Ladataan...
Kolmistaan

Olin viime viikolla erääseen sisältöyhteistyökampanjaan (näette sitten ensi viikolla) liittyvissä kuvauksissa. Vaikka bloggaajan työ onkin pakottanut olemaan kameran edessä, tilanne oli uusi ja jännittävä. Nyt en seissyt kotinurkilla omissa vaatteissani kaverin kuvaamana (kuten näissä kuvissa), vaan kuvauksia varten tuli matkustaa Helsinkiin asti, istua tovi oikean meikkaajan meikissä, saada ammattilaisen tekemä kampaus ja kaiken lisäksi töröttää vielä kuvissakin niin, että viisi henkilöä hyöri koko ajan ympärillä. Voitte kuvitella, että tilanne oli erikoinen. Ja niin glamourinen, että harvoin sellaista saa tässä omassa blogigenressäni kokea.

Samalla, kun kuvien eteen nähty vaiva kasvoi, kasvoi myös jännitykseni. Nooran kanssa kuvaaminen sujuu jo ihan rutiinilla, enkä useimmiten edes muista jännittää. (Ja jos näytän epäluonnolliselle, Noora täräyttää, että ”tää ei toimi, tee jotain”.) Mutta kampanjakuvaus palautti kuitenkin mieleeni kaikki ne kamerajännitystilanteet, mitä aina ennen koin blogikuvia otettaessa. Seurauksena tästä syntyi tilanne, jossa ajattelin ihan liikaa sitä, miltä näytin. Lopputuloksena värisevä, silmistä iloton, missihymy.

Kuvaaja aisti ehkä tilanteeni, ja alkoi laukoa salamavalojen välskeessä ihania sanoja: ”Oi ihana, ihana hymy, onpa kaunista”. Vaikka tiesinkin, että tämä kuului asiaan – noin kuvaajat aina tekevät – kehut rentouttivat minua. Tuli rennompi olo. Tuntui sille, että minä omana itsenäni riitin kameran eteen, ei tarvinnut jännittää. Loppuosasta kuvauksia voin sanoa jopa nauttineeni.

Mietiskelin kuvaustilannetta vielä uudemman tovin junamatkalla kuvauksista kohti kotiin. Hassua, miten kauniit sanat pystyivät vaikuttamaan – vaikka kuinka ammattiin liittyvällä suulla olikin sanottu – olooni. Jos ihanat adjektiivit rentouttivat minua silminnähden kuvissa, mitä kaikkea hyvillä sanoilla saisi aikaan tosielämässä. Toki silloinkin, kun joku sanoi jotain kaunista kuoresta. Mutta erityisesti silloin, kun toinen yksilö oli nähnyt jotain kaunista sisäisestä, oikeasta, sinusta.

Olen tavallaan hyvä, tavallaan huono sanomaan kehuja muille. Tuntuu, että osaan kehua paitaa, piirustusta, hyvää ruokaa. Sellaisia konkreettisia asioita. Suurten asioiden äärellä saatan kuitenkin olla huono kehujen antaja. On paljon vaikeampi sanoa toiselle – jos kyseessä ei ole oma puoliso tai lapsi – kuinka tärkeä tämä on. Unohtuu sanoa ystävälle, kuinka korvaamatonta hänen tukensa onkaan. Kuinka rakas sisko on, miten parhaan jengin kanssa saa tehdä töitä tai miten ihanaa on, että on saanut tuollaisen anopin. Sellaiset isot ja merkittävät sanat jäävät usein sanomatta. Ihan pöhköä!

Sovelsin kehuperiaatetta muutamana iltana tyttäreen. Kun hänellä oli kiukkuinen tai paha mieli, aloin kertoilla ihania asioita. Aloin kertoa, miten ihanalle tyttö vauvana tuoksui, miten taitava hän olikaan päivällä harrastuksessa, miten kivalle tuntui hänen katamansa pöytä tai se, että vakioriidasta ei tarvinnut tänään riidellä. Vaikkei kehut joka tilanteeseen sovikaan, eikä niitä jaksa aina ladella, on tällä taktiikalla selätetty monta kurjaa mieltä. On käännetty katse hyvään. Meillä molemmilla.

Elämässä pitäisikin joskus olla mukana sellainen oman elämänsä ”kuvaaja”, joka huutelisi edessäpäin kehuja: ”Just noin. Toi on hyvä. Jatka samaan malliin.” Tai vähintäänkin se Ally McBealista tuttu tunnari, jonka tahtiin tuntisi itsensä vähintään loisteliaaksi päähenkilöksi, jos ei jopa supersankariksi.

Mikä olisi muuten sun oman elämän tunnari, voimaa antava biisi? Mulla olisi Anna Puun Nälkäinen sydän, jossa on niin cheekimäistä leijuntaa ja annapuumaista kuplintaa, ettei siitä voi kun kuunnella hymy huulilla.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: tunika, Ivana Helsinki* (kotimainen tekstiili) // housut, Zara// tossut, Flattered*

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kuten kirjoitin viime viikolla, tavoitteeni on, että 80% ostamistani tekstiileistä vuonna 2018 on kotimaisia.

Koska kaappini on kuitenkin pullollaan vanhoja (kotimaisia) lemppareita, jotka olen ostanut jo aikaisemmin, ja joita pidän edelleen joka päivä, ajattelin tehdä pienen katsauksen vanhoihin suosikkeihini. Tai siis ei vanhoihin, vaan ennemminkin ikisuosikkeihin.

  • IVANA HELSINGIN PITSIMEKKO, jonka esittelin ensimmäisen kerran blogissa joulun alla 2015 täällä. Vaikka en enää ikimaailmassa pukisikaan mekon kanssa tuollaista vyötä kuin muutama vuosi sitten, on mekosta tullut se vaatekaappini kulmakivi, jota ilman en varmasti voisi enää elää. Tuo mekko kun sopii oikein yhdistettynä niin arkeen kuin juhlaankin ja on sellainen luottovaate, jonka vetäistessä ylle olo on joka kerta minunlaiseni.
  • BILLE BEINON COLLEGE-PAITA. Ostin paidan extempore-ostoksena joskus reilu vuosi sitten, ja olen pitänyt sitä ihan hirmuisesti. Ulkomuodoltaanhan paita ei ole mitenkään maata järisyttävän erikoinen, mutta yksinkertaisuudessaan se toimii juuri niin kuin toivon kollaripaidan toimivankin. Tällä on menty työpäivät, kotikollaripäivät, mökit ja rennot tapaamiset. Voi olla, ettei paita ole näkynyt koskaan varsinaisessa asupostauksessa, mutta Instagramissa sentään.
  • UHANA DESIGNEN VILLAHOUSUT*. Nämä tuttavuudet ovat minulle ihan uudet, vain reilun kuukauden vanhat, mutta silti tiedän, että kyseessä on oman vaatekaappini klassikot. Pöksyt eivät kutita, ne ovat ihanan lämpimät ”leggarit” ja niillä kehtaa mennä minne tahansa. Olen ollut näillä ulkoilujen lisäksi mm. tyttären tanssin joulunäytöksessä, kylässä ja kaupungilla. Ihmettelen, miksi panttasin niin monta vuotta pöksyjen ostamista.
  • IVANA HELSINGIN MARTTI SYRJÄ -VIITTA. Tämä on samalla tapaa luottovaatteeni kuin Ivanan pitsimekko. Välillä viittaa voi pitää ikään kuin mekkona, joskus se toimii sisätilojen neuleena paidan ja farkkujen kanssa. Toisinaan – lämpimillä alemmilla kerroksilla – viitta esittää ulkotakin virkaa. Samalla, kun viitasta on tullut MINUN luottovaatteeni, taitaa se olla siskonikin lempilainauskohde minun kaapistani.Viitta taisi ensi kerran näkyä blogissa tässä postauksessa ja viimeisimmän kerran taas tänä syksynä. Huomaatteko, miten koomisen samanlaiset asut minulle on valikoitunut viitan pariksi, vaikka välissä on useampi vuosi?
  • FINLAYSONIN MUUMILAKANAT*. No nämä lakat eivät varsinaisesti ole minun,  mutta joka kerta kun petaan ne F:n sänkyyn, minulle tulee hyvä mieli. Lakanoiden väri on ensinnäkin ihana. Kuin karkkia petaisi sänkyyn- Toisekseen lakanat ovat jokaisen peruskerran jälkeen kuin uudet. Vaikka en ehtisikään joka kerta mankeloida, nuo lakanat ovat kuin pakasta reväistyt, kun isken ne F:n sänkyyn. Tätä ominaisuutta toivoisi ihan kaikilta lakanoilta.
  • MAKIAN RAGLAN PARKA*. Tätä voisi sanoa todelliseksi luottotakkimalliksi. Edellin Raglan Parka palveli 2011-2017 ja uuden takin - vähän vaan kirkkaammalla vihreällä sävyllä - sain ennen joulua. Mitäpä sitä hyvää vaihtamaan, kun tietää, että malli käy, siihen ei kyllästy ja takki sopii suurimaan osaan muista vaatteistani. 

No mikä näistä viidestä tuotteesta tekee ikisuosikkini? Ensinnäkin se, että kaikkien laatu on sellainen, että joka käytön ja pesun jälkeen vaate vaikuttaa edelleen kuin uudelle. Minusta ainakin suuri osa vaatteen kauneudesta tulee siitä, että se on siisti, rypytön, nukaton ja täysissä väreissä. Kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Toinen syys näiden tuotteiden ihanuuteen on se, että ne sopivat (ainakin minun elämäntilanteessani) tilanteeseen kuin tilanteeseen. Paitsi lakana ehkä nyt vain sänkyyn, öhöh. Vaatteen monikäyttöisyys lisää käyttökertoja ja samalla tuote maksaa koko ajan itseään takaisin.

Kolmanneksi – tietenkin – kauneus. Koska ei mistään tekstiilistä tule lemppari, jos sitä ei ole ilo katsella.

Hauska nähdä, mistä tuotteista tulee tämän vuoden suosikkini. Uskoisin, että napakymppejä voi tulla useammin kuin ennen, koska vaateprojektini myötä minun tulee harkita tekstiilien hankintaa tänä vuonna paljon tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin.

Mitkä seikat yhdistävät sinun lempivaatteitasi?

-Karoliina-

*saatu

Kuvat: Ivana Helsinki -mekko & Finlayson-lakana, minä // Ivana Helsinki -viitta, Armando Tranquille //Makia Raglan Parka, Uhana Design & villahousut, Noora Näppilä

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

 

Tuntuu hullulle ajatella, että nyt vietetään vuoden 2017 viimeistä päivää. On kliseistä sanoa, että mitä vanhemmaksi tulee, vuodet menevät aina vaan nopeampaa. Mutta siltä minusta nyt todella tuntuu.

Viime vuonna, tähän samaan aikaan matkustin juuri Bremerhavenista kohti Hampuria A:n ja ystäväpariskuntamme kanssa. Parkkeerasimme auton perille tultua ihanan hotellin eteen ja söimme myöhemmin illalla viisi tuntia kestävän illallisen, jonka keskustenaiheet, maut ja varmasti myös naurunpyrskähdyksiä herättänyt yllätyslasku ei voinut olla jäämättä kaikkien osallisten mieleen.  Ja kun vuosi vaihtui 2017 vuoden puolelle, kävelimme ulos ravintolasta paikkaan, jossa ihmiset ampuivat raketteja kuin sodassa tykitetään ammuksia. Ja sitten minua kosittiin. Ihan yllätyksenä ja niin puskista, että oli pakko varmistaa, oliko tuleva sulho tosissaan.

Palattuani kotiin Saksasta alkoi armoton arki. Ensimmäisen kerran ikinä kahden työn tekeminen tuntui niin suurelle taakalle, että sen alle alkoi lyyhistyä. Tai oikeastaan enhän minä sitä edes oikeastaan tajuamalla tajunnut. Kroppa jatkoi vaan reistailuaan niin, että lääkärin oli pakko jossain vaiheessa sanoa, että tahtini oli liian kova. Olen joskus pohtinut, että tuosta ajasta pitäisi kertoa blogissa vielä joku päivä tarkemmin, mutta en tiedä, jaksaako vanhoja ankeuksia käydä enää uudelleen läpi. Ehkä joskus tai sitten ei.

Kaiken tämän kevään kiemuroiden keskellä A muutti Suomeen ja etäsuhde loppui. Niin ja me muutimme kevättalvella Tampereelle, tuntui, että tuo hetki oli ihan oikeasti viimeinen mahdollinen tehdä korjausliike työtahdin hiljentämisen suhteen ennen kuin isompia vahinkoja sattuisi. Mutta vaikka muutto menikin hyvin, oli muutto myös – taas – yksi stressinaihe lisää. Siinä kun muuttui kerralla ihan kaikki – elinympäristö, työt, eskari, koti ja sosiaaliset kuvioit. Ja vaikka muutto oli mieluinen ja toivottu, Tampere ja sen ihmiset osin tuttuja, meni aikaa, että tilanne normalisoitui. Asuinpaikka on kuitenkin niin paljon muutakin kuin asuin paikka.

Tämä syksy on mennyt keskellä uuden, yhteisen arjen opettelua. Tai sanotaanko niin, että varsinaisesti sitä yhteistä kodin sisällä olevaa arkea ei juuri ole tarvinnut mitenkään opetella. Mutta koska minä aloitin uutena H23:lla, F aloitti koulun ja A:n uran suunta muuttui, on meillä jokaisella ollut henkilökohtaiset opeteltavamme tässä uudessa tilanteessa. Ja siksipä tuntuukin, ettei puoli vuotta ole koskaan mennyt näin nopeasti. Vastahan F aloitti koulun ja nyt hänellä on jo puolet ekaluokasta takana. Ihan hullua!

No mitä tästä vuodesta 2017 jäi käteen? Ensinnäkin vuosi opetti sen, kuinka nopeasti aika menee. Haluan, että jatkossa pysähdyn vielä paremmin onnenhetkiin, koska en halua, että koko elämä menee näin nopeasti ohi ilman, että ehtii pysähtyä kaiken ihanan äärelle.

Toisekseen vuosi oli myös loistava opetus siitä, miten ihania asioita elämässä voi tapahtua ihan yllättäen. Toki ihmissuhdeasiat ovat ne kaikkein tärkeimmät, mutta kyllä minun täytyy sanoa, että en olisi viime vuonna tähän aikaan osannut edes unelmoida siitä, millaisia töitä ja millä tavalla saan niitä nykyisin tehdä. On aika mahtava fiilis siitä, että saa tehdä intohimoaan työkseen. Ja ennen kaikkea päättä ja räätälöidä monenkin työtehtävän ihan itse.

Tähän olisi luontevaa jatkaa ensi vuoden haaveet, tavoitteet ja unelmat, mutta tästä tulisi kyllä laittoman pitkä postaus. Siksipä kirjoittelen niistä sitten huomisessa postauksessa oikein antaumuksella. Niin, että kaikki rajat siitä, kuinka pitkä blogipostaus saa olla, paukkuu !

Ihanaa päivää ja iltaa kera rakettien ja perunasalaatin! Minä suuntaan kohta Umpun kampaamon kemuihin ja sieltä sitten perhevoimin ystäväperheen luo ottamaan vastaan vuotta 2018: Lapsia, sushia ja siskonpedissä nukkumista, ihan parasta!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Mekko: Ivana Helsinki, Lulu Dress

 

Share

Pages