Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin tämän postauksen kaksi kertaa ja deletoin molemmat. Sinänsä harvinaista, koska yleensä julkaisen kaiken juuri niin kuin sen ensimmäisen kerran olen näppäillyt. Tarkoituksenani oli kirjoittaa päivän kunniaksi jotain ylevää. Runollisesti nostaa ystäväni yläilmoihin. Riimeillä kiittää, riveillä kunnioittaa.

Kaikki se tuntui kuitenkin liian kliseiselle. Teennäisen vaaleanpunaiselle ja sellaiselle, että teitä olisi saattanut vähän naurattaa. Koska te jos jotkut, tunnette minut. Eikä minusta ole kiittelemään ainakaan isoin superlatiivein. Ennemmin halaan ja teen jättiannoksen lasagnea tai suklaamoussea. Tarjoan kotini illanistujaisiin, raivaan lautaset, kaadan lisää viiniä ja supsuttelen siitä teitä naurettavasta keittiöpullostani pöydille pesuainetta. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan.

Joskus ihan mietin, miten te olette valinneet minut. Koska se, miksi minä olen valinnut teidät, on ihan päivänselvää. Tehän olette ihania! Sinä, jonka kanssa muutin Helsinkiin ja nukuin ensimmäisen kesän pienessä yksiössä, samassa sängyssä, kun varaa ei ollut enempään. Sinä, joka olet samaa lihaa ja verta. Ja sinä, jonka kanssa en ikinä olisi varmasti tutustunut, jos se ei olisi ollut naisjengin kautta pakollista. Sinä, joka teet työpäivistäni aina paremman ja sinä, joka olet uusi sisko. Sinä, joka olit huono Tinder-match, mutta sitäkin parempi ystävämätsäys. Ja sinä, joka olet etäsuhdevertaistuki, Saksa-bestis, samanlaista chiliä. Sinä, joka laitat aina hirveän pitkiä äänivietejä. Ja sinä, jonka olen tuntenut 30 vuotta ja jonka suoruuttaa ja mutkattomuutta ihailen. 

Ystävänpäivä. Eihän me tietenkään tänäänkään ehditä nähdä, kun liikaa lapsia, töitä ja kiinni juostavia busseja. Mutta tiedättekö mitä? Ei se mitään! Koska kun tietää ympärillään olevan - vaikka sitten fyysisesti vähän kauempanakin - tällaisen joukon superihmisiä, ei voi kun olla kiitollinen.

Joten kiitti kamut. Ystävät. Tykkään teistä! Ihan tässä meidän arkisessa arjessa, ilman sydänleivoksia ja ylisanoja. 

-Karoliina-

Kuva:Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan












Taas on perinteinen siskoviikonloppu takana. Tällä kertaa suuntasimme viimekeväisen Tampereen sijaan Auroora-siskolleni Jyväskylään.

Hyppäsin heti perjantaina töiden jälkeen F:n kanssa junaan. Matkustimme Jyväskylään, josta äitini ja isäni nappasivat F:n isovanhempiviikonlopulle, ja minä suuntasin siskojeni kanssa kohti meidän yhteistä viikonloppua.

Perjantai meni viikon hommien jälkeen vain lötköillessä. Teimme safkaa, höpisimme, laahustimme yöpuvunhousuissa, lakkailimme kynsiä, teimme kasvonaamioita, katsoimme Vain elämää ja simahdimme jo ennen puolta yötä.

Lauantaina olimmekin sitten virkeitä melkein 14 tunnin yöunien jälkeen. Ja Jyväskylä otti meidät auringolla vastaan. Edellisillan kauhea myrkykin oli jo laantunut. Hummailimme koko päivän kaupungilla. Nappasimme Kirkkopuistossa kuvia, kävimme brunssilla Social Housessa, kirppistelimme keskusta-alueen kirppareilla ja vähän oikeissakin kaupoissa. Minä kävin - tietysti - taas vakio-ompelijallani, Atelje Iinan Iinalla, jonne vein tällä kertaa ison pinon tuunattavia vaatteita. Takkeja, paitoja, farkkuja ja mekkoja, joista pidän, mutta joissa jokin asia, esimerkiksi hartialinja, on vääränlainen.

Niin ja toteutinhan minä pitkäaikaisen haaveenikin Jyväskylässä : Vihdoin ja viimein ostin itselleni mustata Dr Martensit. Miten ihanat, ihanat kengät ne ovatkin. Saivat lempparikenkieni aseman aivan samoin tein.

Lauantaipäivän kaupunkikierroksen jälkeen alkoikin sitten jo valmistautuminen iltaan. Meikkailtiin ja käherrettiin tukkaa. Ja loppuilta menikin sitten RedNeckissä ja vanhassa kunnon Timessä. Ei voi kun taas ihmetellä, miten ihana ja lupsakkaa porukkaa Jykylä on täynnä. Samat kaksi tyttöä, joihin törmäsimme jo baarin jonossa, hummailivat kanssamme koko illan. Ihan huikean välitöntä...ja niin: Niin Jyväskylää!

Ai mikä se kauhea osuus sitten tässä ihanassa viikonlopussa oli? No se tapahtui vasta sunnuntaina. Olin jo lähtökuopissa kohti juna-asemaa kun rempaisin matkalaukkumme sellaisella voimalla, että jokin napsahti selässäni. Karmea kipu vasemman lapaluuni alla, ja lopulta jouduimme toteamaan, ettei minusta ole siinä tilassa, F:n ja sen pirun matkalaukun kanssa, junaan. Nöyränä tyttönä junalippua perumaan ja töihin soittamaan. Äidin ja isin lattaille piikkimatolla makaamaan ja särkylääkkeitä vetelemään.

Edellisyö meni osin kivuissa ja lopulta, särkylääkeannosta nostaen, horroksessa. Tänään selkä saatiin siihen kuntoon, että pystyimme lopulta F:n kanssa matkustamaan kotiin.

Mitä tästä siis opimme? No vaikka sen, ettei matkalaukku saa olla naista isompi.

Kiitos kuitenkin taas siskot! Oli ihana nähdä teitä!

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...

 

Kun Esko oli viime viikonloppuna Ruisrockissa, minä ja F vietettiin kesäpäiviä Tampereella mun siskon ja tämän poikaystävän luona.

Matka Onnibussilla meni hetkessä ja oleskelu paikan päällä rennosti. Minetti-jädeä, Pikku Kakkosen puistoa ja tätä rataa.

Vaikka Tampere onkin todella lähellä, tulee silti siskon luona käytyä liian harvoin. Heidän työt, opiskelut ja harrastukset kun menevät meidän normaalin rytmin vastaisesti. Se usein harmittaa. Onneksi myös lyhyt viikonloppu yhdessä piristää, ja nyt taas huomasi, että tällaisia tulee tehdä jatkossakin.

Kuinka usein teidän lapsenne näkevät tätejä, setiä tai enojaan? Lähellä asuvaa setäänsä F näkee parin viikon välein, mutta minun siskojani ehkä keskimäärin puolentoista kuukauden välein. Kesällä tiheämmin ja talvella harvemmin. Onneksi skype on keksitty :)

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Pages