Ladataan...
Kolmistaan

Minä täytän parin kuukauden päästä kolmekymmentäkolme. Olen ihan oikeasti kolmekymppinen, en vain rimaa hipoen sellainen. Olen aikuinen ihminen, joka tajuaa monien nuoruushullutustensa olevan 15(!) vuoden takaa, joka on tuntenut vanhimmat kaverinsa yli kolme vuosikymmentä ja joka on maksanut jo veroja niin paljon, että oikein kauhistuttaa.

Toisaalta olen sitä mieltä, että en ole perusluonteeltani muuttunut mihinkään vuosien saatossa. Ne luonteen palaset kun ovat pysyneet tuulessa ja tuiverruksessa tiukasti kiinni.

Mutta moneltakin osin olen kyllä eri ihminen kuin vaikka kaksikymmentävuotiaana, 13 vuotta sitten. On ollut itse asiassa ihana huomata, että kypsyminen, elämänkokemus, vanhemmuus ja vuodet ovat tehneet minusta tyytyväisen aikuisen. Sellaisen, jonka ei tarvitse rimpuilla väkisin takaisin nuoruuteen tai haikailla kaksikymppisvuosien perään, vaan joka tuntee olonsa hyväksi, vaikka vuosia tuleekin koko ajan lisää.

Aikuistumisen yksi mahtavia puolia onkin ollut huomata, että aikuinen voi olla niin monella tavalla. Että ei aikuisuus olekaan mikään kirosana, vaikka niin saattoi nuorempana ajatella. Jollekin aikuisuutta on elää joogaretriitissä Balille, toiselle aikuisuutta on omakotitalo ja viisi lasta. Jos olisin pohtinut parikymppisenä, mitä aikuisuus minulle tarkoittaa, olisin varmasti ajatellut paljon kapeakatseisemmin. Nyt olen ymmärtänyt, että ikä ei aina automaattisesti tee ihmisestä tietynlaista. Ja se, pitääkö jalassaan tennareita vai nahkakenkiä ei kerro myöskään todellisesta aikuisuustasosta mitään. Meitä kun tuntuu olevan niin monenlaisia, monessa eri paketissa.

En koe, että minulla olisi ollut juurikaan varsinaista kolmenkympin kriisiä, vaikka toki ikä on saanut ajattelemaan joitakin asioita eri tavalla. Kriisejä toki kyllä on ollut, mutta ne eivät ole varsinaisesti liittyneet ikään. Jos jokin asia on kuitenkin alkanut viime vuosina kiinnostaa – ja sen lasken iän syyksi – on intoni lukea elämäntapaoppaita ja pohdiskella omaa käytöstäni. Viime viikolla vinkkasin teille tästä kirjasta, tällä hetkellä BookBeatin kuulokkeistani kuuluu puolestaan Elina Tanskasen Onnellisesti yhdessä, opas rakastavaan parisuhteeseen -teos, jossa annetaan vinkkejä ja ennen kaikkea ajateltavaa hyvään parisuhteeseen. Aivan loistava opas ihan jokaiselle parisuhteelliselle tai sellaiseksi halajavaksi.

Nuo elämäntapaoppaat ovat siinä mielessä muuten kummallisia, että vaikka niissä usein jauhetaankin miljoona kertaa kuultuja teemoja, saavat ne usein ajattelemaan asioita silti aivan uudella tavalla. Tanskasen kirjassa teema minusta yksinkertaistettuna on ”tee toisille, mitä toivoisit itsellesi tehtävän”. Kuulostaa aika tutulle, vai kuinka? Hän on kuitenkin paketoinut ajatuksensa niin herättelevään pakettiin, että minä olen ihan oikeasti kokenut aikamoisia oivalluksia. Tärkeimmät vapaasti referoituna tässä:

  • Tunne ei ole väärin. Saa tuntea. Mutta toiminnan ei ole oltava suora seuraus tunteesta. Voi siis toimia fiksummin kuin mitä sisällään tuntee.

Ja toinen:

  • Millaisen elämän haluat? Tukeeko toimintasi ja yksittäiset tekosi tätä tavoitetta? Jos ei, muuta toimintaa niin, että se tukee.

Tämmöistä(kin) se kai on olla aikuinen. Lueskella kaiken maailman ihmisyydenkasvukirjoja ja vöyhöttää niistä innoissaan toisille. Taidanpa mennä tästä nyt aivan katsomaan Siltaa, kuten kaikki muutkin ikätoverini, surauttaa miehelleni ja minulle terveelliset smoothiet (koska tässä iässä on pakko ajatella jo kaiken maailman sepelvaltimotauteja) ja mennä nukkumaan villasukat (okei, Sidosteen pörrösukat) jalassa.

Ja hei: On se hassua, miten moni elämän asia ja oivallus vie aikaa. Vuonna 2015, juuri kolmekymmentä täytettyäni, vasta tutustuin life coach -oppaisiin.Mietin, tuleeko minusta tästä syystä hippi ja pohdin, olisiko tämä sitä kuuluisaa ikäkriisiä. 

Miten ikä on muuttanut sinua?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

Share

Ladataan...

Niin se vaan iski viime yönä ihan yllättäen. Tunki uniin, keskeytti levon, teki olon ahdistuneeksi.

Olen pitkän aikaa ollut ilman sen suurempia stressejä. Joskus on ollut töissä kiirettä, paljon hommaa, mutta silti en ole ollut stressaantunut. Olen osannut ottaa töitä sopivasti ja kieltäytyä myös oikean verran. Olen tajunnut, että vaikka voisin tehdä töitä iltaisin ja öisin, en tee niin. Olen halunnut, että levolle ja perheelle on tarpeeksi tilaa.

Viime yönä kuitenkin ajatukseni juoksentelivat pitkin postauksia, aikatauluja ja luvattuja sähköposteja. Missä välissä ehtisin kuvata kampanjakuvat, kun valoa ei edelleenkään ole iltaisin, kun saavun töistä kotiin? Miten en ole vieläkään muistanut vasta siihen yhteen tärkeään sähköpostiin ja missä välissä tekisin ne pari lisähommaa, jotka lupasin ottaa perusviikkorutiini kaveriksi?

Vaikka rakastan oman työni vapautta ja sitä, että voin tehdä aikatauluni itse, lue se joskus samalla myös paineita. Ennen oli helppoa sanoa, etten voi juurikaan ottaa esimerkiksi tapaamisia arkipäiville, koska opetöistä ei vaan yksinkertaisesti lähdetty kesken päivän minnekään.

Nykyisen työni vapaus on ihana asia, mutta välillä se on myös taakka. Tai ehkä en ole vielä vaan oppinut aikatauluttamaan asioitani vaan oikein. Otan poikkeuksetta joka viikko erilaisia kokouksia ja tapaamisia, jota toki liittyvät töihini, mutta jotka samalla myös aiheuttavat sen, että varsinaiselle kirjoitustyölle jää yhä vähemmän aikaa. Sitten kiroilen kalenteri kädessä ja pähkäilen pääni puhki, minne väliin minkäkin homman ja työn tungen.

Nyt pitäisi keksiä jokin tapa katkaista tämä olotila. Koska oikeasti – kun järjellä miettii – ei tässä mitään hätää ole. On yksi viikko vähän enemmän töitä, mutta sitten pitäisi edessä olla taas ihan normiviikkoja. Olen aloittanut taas pikkuhiljaa vuoden vaihteen jälkeen liikunnan ja se on ollut yksi hyvä tapa purkaa paineita. Mutta ei siellä salilla voi kuitenkaan joka hetki olla. Ehkä jokin pieni hengityskaava tai mentaaliharjoitus? Vinkkejä otetaan vastaan!

Vähän pännii, miten elämä menee näin aaltoina. Olin kuvitellut, että tämmöiset olotilat on jo mennyttä elämää ja olen löytänyt tasapainon töiden teon suhteen. Mutta sieltäpä se sitten taas takaraivosta puski. Toivotaan, että epätoivottu vierailu jää tällä kertaa lyhyeksi. 

-Karoliina-

Asu: pipo*, Kivat (suomalainen tekstiili) // takki*, Joutsen (suomalainen tekstiili) // villahousut*, Uhana Design (suomalainen tekstiili) // lapaset, Lindex // kengät, Timberland

Kuvat: Noora Näppilä

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Minun kaverini jätti syksyllä työpaikan, jossa oli voinut pahoin kauan. Päätös ei ollut äiti-ihmiselle ja asuntovelalliselle helppo, mutta kun hän lopulta päästi irti, tipahti sellainen taakka ystäväni harteilta, ettei hän ollut osannut edes kuvitella. Vaikka irtosanoutumisen syy olikin pyrkimys parempaan, tajusi ystäväni vasta vapauden koitettua, että töissä oli mättänyt moni sellainenkin asia, jota hän ei ollut siellä ollessaan edes osannut tunnistaa. Ja kun päätös lähdöstä oli tehty, ystäväni valtasi helpottuneisuus. Minun silmiini hän oli taas pitkästä aikaa oma itsensä.

Työpaikan jättämisellä ei ollut kuitenkaan pelkästään positiivisia vaikutuksia. Sen lisäksi, että ystäväni vanhemmat syyllistivät pelkäsivät tyttärensä jäävänsä työttömäksi (ei jäänyt), oli eräällä ystäväni (ex-)työkaverilla paljonkin asiaa irtisanoutumisen tiimoilta. Pääpointti tämän sanomassa oli se, että ystäväni teki väärin. Ja väärin nimenomaa siksi, että ”elämässä ei koko ajan tarkoitus olla vain onnellinen. Pitää pystyä kestämään arkea”, oli ystäväni työkaveri näpäyttänyt viimeisen työpäivän loppukaneetiksi ja marssinut sitten ovesta ulos.

Ystävääni, joka oli kyllä päätöksensä takana, jäi kuitenkin vaivaamaan nuo sanat. ”Olenko mä joku hedonistipaska vai mitä?” Ei olllut. Ja nyt kerron, miksi.

Onnellisuus on aihe, josta on saanut viime aikoina lukea niin paljon kirjoittelua kuin vain intoa lukea on ollut. Netti, kirjakaupat ja lehtihyllyt ovat pullollaan tekstejä siitä, kuinka ihmisiä opastetaan kohti onnea. Joskus onni löytyy vapaaehtoistyöstä ulkomailla, joskus karsituista kaapeista, downshiftaamisesta tai mielenhallinnasta. Onnellisuus ja hyvän olon tavoittelu on aikamme trendi.

Yhtäaikaisesti onnellisuus on kuitenkin myös tabu. Edelleenkin maamme on täynnä kurttuotsia, joiden mukaan onnellisuuden tavoittelu on mitä alhaisin elämän tavoite. Että jos aikuinen ihminen – herranjestas – pyrkii elämässään onnellisuuteen, on se merkki keskenkasvuisuudesta. ”Jos jokainen täällä tavoittelisi itsekkäästi vain onnea, ei siitä mitään tulisi”, oli ystäväni työkaverikin todennut. Ja samalla kiteyttänyt sen harhaluulon, joka onnellisuuteen usein mielestäni virheellisesti liitetään – onnellisuuden ja onneen pyrkimisen ajatellaan olevan itsekästä.

Vaikka en toki voikaan sanoa muiden ihmisten onnellisuudesta paljonkaan, olen sitä mieltä, että onnellisuus – nimenomaan – ei ole itsekäs asia. Vaikkapa nyt seuraavista syistä:

  • Harva ihminen on onnellinen omassa ylväässä yksinäisyydessään. Jos ajatellaan onnen tulevan yksin omaa itseään pönkittäen, on se aika utopistinen ajatus (terveiden ihmisten keskuudessa, narsistit ja muut tämän tyypin ihmiset erikseen). Yleensähän onni syntyy yhteydessä muihin ihmisiin. Onni tulee lasta silittäessä, rakastaan suudellessa, ystävien keskellä nauraen.
  • Onnellisuus on myös asia, jonka olemassaolon tai sen puutteen huomaa parhaiten toisten ihmisten seurassa. Jos olo on onneton, usein tätä tunnetta siirtää myös ympärilleen. Ja koska ne rakkaimmat ihmiset ovat siinä lähimpänä, siirtyy onni tai onnettomuus välittömästi ensin niihin kaikkein tärkeimpiin ihmisiin. Näin ollen suurin lähimmäisenrakkausteko on laittaa itsensä ja omat onnellisuustasonsa siihen jamaan, ettei siirrä kurjia fiiliksiä niihin kaikkein rakkaimpiinsa. Tämä oli asia, jonka myös ystäväni oivalsi silloin, kun tajusi karjuvansa työpaikkastressiään lapsille ja miehelleen.
  • Scandinavia Music Groupin biisissä lauletaan ”onni on perintöä”. Se on lause, jota olen monta kertaa miettinyt ja todennut myös yhtä monta kertaa nerokkaaksi oivallukseksi. Jos tekee itsensä onnelliseksi, tekee samalla myös perillisensä – lapset, ystävät ja vertaiskuvallisesti myös oman itsensä tulevaisuudenkin. On helpompi säteillä hyvää oloa, jos pohja onnellisuuteen on kunnossa. Jos lapset vaikka näkevä, että vanhemmat kohtelevat itseään ja toisiaan hyvin, tulee heidän päähänsä kuva siitä, kuinka asioiden kuuluukin olla. He eivät itsekään todennäköisesti suostu ottamaan mitä tahansa shaibaa niskaan itsekään. He tietävät, ettei tarvitse. He ovat arvokkaita.
  • Todellinen onnellisuus, sellainen sisältä tuleva on voima, jonka avulla maailman – vaikka nyt vähän ylvästä onkin sanoa – on astetta parempi paikka. Jos voi hyvin, jaksaa antaa kaunista palautetta muille. Jos voi hyvin, tekee epäitsekkäitä tekoja ja siirtää onnea. Jos voi hyvin, muistaa omat rajansa, halunsa ja toiveensa, eikä ajaudu katkeraksi. Onni lisää onnea. Kasvaa eksponentiaalisesti.

Seuraavan kerran, kun joku tulee sanomaan onnellisuuden olevan itsekästä tai väärää, aion kysyä, mitä ihminen tällä oikein tarkoittaa. Ihan liian usein ajatellaan, että vanhemman – erityisesti äidin – pyrkimys onneen, olisi jotenkin lapsilta, perheeltä ja ystäväni tapauksessa -  jopa työkavereilta - pois. Todellisuudessa kun asiat ovat aivan toisin: Yksilön onnellisuus lisää aidosti koko yhteisön onnea. 

Sitä paitsi: Jos asettaa arjen ja onnellisuuden tavoittelun toisensa vastapareiksi – kuten ystäväni työkaveri – voi elämä ollakin aika raskasta. Silloin pari mentaaliharjoitetta ja pohdinta siitä, miksi onnellisuus ärsyttää, on paikallaan. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Ivana Helsinki (saatu)

 

 

Share

Pages