Ladataan...

Listasin viime viikolla töissä vihkooni kaikkia päähän tulevia postausideoitani. Kun olin saanut listan alkuun, aloin kysellä H23-jengiltä, mitä aiheita heille tulisi mieleen omieni lisäksi. Minun käskettiin lukea oma listani jo malliksi läpi, mutta en ehtinyt käydä kaikkia ideoitani edes loppuun, kun yksi aihe herätti selvästi enemmän mielenkiintoa kuin muut. ”Ai miten Tampere on muuttanut sua? No kerro, miten!”

Niinpä aloin höpistä Tampere-otsikkoni takaa ajatuksia. Ja pian jo huomasin, ettei ajatukseni olleet vain omiani. Sain kuulla, että aika montaa positiivista asiaa se Tampere tekee muillekin.

Ensinnäkin minun Tampereessani – koska muusta en voi tietysti puhua – ei ole sellaista kuplaa, joka vaikka Helsingissä ympärilläni oli. Jostain syystä Hesassa asuessa oma kaveriporukkani koostui hyvin pitkälle samoilla asuinalueilla, samanhenkisissä töissä ja samalla koulutustaustalla varustetuista tyypeistä. Äänestettiin samaa puoluetta, kuunneltiin samaa musaa ja diggailtiin samanlaisista vaatteista.

Tässä ei tietysti ollut mitään pahaa, koska se porukka, joka ympärilläni Helsingissä oli ja on edelleen, on äärettömän rakas. Tampereella ollessa olen kuitenkin tajunnut, kuinka homogeeninen jengi Hesa-porukka onkaan. Mansessa sen sijaa olen tutustunut niin paljon erilaisiin ihmisiin, etten koko elämäni aikana. On perheyrittäjää, peruskouluun opinnot jättänyttä remonttimiestä, lääkäriä, kirjanpitäjää, graafikkoa, kotiäitiä ja vaikka sun mitä. Porukkaa löytyy kaikilta elämän aloilta ja yhteiskunnan luokista, eikä silti kukaan tunnu edes huomaamaan tätä porukan monimuotoisuutta.

Silmiinpistävää on myös se, että pariskunnat keskenään saattavat olla ihan täysin erilaisista ulkoisista maailmoista. Helsingissä totuin siihen, että yliopistotyyppi otti puolisokseen yliopistotyypin. TässäKÄÄN ei ole mitään pahaa, mutta on ollut aika virkistävää huomata sekin, ettei hyvässä parisuhteessa tarvitse olla samanlainen tälläkään tavalla. Ympärillä on paljon pariskuntia keskenään ihan erilaisista ympyröistä, ja silti homma toimii kuin rasvattu. Tampere onkin saanut minut ymmärtämään vielä vahvemmin sen, että ihmisen ulkoiset ominaisuudet eivät kerro juuri mitään. Sulla voi olla Tapparan huivi kesät talvet eikä siitä sen suurempaa numeroa.

Toinen merkittävä asia Tampereessa on ihmisten rakastettava mutkattomuus! Tämän tajusin tällä viikolla, kun viestittelin vanhan Helsinki-aikaisen kaverini kanssa. Hän kertoi, että ovat vaimonsa kanssa tulossa kesällä Tampereelle. Minä ehdotin tietysti tapaamista, johon kamu sanoi, että tapaaminen pitää ehdottomasti sopia. Ettei se jää vaan puheen tasolle vedoten siihen, että lopulta kaikilla on vaan kiire. Olin täysin samaa mieltä kaverin kanssa, mutta tajusin samassa hetkessä, että sellainen ”pitäisi nähdä, mutta kun on niin kiire -puhe” ei vaan ole yhtään mun Mansea. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että täällä on helpompi liikkua ihan konkreettisesti paikasta toiseen kuin ruuhkaisessa Helsingissä, vaiko ihmisten erilaisuudesta, mutta täällä porukkaa nähdään, eikä siitä tehdä niin vaikeaa.

Meilläkin ramppaa jengiä kylässä harvase viikko. Kuten maailmalla asunut työkaverini totesi, ei Tampereella tarvitse edes muodon vuoksi sanoa extempore-vieraille ”anteeksi, kun täällä on näin sotkuista”. Sen kun vaan avaa oven ja toivoo, että vieras löytää kenkiä pursuavan eteisen ja muiden rojukasojen keskeltä keittiöön, jossa voi keittää kahvit ilman mitään muuta tarjottavaa, eikä siitäkään tarvitse kokea paineita. Lapsiakin sijoitellaan mutkattomasti sinne sun tänne. Jos jollakin on naapurustossa lapsenhoitopulmia, sen kun vaan rimpauttaa naapuriin, ja lapset on aina tervetulleita. Esimerkiksi talviaamuiset aikaiset töihin lähdöt eivät olisi onnistuneet lainkaan, jos F ei olisi voinut mennä naapuriin silloin, kun minun ja A:n piti kiitää jo töihin ennen koulun alkamista.

Tampere on siis opettanut myös tietynlaista mutkattomuutta. Tai ehkä ei ole opettanut, vaan palauttanut ikään kuin juurille, jotka Hankasalmelta kotoisin olevalla ihmisellä on synnynlahjana. Mulla on sellainen fiilis – alun kipuilin jälkeen – kuin kotiini olisin tullut, ja se ehkä johtuu siitä, että täällä saa olla just oma itsensä. Koti saa olla sotkuinen vaikka kuka astuisi sisään, ei tarvitse jutella ja toteuttaa vain ”kuplajuttuja” ja muutenkin elämä tuntuu vaan olevan enemmän tässä aidosti käsillä.

Parasta on se, että kun lähden kipaisemaan R-kioskilta reikäisissä kotikollareissa maitoa, jään suustani kiinni 50 metrin matkalla kolmesti. Pieniä, isoja asioita. 

-Karoliina-

Kuva: Krista Puskala // My Kind Of Luxury

Ladataan...

Kun tulin sunnuntai-iltana kotiin polttarit vol. 2 – reissultani, oli mulla hirveä ikävä niin miestä kuin lastakin. Teki mieli pussailla molempia, silitellä vuorotellen poskia ja jutella molempien kanssa. Tuntui ihan sille, että halusin revetä täysin samalla hetkellä kahteen eri rooliin. 

Samalla, kun makasin iltaruokien, -pesujen ja sadun jälkeen hetken vielä F:n vieressä, alkoi päässäni soida ikään kuin tunnarina biisi vuosien takaa: I'm a bitch, I'm a lover, I'm a child, I'm a mother, I'm a sinner, I'm a saint, I do not feel ashamed. Alkoi melkein naurattaa ääneen, vaikka yritinkin pysytellä hiljaa nukahtavan lapsen vieressä. Outoa, miten aivot tuottavatkaan omia oivalluksiaan tällä tavalla tilanteissa, joissa et edes tietoisesti oikein ole ehtinyt pohtia, mikä tämä tunne oikein oli.

Kun astelin ulos lastenhuoneesta, oli pakko vähän pohdiskella edellistä päänsisäistä jukeboxiani. Nimittäin vaikkei tuo Meredith Brooksin kappale nyt ihan yksin jokaiselta sanaltaan menekään yksin elämäni kanssa, sykähdytti nuo sanat siltä osin, että minulla on todella usein sellainen olo, että elämä on monesti sellaista roolista toiseen hyppimistä. Sellaista, jossa saa kaivaa itsestään erilaisia tunteita, toimintatapoja ja puolia. Ja vieläpä saman tunnin, joskus jopa minuutin, sisällä.

Ehkä mahtavinta tässä aikuistumisessa ja elämänkokemuksen tuomissa käänteissä on se, että olen tajunnut ihmisen olevan ylipäätään kovin moniulotteinen otus. Että meistä kaikista on niin moneen tilanteeseen ja tehtävään. Jotenkin olen alkanutkin ajatella, että osa mielekästä elämää on se, että osaa siirtyä roolista toiseen. Ja toisaalta hyväksyy sen, että jos rooleja on elämässä sellaiset kymmenkunta, tajuaa myös sen, ettei millään ilveellä voi olla niissä kaikissa täysi kymppi.

Itse asiassa koen, että niinä hetkinä, kun olen yrittänyt syystä tai toisesta suorittaa vain yhtä roolia, olen ollut paljon onnettomampi ja kireämpi, kuin silloin, kun on saanut (ja ollut pakko) hyppiä roolista toiseen. Ja kun olen alkanut katsella ihmisiä ympärilläni, olen alkanut pohtia, tekeekö yhteen roolin jumittuminen ihmisistä ylipäätäänkin – jos ei nyt onnettomia – niin ainakin melko takakireitä. Sellaisia, jotka yhtäkkiä eivät näe mitään muuta kuin sen oman väylänsä – töiden taulukot, sormiruokasuositukset tai vaikka treeniaikataulut.

Vaikka roolien välillä seikkailu onkin minusta hauskaa ja tarpeellista, tuottaa roolit joskus myös päänvaivaa. Samalla, kun monta roolia vapauttaa osin paineista olla täydellinen siinä yhdessä ja ainoassa, on välillä sellainen olo, että riittääkö minusta ihan näihin kaikkiin osasiin. Arki-iltaisin varsinkin koen, että kirjo roolien välillä pomppimisessa on niin vilkasta, että hyvä jos itse pysyn perässä. Silloin tulee joskus olo, että keskittymällä yhteen rooliin, laiminlyö väkisin toisia. Vaikka oikeastihan tajuan, ettei tosiaan joka hetki tarvitse olla kaikkea.

Minun suurin pelko onkin ennemmin se, että jumitun yhteen rooliin ja en näe niiden ulkopuolelle. Siksi pysynkin poissa esimerkiksi kaikilta vanhemmuuspalstoilta, koska tiedostan riskin, että voisin upota sinne maailmaan kokonaan. Jos antaisin pikkusormen tälle touhulle, olisin ihan varmasti kohta surffailemassa pitkin nettiä, imisin erilaisia kasvatusmalleja ja syyllistyisin yhä enemmän siitä, että en tekisi äitinä jotain sellaista, jota muut tekivät. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: jakku, Ivana Helsinki* // toppi, Vero Moda // housut, Vila // kengät, Bianco // laukku, MoiMoi*

*saatu

Edit: Artistin nimi 8.5.2018 klo 23.18

  

Ladataan...

Hyvää vapunpäivää ja toukokuun ekaa! Meillä vietettiin vappu tänä vuonna vähän toisin, kun olen viimeiset vuodet tottunut. Kotona (omassa tai ystäväperheen) vietetty vappuaattoillanjuhla vaihdettiin tänä vuonna illalliseen ravintolassa. Ja miten hyvä idea se olikaan! Suuntasimme nimittäin Tampellaan Marian perheen, sekä Nooran ja tämän miehen kanssa. Sen kun vaan istuttiin rauhassa ilman, että kenenkään tarvitsi siivota kotia ennen tai jälkeen vappujuhlien mitenkään, tai valmistaa ruokia ja raivailla niitä. 

Olen ennen ollut todella kovasti perinteiden perään, mutta viime vuosien aikana olen kokenut virkistäväksi sen, että kaikkea ei tarvitse tehdä kuten ennenkin on tehty. On ihanaa kokeilla jotain uutta ja huomata senkin toimivan oikein hyvin.

Tampellan vappumenu oli muuten aika hyvä. Syötiin parsakeittoa, härkää ja jälkkäriksi pannacottaa. Eniten tosin ilahdutti se, että lastenannoksetkin olivat oikeasti laadukkaita, freesejä ja tarpeeksi isoja. Ei mitään kaupanlihapullasettiä vaan ihan oikeista raaka-aineista yhtä kauniilla asettelulla kuin aikuisillekin. 

Tämä päivä meillä meni F:n tanssinäytöksessä ja sen ympärillä. Ja valmistautuen miniviikkoon. Tuntuu hassulle, että nyt puseroon hiipi sunnuntaiolo, mutta onkin oikeasti jo tiistai ja Bachelor-ilta, ou jeah!

-Karoliina- 

P.S. Kiitos vielä tuntemattomalle naiselle, joka tarjoutui itse ottamaan kuvan koko meidän sakista <3

Pages