Ladataan...
Kolmistaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus heti herättyäsi tiedät, että päivästä tulee täysi katastrofi? Että mikään ei tule luistamaan ja oikeasti kannattaisi vaan sulkea silmät ja nukkua päivä läpi. No. Sellaista on olla nainen kerran kuussa. Kuten nyt vaikka viime torstaina.

Kello soi 6.50, kuten ihan jokaisena muunakin aamuna arkisin. Tosin olin herännyt jo 6.30, 6.35, 6.40 ja 6.45 kun A:n puhelin soitti herätystä ja torkkuja vieressäni. Yleensä minua hymyilyttää miehen aamu-unisuus ja oikeasti nautin itsekin siitä, ettei sängystä tarvitse ponkaista ylös aivan yhdessä sekunnissa. Nyt otti päähän. Miksi helvetissä täällä piti soitella musiikkiherätystä täysillä heti aamusta? Pientä kunnioitusta minulle niille kotimme asukkaille, joiden ei tarvitsisi herätä ennen seiskaa.

Marssin tuohtuneena keittiöön. Tein marttyyriaamupalaa. Teen kyllä yleensäkin meillä arkiaamupalat, koska A tekee poikkeuksetta iltaruuat, mutta marttyyriaamupala on ihan omaa luokkaansa. Siinä huokaisee jokaisen paahdetun leivän ja puristetun mehulasillisen kohdalla, kuinka kovaa työtä tässä juuri nyt tekeekin ja miten raskasta elämä oikein onkaan.

Mahassa vihloi. Oikeasti koko kroppaa kolotti. Migreeni teki tuloaan.

F heräsi ja aloitti kiukuttelun. En tiedä, viestikö naamani ärsytä vaan -ilmeitä, vai oliko kyseessä sattuma, mutta joka tapauksessa piru oli irti alle kymmenen minuutin. Pipo-gate sai alkunsa. Vaikka olen tulinen perusluonteeltani, F:n kanssa minulla on yleensä norsun hermot. Vuodet ovat opettaneet, ettei lapsen kiukkuun kannata lähteä mukaan. Arvatkaa, muistinko tätä viisautta torstaina? NOT!

Ja kun avasin toimiston ovet 8.17, itketti ja ärsytti. Olin menettänyt malttini, hermostunut F:lle ja nyt molemmat meistä aloittivat päivänsä kurjissa fiiliksissä. Tunsin itseni vuosisadan surkeimmaksi äidiksi. Epäonnistuneeksi kasvattajaksi (ja kaiken lisäksi turvonneeksi sellaiseksi. Vähän rumaksi. You know.).

Onneksi oli sentään työt. Eikös ahdistus ollut kaikkien kirjailijoiden luovuuden lähde? Yritin tehdä dramaattista tekstiä sukeltaen parisuhdesyövereihin ja päähenkilöiden sielunmaisemaan. Päädyin todellisuudessa lähettelemään viestejä ystävilleni kaikesta siitä, mitä miehet tekevät väärin. Ja meemejä söpöistä kissoista.

Ostin suklaata. Söin sen. Yritin kirjoittaa lisää. Päätin tehdä sittenkin kirjan sijaan copyn hommia. Epäonnistui niissäkin. Ostin ja söin lisää suklaata ja lopulta kun kello näytti 15.45, olin saanut koko päivän aikana aikaiseksi vain yhden täysin surkean copy-työn, joka ei koskaan mennyt levitykseen. Ja vajaan sivullisen tekstiä kirjaan (yleensä kirjoitan neljä sivua päivässä), jonka jouduin perjantaina deletoimaan kokonaan.

Kotona yritin selvittää aamuista konfliktia lapsen kanssa. Mökötin miehelle, vaikka en muistanut, mistä. Menin nukkumaan aikaisin.

Seuraavana aamuna heräsin ensimmäisen kerran 6.30 A:n herätykseen. Ei ärsyttänyt mikään. Änkeydyin kainaloon.

”Onpa kivaa, kun mulla on normaali olo”

”Joo. Mustakin kuule on. Että sulla on.”

En riidellyt lapsen kanssa. Ei ollut lihava olo. Tein kuudessa tunnissa sekä  torstain, että perjantain työt.

Hormonit. Vitsi diggailen teistä. Jännitystä ja dramatiikkaa elämään ainakin kerran kuussa. 

-Karoliina-

Share

Ladataan...

Minun piti kirjoittaa tänään jo viime viikolla suunnitellusta aiheesta. Mutta kun otin tyhjän tekstitiedoston esille, näppäimistä tuli vaan karmeita latteuksia ja tökkiviä lauseita. Niinpä päätin, että kirjoittelen tänään ihan tasan tarkkaan vaan siitä, mitä meille ja minulle juuri nyt, syyskuun ensimmäisenä tiistaina, kuuluu. Eli siitä, mistä huvittaa kirjoitella ilman sen suurempia suunnitelmia tai punaista lankaa.

Ensinnäkin olen hirveän iloinen siitä, että käsillä on jo syyskuu. Arki on oikeasti alkanut jo päästä rutiininomaisiin uomiinsa. Muistamme F:n lukujärjestyksen ulkoa ja sen, minä päivänä pitää varautua liikuntavarusteilla. Unirytmi on kääntynyt kaikilla meillä ja niitä monen päivän ruokiakin on alettu taas valmistaa jo aikamoisella automaatiolla.

Tykkään ihan hirveästi mennä iltaruuan jälkeen F:n kanssa meidän talon viereiseen leikkipuistoon, josta olen alkanut tuntea jo ihmisiä. Lapsia ja lasten aikuisia. Siitä on tullut kotoisa olo. Eilen käytiin vaan meidän sakilla pyörälenkillä ja "pelaamassa" korista. Tuoksui syksy. 

Minunkin työni on alkanut sujua omalla painollaan. Olen jakanut bloggaamiset, copyn hommat ja kirjan kirjoittamisen arkipäivien kesken. Kaikkiin löysiin väleihin yritän tunkea kaikki ne tapaamiset ja palaverit, joihin on pakko ehtiä. Taas kerran pohdin, miksi helkkarissa olen kahminut itselleni näin paljon töitä, mutta samalla olen intona jokaisesta asiasta, jonka saan tehdä. Olen varmasti vain ihminen, joka ei osaa ottaa iisisti. Pieni paine ja kiire puskee ja innostaa. Sen olen kuitenkin päättänyt, että kun kirjan pitää olla valmis marraskuun lopussa (osaltani), rauhoitan joulukuun. Oikein jo etukäteisfiilisten sitä, kun saa alkaa koristella kotia, ripustella jouluvaloja ja leipoa ihania herkkuja.

Ennen joulua on kuitenkin kuukausi jos toinenkin. Esimerkiksi nyt syyskuussa meillä on edessä hirmuisen monet kemut. On luvassa useammatkin nelikymppiset, yhdet rapujuhlat ja jopa kesän viimeiset häät. Jotenkin rakastan hirveästi tätä arkisen arjen ja viikonlopun juhlahumun välistä liittoa. Molempia – niin arkea kuin juhlaakin – osaa arvostaa, kun niitä on sopivassa suhteessa.

Mitäpä muuta? Jotenkin kepeitä oloja. Suurimpana huolena se, että aivan kattoon asti täynnä olevasta varastosta pitäisi alkaa kaivella esiin taas lämpimämpiä pipoja ja hanskoja. Ja sandaaleita tuskin enää tarvitsee, ne voisi vastavuoroisesti pakata pois. Niin ja F:n vaatekaappiakin pitäisi taas inventoida, varata kirppispöytä ja sitä rataa. Ehkä mummo kutoo parit villasukat jemmaan, että kun se kirpsakan kylmä syysaamu iskee, ollaan varauduttu kerrankin ajoissa.

-Karoliina-

Share

Ladataan...

Moni teistä on toivonut rehellisiä postauksia meidän arjesta ja uusperhe-elosta, mutta olen osin arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista oikeasti alusta asti. Tai sanotaanko, että olen ainakin miettinyt näkökulmani ja rajaukseni näihin juttuihin todella tarkasti. Se, etten ole halunnut kertoa lapsen reaktioista, tunteista tai hassuista, koskettavista, sydäntä hätkähdyttävistä tai kiperistä kommenteista tilanteen keskellä, on tietysti jollakin tapaa rajoittanut antamasta konkreettisia esimerkkejä meidän perheen arjesta, mutta se ei ole lopulta ollut kokonaan kirjoittamisen haasteiden taustalla. Minusta on tuntunut, että jos kerron tästä hetkestä, on minun ihan pakko tarkastella elämääni vähän kauempaakin, ja siinä tapauksessa edessä on mitä todennäköisemmin teksti, joka voi loukata joitain lukijoistani. Täytyy myöntää, että olen ollut tässä suhteessa vähän nössö – myrskyjen pelkääminen on rajoittanut monta tärkeää perheaiheista kirjoitusta.

En tiedä, miksi nyt kuitenkin koen, että tämä syksy on minulle monella tapaa käänteentekevä. Minusta on alkanut tuntua yhä vahvemmin sille, että vaikka vaikeneminen on kultaa ja monella tapaa olen pitänyt tietyt asiat pois blogini sivuilta, olen myös ymmärtänyt, että jos meinaan olla sellainen perhebloggaaja, joka haluan aidosti olla, tulee minun tarttua myös aiheisiin, jotka herättävät tunteita. Ydinperhe kun on edelleen Suomessa sellainen pyhä yksikkö – toki syystäkin – josta kirjoittaminen on turvallista. Mutta kun aihe menee uusperhekategoriaan, moni kokee, että siinä on jotain kummallista. Mutta tiedättekö mitä: Tavoitteeni on muuttaa tuota kaavaa! Tässä kun ei ole mitään sen ihmeellisempää kuin jossain toisessakaan perhemuodossa. Vai miltä kuulostaa se, että välillä elämä on ihanaa ja täynnä ristiin rastiin annettuja suukkoja ja lihapullakastikkeet edessä vietettyjä sydämen sykkyrälle saavia iltaruokahetkiä? Välillä kitinää, väsymystä ja sanaharkkoja aivan turhista asioista? Nukkumaanmenoajoista, omista menoista ja tyhmistä sukista. Niinpä. Ihan sitä tavallista perheenä oloa, vaikka ovessa onkin kolme sukunimeä yhden sijaan.

Moni tuttu ja tuntematon on kysellyt, onko uusperhe arki ollut vaikeaa ja kuinka perheeksi hioutuminen on sujunut. Tietysti tämä on hirveän uusi tilanne meille kaikille. Ei sitä sovi, eikä tarvitsekaan kiistää. Perinteisellä tavalla perheen perustamiseen kun voi valmistautua edes sen yhdeksän kuukautta, ja senkin jälkeen asioihin on aikaa totutella lapsen kasvun myötä. Uusperheissä asiat menevät kuitenkin toisin. Eihän mies ollut esimerkiksi koskaan aikaisemmin elänyt lapsiperhearkea. Lapsen asuinpaikka puolestaan taas muuttui ja hänen sukunsa laajeni kertaheitolla. Minulla haastavinta on ollut varmasti se, että olen tajunnut olevani se linkki, joka teki meidän perheestä perheen. Olen monta kertaa kokenut, että koska minun vuokseni – tavallaan – tässä tilanteessa ollaan, en voi tuottaa kenellekään pettymystä. Yhtä aikaa haluan olla sekä hyvä puoliso, että aina läsnä oleva äiti. Niin ja olisihan tässä tämä ihan minun oma henkilökohtainen tonttinikin esimerkiksi töiden ja oman hyvinvoinnin hoidon saralla mukana, joten paletti ei ole aina ihan yksinkertainen.

Vaikka uusperheen perustaminen ei olekaan aivan haasteetonta – ja tässä tulee nyt siis ajatus, joka saattanee herättää kiukkua ja jota olen panttaillut sisälläni kauan – koen, että ihan ensimmäisen kerran aikuiselämäni aikana minulla on ihan oikea perhe. Sellainen yksikkö, josta olen aina haaveillut ja jonkalaisen mallin sain lapsuudesta kotoani.

Selitetäänpä nyt vähän tarkemmin, mitä tarkoitan. Minä olen elämäni aikana seurustellut – sanan mukaisesti ”vakavasti” – useammankin kerran. Haaveenani on ollut aina – ennen F:ää ja F:n syntymän jälkeenkin – se iso perhe ja aikuisten ihmisten parisuhde, mutta monista syistä se on useinkin jäänyt vaan haaveasteelle. Parisuhde kun on kahden kauppa. Ja jos pariskunnalla on hyvin erilaiset näkemykset toimivasta liitosta, ei homma vaan voi lopulta onnistua. Joskus minä olen ollut auttamatta se suhteen heikoin leikki. Vielä kypsymätön haihattelija, joka ei ole tajunnut yhteiseen hiileen puhaltamisesta yhtään mitään. Joskus toisella puolikkaalla on ollut taas vähemmän kiinnostusta olla yksikkö. Olisi helppo ajatella, että suhteen laatu olisi toisen osapuolen vika tai ansio, mutta en usko siihen. Uskon ennemmin siihen, että toiset ihmiset tuovat toisistaan parempia, toiset huonompia puolia esiin. Ja silloinhan kyseessä on yhteinen ongelma, jos joku kommunikaatiossa ei toimi. Mutta tässä hetkessä ja näiden kahden ihmisen ympäröimänä ensimmäisen kerran elämässäni koen, että minulla on sellainen perhe, jota voi perheeksi kutsua. Sellainen yhteiseen hiileen puhaltava sakki, joka ei tietenkään ole – kuten elämä ja ihmiset eivät ole – täydellinen, mutta jonka keskellä koen asioiden olevan oikein. Ja se on muuten tunne, jonka onnellisuusastetta ei voi edes oikein selittää. Sellainen rauhan tila, jossa ei tarvitse enää jossitella tai riuhtoa eteenpäin. Hassua, miten sellainen itselle oikea elämä löytyy joskus paikasta, josta ei uskonut sen löytyvän.

Nyt kun siellä osa teistä kerää jo kiukkua ja haluaa kertoa, että lapsellani on kyllä muukin perhe, haluan sanoa, että tiedän kyllä tämän varsin hyvin. Tuo, että minä koen ensi kertaa, että minulla on perhe, on vaan minun, tämän äidin ja aikuisen naisen sisäinen tunne. Tiedän nimittäin, että lapsellani on ollut koko elämän perhe ja hän myös varmasti koki perheen hajoavan, kun hänen biologiset vanhempansa erosivat. Se on selvää, ihan kiistatonta. Ja siksi asiaan tuli ja tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Uskon kuitenkin myös siihen, että lapsi myös näkee nyt sen, millaista meidän ja hänen elämänsä on muutosten jälkeen. Hänellä on – jos vaan tuemme häntä oikein – kaikki maailman rahkeet nähdä perheen, sen ison, monisukunimisen ja vähän hassunkin, voima elämässään.  

Meillä keskustellaan tästä perheasiasta luonnollisestikin nykyisin ihan hirveän paljon. Ja vaikken juuri olekaan enää perillä F:n toisen biologisen suvun asioista, haluan aina tuoda esille F:lle sen, kuinka tärkeää tuo suku kaiken muun lisäksi ja kanssa on. Että hän saa olla ylpeä kuuluessaan niin moneen sukuun ja perheeseen. Omistaessaan niin monta rakastavaa syliä, serkkua, tätiä, setää ja isovanhempaa. Koska hänhän elää nyt kolmen perheen ja suvun vaikutuspiirin alla, eikä mikään niistä saa tuntua toista huonommalle. En halua, että lapsi joutuu koskaan häpeämään tai kokemaan huonommuutta joistain – biologisista tai ei-biologisista – juuristaan.

Ydinperheajatus on ihana, tavoiteltava ja kaunis. Jos niin saa elämänsä perheen, se on varmasti helpoin tapa olla onnellinen, koska silloin välttyy ihan hirvittävän monelta mutkalta ja arjen kommervenkilta. Arvostan, kunnioitan ja ihailen kaikkia niitä, jotka ovat saaneet parisuhteen ja perheen toimimaan ikään kuin alusta asti oikein. Mutta. Iso mutta. Ja oikeasti myös syy, miksi minä haluan tämän tekstin kirjoittaa:

Haluan tuoda esille sen, että perhe voi olla niin monella tapaa ja niin monen eri syntymekanismin kautta. Itse kuvittelin aina viime vuosiin asti, että ydinperhe on ainoa oikea tapa elää perheenä ja kaikki muut tavat vaan sen halpoja – hirvittävän paljon huonompia – kopioita. Vähän häpeällisiä ja vääriä. Mutta tiedättekö mitä? Elämä, se tosielämän elämä, osoittautuu välillä ihan joksikin muuksi, mitä on joskus ajatellut. Siksi haluan tsempata teitä muita, jotka elätte vähän erilaisessa perheessä tai ehkä haaveilette jostakin muustakin kuin nykyisestä, mutta ette syystä tai toisesta uskalla elää omanlaistanne, juuri teille sopivaa, elämää. Haluan muistuttaa siitä, jonka ehkä itse olisin halunnut kuulla silloin, kun koin epäonnistuneeni: Tässä elämässä on nimittäin moni muukin tapa olla perhe kuin se perinteinen ydinperhemuoto. Ja lopulta biologialla ei ole juurikaan tekemistä perhetunteen ja onnellisuuden kanssa. Se on minusta ihan hirvittävän lohdullista. Se antaa mahdollisuuden siihen, että kaikki on mahdollista. Silloinkin, kun jo ajattelee, että kaikki on jo menetetty.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

 

Share

Pages