Ladataan...
Kolmistaan

Mä olen aina pitänyt itseäni ennen kaikkea realistina. Mutta vasta nyt olen alkanut tajuta, että oikeasti olen ollut pessimisti. Sellainen, jonka ”ihan varmaan kohta tapahtuu jotain kauheaa -asenne” on tehnyt elämään enemmän ansoja kuin mitään hyvää. Se, joka on kuvitellut suhtautuvansa asioihin aika neutraalisti, mutta oikeasti maalaillut piruja seinille.

Minulla on lapsesta asti ollut sellainen asenne, että teen päässäni erilaisia skenaarioita eteeni tulevista asioista. Mentaaliharjoittelen.  Vaikka haaveilu ja unelmien miettiminen on ollut myös osa minua, olen nähnyt asioissa usein myös sen kurjemman puolen. Jos olen vaikkapa hakenut uutta työtä, olen toivonut onnistumista, mutta samalla psyykannut itseäni pettymykseen.

Tällainen tasapainottelu toivottavan ja ei-toivotun lopputuloksen välillä on toki varmasti ihan järkevääkin. Eikä plan-b:n tekeminen varmasti sekään ole huono asia. Minun on kuitenkin täytynyt myöntää – vaikkei se helppoa olekaan aina ollut – että pahimpaan varautuminen on tehnyt minut monessa asiassa onnettoman. Sellaisen ihmisen, jolla on ollut ympärillä vaikka mitä hyvää, mutta joka ei ole osannut nauttia siitä ihan siksi, että on koko ajan pelännyt, että kuitenkin sattuisi seuraavaksi jotain pahaa.

Mieleeni on jäänyt eräs quote parin vuoden takaa. En löytänyt sitä mistään enää, mutta quoten pääpointti meni jotenkin näin: 99% prosenttia kaikista huolista, joita murehdit etukäteen, ovat turhia murheita, koska ne eivät kuitenkaan toteudu.

Ja vaikka kyseessä tosiaan oli vain jokin Instagram-feediin teksti, piileskeli siinä jokin sellainen totuus, joka herätteli minua omista ajatuksistani. Koska noinhan se todella menee! Jos mietin omia elämäni isoja tai pieniä etukäteismurheita, harva niiden kauhuskenaarioista on lopulta kuitenkaan tapahtunut. Itse asiassa vaikka joku pelkoni olisikin käynyt toteen, on siitä usein seurannut lopulta jotain hyvääkin. Pitkässä juoksussa!

Toisekseen olen alkanut kyseenalaistaa tätä ”realistista” suhtautumistani asioihin. Olen alkanut pohtia, mitä hyötyä huolestumisesta oikeasti on. Tietysti isot asiat edelleen pelottavat ja jännittävät, mutta olen yrittänyt lopettaa erityisesti pienistä asioista murehtimisen. Tajunnut sen, että itse huolestuminen ei koskaan muuta lopputulosta yhtään mihinkään. Joskus toiminta voi muuttaa, ja sitten toisaalta on paljon asioita, jotka eivät ole omissa käsissä.

Olen miettinyt – quote-tekstiä ajateltuani – kuinka paljon elämässä olen hukannut energiaa turhaan murehtimiseen. Kuinka paljon tunteja ja päiviä olen hukuttanut huonoihin fiiliksiin, vaikka elämässä olisi silläkin hetkellä ollut paljon nautittavaa, iloittavaa ja nähtävää. Ajattelinkin, että ei elämä useinkaan ole paskaa, jos ei siitä tee sellaista. 

Joskus tällaiset ”elämä tuo eteen, mitä tuo -ajatukset” saavat minut kuitenkin raivokkaaksi. Niissä kun omasta mielestäni ainakin piilee joskus sellainen ajatus, että ihminen ei voi juuri vaikuttaa omaan elämäänsä. Aivan kun se olisi vain jokin ajelehtiva tukki. Minä uskon puolestani vahvasti siihen, että moniin asioihin voi vaikuttaa. Ja että omalla toiminnalla sen tukin suuntaa voi muuttaa. Samalla yritän kuitenkin myös muistaa sen, että niihin asioihin, joihin en voi vaikuttaa, en myöskään käytä turhaa energiaa. Tiedän, että tämän asian opetteluprosessi on vielä alussa, enkä läheskään joka kerta onnistu ylevissä tavoitteissani. Mutta on pakko myöntää, että jo nyt oloni on kepeämpi kuin koskaan aikaisemmin. Pienet teot kun on kuitenkin kaiken suurenkin alku.

Ennen olisin ajatellut, että ihminen ei voi muuttua. Että olen sitä, mitä olen aina ollut. Nyt – kaiken tämän innoittamana – olen alkanut uskoa myös siihen, että tällainen pessimistikin voi joku päivä olla ainakin osittain ihminen, joka ei näe kaikkialla uhkia. Sitä kohti mennään! Joskus hitaasti, joskus parilla askeleella taaksepäin, mutta silti kohti vähän taas parempaa asennetta. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Ladataan...

Minulle tapahtui muutama viikko sitten aika eriskummallinen tilanne. Olin menossa asiakkaana erääseen yritykseen*, jonka kanssa asiat olivat menneet jo vähän alunalkajaankin vähän hassusti. Meillä oli aikaisemin viikolla ollut eri käsitys ajanvaraukseen liittyvistä asioista, mutta luulin jo asioiden selvinneen puhelinkeskustelussa aikaisemmin. Olimme olleet eri mieltä eräästä käytännönasiasta, mutta mielestäni kyse oli ollut nimenomaa asiasta. Ei sellaisesta jutusta, jonka olisi tarvinnut mennä mitenkään tunteisiin tai muodostua muuriksi ihmisten välillä. Olin kuitenkin tulkinnut tilanteen hieman eri tavalla, koska kun astuin liiketilaan sisään, yrittäjä toivotti minut sisään aika jäätävällä vastaanotolla.

Aluksi minulla meni pala kurkkuun. Sitten alkoi verenpaine nousta. Alkoi kiusaannuttaa. Toisaalta olisi tehnyt mieli juosta itkien karkuun. Toisaalta hyökätä vähintään tuplatöykein sanoin takaisin. Näiden kahden tunteen – heikkouden ja kiukun – jälkeen tajuntaani iski kuitenkin järki. Tämä edessäni seisseen yrittäjän herättämä tunne kun ei nimittäin ollut minulle mitenkään uusi minulle. Eikä tuollainen kohtelu valitettavasti myöskään. Sekunnin sadasosassa tunnemuistini vei minut hetkiin historiassani. Sellaisiin tilanteisiin ja olotiloihin, joissa olin kokenut olevani maailman paskin tyyppi. Sellainen, jota saisi nöyryyttää ja haukkua.

Minulla on ollut elämässäni kymmeniä esimiehiä. Ihania, empaattisia, inhimillisiä, hyviä ihmisiä. Mutta varsinkin aikuiselämäni kynnyksellä, juuri niissä huonosti palkatuissa hanttihommissa, myös sellaisia pomoja, joita olin pelännyt ihan tosissani. Sellaisia, jotka saivat minun vatsan pyörähtämään kolme ylimääräistä kierrosta ja poskieni muuttuvan punaisen läikikkääksi pelkästään siitä syystä, että he astuivat huoneeseen. He olivat niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet nuorelle minulle selväksi, että en olisi mitään. Korkeintaan piikki lihassa. Se, joka teki asiat ihan väärin ja oli koko ajan tiellä.

Vaikka tuollaisista kokemuksista on sekä työ- että yksityiselämän puolella jo aikaa, sai parin viikon takainen kohtaaminen minut hetkessä samoihin olotiloihin kuin silloin joskus. Mutta mikä upeinta, tajusin myös – tällä iällä ja kokemuksella – etten ottaisi enää sellaista paskaa niskaan, joka ei sinne kuulu. Ymmärrän kyllä toki, että teen edelleen elämässä ihan sairaasti virheitä ja ansaitsen välillä ihan todellisia palautuksia, jos olen tehnyt jotain hölmöä. Mutta silloin kun en ole tehnyt mitään väärää, en kyllä (enää) halua tuntea, että olisin tehnyt jotain pahaa.

Tuli aika voimakas tunne siitä, että en hermostunut, enkä toisaalta murtunut. Pystyin händläämään tilanteen läpi niin, että pysyin jämäkästi kannassani, mutta silti säilytin normaalin puhetavan, enkä mennyt samoihin henkilökohtaisuuksiin kuin itse yrittäjä. Ja lopulta saavutimme kompromissin, jonka voisin kuvitella, että tyydytti meitä molempia osapuolia.

Pääpointti ei ollut kuitenkaan tilanteen lopputulos. Vaan se, että minusta tuntui todella, että olin ollut tilanteen ja toisen ihmisen törkeyden edessä sillä tavalla yläpuolella, mihin en olisi vielä vaikka muutama vuosi sitten pystynyt.

Ihanaa oli myös se, että huomasin, että tuollainen ihminen ei voinut pilata päivääni. Kai sellainenkin on jotain kypsyyttä, ei anna oman fiiliksensä mennä siitä, että saa itse kohtuutonta kohtelua.

Joskus minulta on kysytty, mitä haluaisin sanoa 20-vuotiaalle itselleni. Silloin kun asiaa on kysytty, en ole oikein osannut vastata tähän mitään. Mutta nyt tiedän. Sanoisin parikymppiselle itselleni, että ensinnäkin minun kannattaisi opetella suhtautumaan kritiikkiin ilman liian suurta vastarintaa. Koska aika usein kritiikissä – varsinkin jos se tulee läheisiltä – on pointtinsa. Ja niistä kannattaa ottaa opikseen, vaikkei se helppoa ja kivaa aina olekaan. Toisaalta haluaisin opettaa myös sen, että jos jonkun ihmisen seurassa tulee niin paha olo, että tekisi mieli oksentaa, täytyisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida. Silloin vika ei nimittäin ole useinkaan enää sinussa.

Valoisaa iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: korvikset, Uhana Design* // Rena-mekko, Ivala Helsinki  (IVALO)* // kengät, Converse

*saatu

*ei mikään yritys, josta olisin täällä/omissa somekanavissani hiljattain kirjoittanut 

Ladataan...

Muistan erään keskustelun useamman vuoden takaa entisen naapurini (=ihanan naisen, jonka kanssa on tullut viime aikoina pidettyä ihan liian vähän yhteyttä) kanssa. Elettiin joululoman loppua. Naapurini, joka yleensä teki todella pitkää päivää töissä, oli kerrankin ollut yli viikon ihan vaan lomalla. Hän hehkui onnellisuutta, voimaa ja hyvää oloa. Aloimme jutella lomien tärkeydestä hyvinvoinnille aluksi vähän tähän tyyliin, mutta sitten ystäväni tokaisi:"Ihminen on lopulta edelleenkin kuin luolamies. Jos se saa liikkua, syödä puhdasta ruokaa, harrastaa seksiä, nukkua ja viettää aikaa rakkaittensa kanssa, on se onnellinen".

Kun aloimme ruotia noita lauseita, tajusimme, että nuo viisi osa-aluettahan olivat ne kaikkein yksinkertaisimmat asiat elämässä, mutta samalla juuri ne, josta nykyihminen ensimmäisen alkoi karsia, jos kiire alkaa painaa päälle. Skipata hyvän ruuan pikaversiolla, unohtaa kaikenlaisen hikoilun, lyhentää yöunia ja valitaa työt ja velvoitteet perheen ja ystävien sijaan. Kun alkoi tätä asiaa oikein ajatuksella miettiä, tuli tunne, ettei ollut ihme, että niin moni ihminen koki voivansa huonosti. 

Kun tässä taannoin sain kotona kaappien karsinta- ja siivousvimman, tajusin, että se oli pienessä mittakaavassa tätä ihan samaa "palaa perusjuurillesi -settiä". Kaapit olivat alkaneet nimittäin tässä Tampereella asutun vuoden aikana levitä ihan totaalisesti käsiin. Siksi, että tavaraa oli kertynyt liikaa, mutta myös siksi, että kaiken elämän keskellä jokin sellainen asia kuin siistit pinot ja rivit olivat tuntuneet täysin yhdentekevälle. 

Lopulta kuitenkin tuli sellainen tunne, että juurikin se pieni sivuseikka - kaappien kunto - alkoi tunkea jo ihan oikeastikin vähän jopa hyvinvoinnin esteeksi. Kun tuli töistä kotiin ja olisi kaivannut rauhaa ja leppoisaa oloa, alkoi vaan ahdistaa se, kun tuntui, että kaapit kaatuvat niskaan. Että joka kerta, kun vaatetta meni hakeman, rasvapurkkia etsimään tai pyykkejä viemään kaappiin, turhautui, kun millekään ei ollut tilaa tai mitään ei löytynyt. Luolamies sisälläni oli alkanut kaivata rotia perusasioihin. Ja kun sen kaappeihin lopulta sai, olo keveni yllättävästi. 

Kun pakkasin tätä viikonloppua (josta kerron teille huomisessa postauksessa lisää) varten kassia ainoastaan sillä tiedolla, että olisimme menossa Tukholmaan, ahdistuin jo etukäteen pakkaamisoperaatiosta. Kun tällä kertaa edessä olikin kuitenkin siistit vaatekaapit, joista ylimääräinen kama oli annettu edellisviikolla kiertoon, sekä puolityhjät kylppärin kaapit, oli yllätys melkoinen - Pakkaaminen vei vain murto-osan siitä ajasta, jota se yleensä vei. Eikä  tullut edes asukriisejä (vaikken edes tarkasti tiennyt, millaisia tilaisuuksia varten pakkailin) ja ekoja kertoja elämässäni kosmetiikkapussit ja lentoa varten täytettävä litrainen muovipussukka eivät olleet ääriään myöden täynnä. 

Vaikka se niin pöhkölle tuntuukin - ja pieni boheemi sisälläni haluaakin elää välillä "villisti" välittämättä tarkoista siivouspäivistä tai siitä, muistaako aina syödä tai käydä lenkillä - on nuo pienet ja suuret arkiset perusasiat ne, jotka lopulta pitää ainakin minut virkeänä, hyvällä mielellä ja liikkeessä. 

-Karoliina-

 

Pages