Ladataan...
Kolmistaan

Olen kirjoittanut monta kertaa siitä, millaisia tyylivaiheita minulla on ollut ja miten lopulta kuitenkin usein päädyn sellaiseen tuttuun ja turvalliseen tennarityyliin ja toisaalta tyttömäisiin romantiikkamekkoihin. Vaikka tykkäänkin vaatteista ja tottakai mietin tyyli- ja kauneusasioita varsinkin ennen juhlatilaisuuksia, en ole koskaan oikeastaan pohtinut sitä, millaisen tyylin haluaisin, mitä pukeutumisellani viestin tai mitä olemukseni kertoo muille minusta. Tyyli on asia, joka on muodostunut ikään kuin vahingossa. Puen päälle asioita, jotka ovat hyviä päällä ja jossa koen oloni mukavaksi.

Siksi minusta onkin aina jotenkin yllättävää, että monesti te blogin lukijat sanotte tykkääväni tyylistäni tai haluavanne tyylipostauksia. Ja vaikka minusta on ihanaa kuvata vaikka vaatteita, on se joka kerta erikoista: Onko tässä minulle tutussa olemuksessa tosiaan jotain sellaista, josta joku toinenkin voi saada vinkkiä? Ja jos joku sanoo pitävänsä tyylistäni, näkeekö ulkopuolinen tyylini enemmän yhtenäisenä linjana kuin itse sen näen?

Ehkä helpompi sanoa se, mitä tyylini ei ole, kuin se, mitä se on. Minun tyylini ei ole missään nimessä seksikäs. Se ei ole klassinen, eikä business. Jos tarkemmin mietin, pukeutumistani leimaa se, että kunhan homma ei vaan mene liian viralliseksi tai korkokenkämäiseksi, kaikki käy. Joku päivä kuljen kultahaalarissa ja hopeakengissä, siitä seuraavana löysissä revityissä farkuissa ja jättihupparissa lippis päässä. Ehkä minun tyyliäni kuvaakin parhaiten se, ettei minulla ole mitään yhtä yhtenäistä tyyliä. Minusta on ihan hurjan hauska leikitellä fiiliksillä, kampauksilla, vaatteiden antamilla viesteillä ja samalla myös omilla rajoillani vaatteiden kautta. Minusta on joskus hauskaa laittaa päälle vaikkapa jotain todella rumaa ja kulkea ihan pokalla kaupungilla. Huvinsa kullakin.

Tampereesta olen huomannut sen verran, että tässä yleisessä katukuvassa naisten pukeutuminen on minusta paljon rajatumpaa kuin Helsingissä. Voisi sanoa, että katuja leimaa sellainen tietty varma klassisuus, jossa ei ole useinkaan tilaa hulluttelulle. Kauniita, huoliteltuja naisia, joilla on farkut, neule, merkkikassi ja tikkitakki. Eikä niissäkään mitään vikaa. Käytän tuota asukokonaisuutta itsekin joskus, mutta se vähän on pistänyt silmään, etten useinkaan täällä bongaa sellaisia tyyliguruja, joiden pukeutuminen hätkähdyttäisi. Itsehän en ole hätkäyttäjä, enkä edelläkävijä, mutta kaipaisin sellaisia omaan näköpiiriini.  Niitä Helsingin katujen rohkeita naisia, joiden tyyli inspiroi, pelottaa, naurattaa ja kiinnostaa. Sellaisiin olisi ihana törmätä joka päivä!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: huppari, Mainio (saatu) // leggarit, Pieces // kengät, Vans (saatu Zalandolta) 
 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Huomenta! Piti kirjotella vähän lauantain lemppareita ja musajuttuja, mutta sitten iski ihan perinteinen puhe- tai siis tässä tapauksessa kirjoitusripuli. Viikko on mennyt taas niin nopsasti, että halusin vähän käydä läpi, mitä kaikkea sitä onkaan ehtinyt puuhailla.

Maanantai meni – kuten kerroin jo aikaisemmin – Tammerfesteistä toipumiseen. Oltiin sunnuntain ja maanantain välinen yö mökillä, mutta niinhän se vaan oli, että maanantai meni silti vain jumitukseen. Illalla tilattiin ihan törkeän iso kasa sushia ja syötiin kaikki.

Tiistaina minulla oli hirveä energiapuuska, vaikka tosiaan olin saanut unta vasta aamuviideltä. Lähetin sata sähköpostia ja illalla käytiin leffassa katsomassa The Circle. Oli aika erikoinen elokuva! Pakko jatkaa leffan teemasta täällä blogissakin joku päivä.

Keskiviikon minä vietin oikeastaan A:n siskon ja tämän vauvan kanssa. Suikkaroimme pitkin kaupunkia. Kävin ensikertaa Koskarin alakerran lastenkirppiksellä, koukutuin silmälaseihin (hirveä rillihimo, vaikka yleensä inhoankin pitää silmälaseja) ja lopuksi ajoimme vielä siskoni luo Holvastiin.

Torstain ja koko viikon kohokohta oli, kun F tuli kotiin! Oli ihanaa saada murunen halauksiin. Tosin yhteistä arkea kesti vaan muutama tuntu, ennen kuin mummo ja pappa tulivat noutamaan tytön hotelliyöhön ja koulureppuostoksille! Suuntasimme A:n kanssa minun ystäväni perheen kanssa Pikku Kakkosen puistoon, josta tulikin sitten huonolla tavalla ikimuistoinen kerta. Jatkan varmasti tästäkin aiheesta vielä joku päivä, mutta pähkinänkuoressa asia meni niin, että tuntematon mies sai sairauskohtauksen puiston edessä, jonka seurauksena meidän seurue oli ensimmäisenä (ja viimeisenä) tapahtumapaikalla ja asian ytimessä. Tärisyttävä tapaus, vaikken itse edes ollut meistä se, joka esimerkiksi elvytti.

Perjantaina F tuli kotiin jo aamupäivästä. Ylpeänä uudesta repustaan ja intoa puhkuen. Vietettiin päivä yhdessä niin kotoillen kun vaan voitiin. Omituinen aurinko-sade-ukkossää antoi siihen ihanat puitteet. Polteltiin jo vähän kynttilöitä. Illalla minä, siskoni ja A:n sisko puolestaan suuntasimme tyttöporukalla Kaislaan Miljoonasateen keikalle. Sää oli vähän epävakaa, mutta meillä oli kivaa! Tultiin ihmisten aikaan kotiin. Oli ihana käydä peittelemässä vielä jo nukkuva F.

Odottelen tätä viikonloppua kovasti. Kerrankin olemme kaikki kotona. Ja vieläpä niin, ettei ole erityisiä suunnitelmia!

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Kirjoitin maanantaina siitä, kuinka ikävöin aina välillä Helsinkiin. Kuinka Helsinki-haikeus iskee puseroon, kun miettii kesäöitä, ratikkakiskojen kolinaa ja ruuhka-aamujen tunnelmaa. Mutta vaikka välillä ikävöinkin, ei se tarkoita sitä, että haluaisin enää takaisin. Päinvastoin.

Kun kerroin teille ensimmäisen kerran muutostamme Tampereelle, olimme asuneet kaupungissa jo kuukauden päivät. Vaikka muutto ei ollut itsestään selvä tai päähänpisto, tuntui moni asia lähtevän liikkeelle kuin itsestään. Arki kun on kaupungista riippuen aikalailla sitä samaa. Vaan kun arjen toimintojen lisäksi elämiseen liittyy kaikkea sellaista henkistä ja käytäntöä suurempaakin, joka ei ole toimintojensa summa.

Olin vieraillut jo ennen A:n tapaamista Tampereella tiheästi siskoni luona – ja rakastunut kaupunkiin silloin jo ensi silmäyksellä. Moni paikka oli siis ennen muuttoa entuudestaan tuttu, kaupungissa ystäviä ja mielessä jopa muutamat reitit, joilla pääsisi varmuudella rautatieasemalta Sokokselle ja sieltä sitten siihen parhaaseen sushipaikkaan ja Uhanalle. Tampereelle asettuminen olikin kuin olisi törmännyt vanhaan teinirakkauteensa: Lämmin halaus, tuttu syli ja tunne, että oli helppo olla. Ajankin päästä.

Vaan kun teinirakkauteen törmään kolmen kympin jälkeen, ei hommat ole enää sama, kuin silloin joskus. Toinen saattaa vaikuttaa tutulle. Ehkä onkin sitä vähän, mutta todellisuudessa pinnan alla on paljon muutakin. Tampereelle tulossa olikin jotain tuttua, kotoisaa ja rakasta, mutta myös hirveästi sellaista, joka piti – ja edelleen pitää – opetella uusiksi ja kokonaan alusta. Vaikka tiedänkin bussireitin meiltä siskolleni ja osaan joidenkin asuinalueiden nimet jo ulkoa. Vaikka kadulla joku saattaakin jo huutaa minulle moit, on edessäni silti ihan uusi ja tuntematon maailma. Sellainen, jonka keskellä olen välillä ihan ihmeissäni.

Koska kuten teinirakkauden kanssa uudelleentörmäämisessä, on tässäkin tilanteessa paljon hämmentäviä osasia. En olisi uskonut, kuinka paljon kaupungeissa on asioita ja kirjoittamatonta tietoa, joita ei vierailuilla saa käsiinsä. Kuinka haastavaa onkaan näin aikuisiällä opetella asiat uusiksi: Selvittää jokainen reitti Google Mapsista, olla ihan pihalla kun toiset puhuvat tesomaista, lietsuista ja nässyistä. Tuntea ulkopuolisuutta keskellä Keskustoria ja hymähtää aina kun kuule vatta-sikku-nysse -kieltä (ja samalla tajuta, että minähän se oudosti puhuva tässä kontekstissa taidan olla). 

Teinirakkaudet perustuvat usein tunteeseen. Aikuiset parisuhteet työntekoon. Nyt, minulla ja hänellä, on molemmat kortit käsissämme. Tampere ja minä tiedämme rakkauden ensi huuman. Meillä on myös hitusen jo esimakua siitä, kuinka voimme olla aikuisina yhdessä. Kyse taitaakin olla tästä eteenpäin siitä, että opettelemme toistemme viat ja parhaat puolet. Totuttelemme toisiimme, annamme aikaa. Sitä on rakkausavioliiton tahtominen.

-Karoliina-

Share

Pages