vielä kirppispöydän. Olen takaisin toimistolla yhden maissa.
  • Jatkan kirjaa. 14.15 iskee aivan karmea väsymys. Menen alakerran sohvalle ja nukun 15 minuutin powernapit, jonka aikana äänettömään puhelimeen on tullut 2 sähköpostia, 3 puhelua ja yksi instaviesti. Unien jälkeen olen kuitenkin kuin uusi nainen. Kirjoitan kirjan luvun loppuun ja teen - jopa omaksi yllätyksekseni - vielä pikapikaa tyttöjen päivän postauksen.   

Torstai, 12.10.2017

  • Töissä 8.16. Vastailen 45 minuuttia sähköposteihin. 
  • Klo 9.00 kävelen Tampereen Työväen Teatterille juttelemaan tämän syksyn ja ensi kevään töistäni. 
  • Klo 10 .00 olen takaisin toimistolla. Tietokone päivittää itseään tuskallisen kauan. Vastailen sillä aikaa kännykällä sähköposteihin. Lopulta pääsen taas Wordin ja kirjan pariin. Olen menossa luvussa 14. 
  • Klo 11.30 lähdetään porukalla lounalle. Tällä kertaa nepalilaiseen. Taas kaarran lounaalta ruokakaupan kautta toimistolle. 
  • Olen toimistolla vähän ennen yhtä. Jatkan kirjan kirjoittamista. Kello kahden väsymys iskee taas. Toistan edellispäivänä hyväksi todettua kaavaa, ja nukun vartin. Taas sama homma kuin keskiviikkona: Uni tekee todella hyvää ja saan kirjoitettua luvun loppuun, ennen kun menen hakemaan F:ää iltapäiväkerhosta neljältä. 

Perjantai 13.10.2017

  • Viikon toinen ysin aamu. Aivan fiasko päivä työnteon suhteen. Ensin jauhetaan kymppiin asti työkavereiden kanssa aivan turhia. Sitten kälyni tulee käymään toimistolla, samoin ystäväni. Menen lounaalle, teen taas epäolennaisuuksia ja yhden jälkeen minun pitää alkaa lähettää jo F:ää Helsinkiin. Klo 13.30 on lähdettävä jo omalle menolle. Tuloksena 2/3 sivua kirjaa. 

Lauantain 14.10.2017

  • Kello soi 8.00. Pitää meikata, laittaa hiukset ja pakata vaihtovaatteita Ikea-säkkiin.
  • 9.30 Noora ja tämän mies laittavat viestin, että ovat auton kanssa alaovella. Rundaillaan pitkin Pyynikkiä. Nooran mies kuskaa, minä seison kuvissa ja Noora ottaa kuvia. Ollaan todella tehokkaita - kuten aina - ja valmista on jo ennen yhtätoista. Noora on minun ehdoton asukuvapelastukseni!

Sunnuntai 15.10.2017

  • Olemme A:n kanssa kahdestaan viikonlopun. Herään vähän ennen kasia. Hipsin olohuoneeseen, otan läppärin esiin, laitan kahvin tippumaan ja kirjoitan illan postauksen. Kylkeen isken Nooran lähettämiä kuvia lauantailta. Hommaan menee reilu tunti.
  • Klo 14.30 A lähtee katsomaan fudista. Pitäisi kirjoitta perjantaina kesken jäänyt kirjan luku loppuun, mutta ei huvita yhtään. Jotta hommat kuitenkin etenisivät, teen sitä, mitä teen yleensä maanantaisin. Suunnittelen viikon postaukset. Sitten kirjoitan valmiiksi maanantain postauksen ja tämän, joka on juuri käsilläsi. Kun lopetan hommat, kello on 16.33. 

-Karoliina-

Kuvat: Miiro Seppäinen

Lokaatio ja henkilöt: H23 Agency 

Pages