Ladataan...
Kolmistaan

Olen tehnyt töitä kotona nyt kaksi kuukautta. Tai no. Olenhan minä ansainnut enemmän tai vähemmän elantoani kirjoittamalla kotikoneella jo vuodesta 2008, mutta nyt on ensimmäinen hetki elämässäni, kun en tee mitään muuta kuin kirjoitan. Ei tarvitse etsiä kirjoitusaikaa päätöiden ja kotielämän välistä. Ei ole pakko olla tiettyyn aikaan missään ja oikeasti ainoa aikataulu, joka meidän perheen elämää nyt sanelee, on F:n esikouluajat.

Tämä on tila, josta olen haaveillut jo vuosia. Ehkä aina. Ja onkin oikeasti todella hurjaa, että saan päättä työskentelyni ja työskentelemättä jättämiseni ihan itse. En ole koskaan ollut töissä, jossa voisi pitää etäpäiviä tai joissa olisi liukuva työaika, joten tämä on todella suuri harppaus minulle.

Kotitoimistossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Nyt kerron sen, miksi jokaisen ihmisen kannattaisi työskennellä kotona, jos siihen vaan mitenkään on mahdollisuus:

  • Töiden teon jaksotuksen saa päättää itse. Jos joku päivä haluan tehdä jotain muuta, ei ole pakko tehdä töitä ollenkaan. Mutta silloin tiedän, että toisena päivänä on tehtävä töitä tuplasti. On mahtavaa olla oman ajankäyttönsä herra rouva.
  • Sunnuntaifiilistä ei ole. Koko elämäni, ekaluokkalaisesta lähtien, minua on vaivannut sunnuntaiolo. Se tunne, että arki alkaa painaa jo päälle ja viikonlopun viimeisistä rippeistä ei voi oikein enää nauttia. Kun maanantain saa nykyisin aloittaa, kuten haluaa, ei sunnuntaioloa tule laisinkaan. Ihan käsittämätöntä!
  • Samalla, kun tekee töitä, voi tehdä myös muita hommia. Kesken kirjoituspaussin voin ripustaa pyykit, lakata kynnet tai valmistaa ruuan. Tuntuu, että sellaista turhaa luppoaikaa ei tarvitse enää pitää. Jos ei halua.
  • Työmatkoihin ei mene aikaa. Laskin, että minulla on mennyt tähän asti joka vuosi työmatkoihin 600 tuntia, eli 25 VUOROKAUTTA! Aivan älytöntä. Minulle jää nyt siis tänä vuonna melkein kuukausi enemmän aikaa tehdä jotain muuta: Olla perheen kanssa, liikkua, lukea, syödä hyvin, nähdä ystäviä ja perhettä, mitä vaan. 
  • Asioiden hoitaminen, virastoihin soittaminen, kampaajalla käynti ja kaikki sellainen on niin paljon helpompi sopia kuin ennen, kun ajat voi sopia myös aamulle ja päivälle.
  • Moni hoidettava arkiasia poistuu. Ei tarvitse muistaa ladata bussikorttia, ei tarvitse joka ilta tehdä eväitä, eikä meikata aamuisin, jos ei tunnu sille.
  • Töitä voi tehdä inspiraation mukaan. Ei toki aina. Joskus on vaan pakko runtata postaus, jos sellaista  ei ole vielä illaksi valmiiksi. Mutta usein voi odotella hyvää fiilistä ja kirjoitusoloa. Se on työnteon luksusta.
  • Ja lopuksi: Työnteko, jossa saa keskittyä ihan vaan työhön – ei työmatkoihin, kokouksiin, kellonaikoihin, määrättyihin kahvitaukoihin ja kikyihin – antaa mahdollisuuden keskittää energian siihen tärkeimpään työpäivän tehtävään – työhön!

Hei te muut kotityöläiset : Mikä teistä on kotitoimistossa parasta?

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olin kirjoittanut tälle päivälle kalenteriini, että postaisin Jyväskylän tyttöjen vierailusta luokseni Tampereelle. He tulivat keskiviikkona illan suussa ja lähtivät torstaina takaisin Keski-Suomeen niin, että minä ja F pääsimme itse asiassa samalla kyydillä tänne Hankasalmen mummolaan. Se oli tytöiltä sellainen 24 tunnin pikavisiitti, jossa sai nauraa taas niin, että jäätelö pursusi suusta ulos ja skumppa hönkäistiin naurukohtauksessa nenään. Nopea irtiotto meidän kaikkien arjesta. Lapsista, arjesta, miehistä, velvoitteista. Oltiin niin kuin vuonna 2004, jolloin tutustuimme yliopiston käytävillä. Tai siis melkein. Silloin ei menty nukkumaan 23.58. Eikä tosiaankaan herätty kasilta valmistelemaan monen ruokalajin aamiaista. Sillä tavalla ne ajat muuttuvat.

Toisella tavalla ajat eivät kuitenkaan ole muuttuneet mihinkään. Ei, vaikka meillä on nyt yhteensä viisi lasta. Yksi kerrostalokoti, yksi rivari, yksi omakotitalo. Asuntolainaa, yöheräämisiä, töitä ja töiden etsintää. On ihan superturvallista, että maailmassa on ihmisiä, joiden kanssa juttu alkaa aivan siitä, mihin se viimeksi jäi. Vaikka viimeksi olisi ollut puoli vuotta aikaisemmin.

Samalla, kun naurettiin meidän ensimmäisen opiskeluvuoden elämänmenolle. Raatikellarin euron illalle, taskusta löytyneelle yllätysvitoselle (jolla muuten ostettiin yksi yhteinen Hese-ateria) ja henkilölle, joka on vähän vähempi ruokainen kuin me kaksi muuta, iski tajuntaan jo se tosiseikka, että niistä nuoruusvuosista, opiskeluajoista, on ihan oikeasti jo aika paljon aikaa. Ja kun vastaan hoiperteli keskustassa joukko nuoria tyttöjä hiprakassa, mietimme, kuinka säälivästi itse olimme tuossa elämänvaiheessa katsoneet niitä todella vanhoja perheellisiä naisia, jotka eivät osanneet enää pitää hauskaa. Olen varma, että heidän silmissämme me olimme nyt niitä ikäloppuja tylsimyksiä.

Illan lopuksi istuimme puistossa ja haistelimme, mille kesäilta tuoksui. Muutama lasi skumppaa sai uneliaaksi. Onneksi kaikki olivat samaa mieltä, että tänä iltana ei lähdettäisi baariin. Mentiin nukkumaan.

-Karoliina-

P.S. Tässä taas osoitus siitä, miten bloggaaminen ei edelleenkään ole ihan verissä. En muistanut siinä kaiken kivan keskellä ottaa yhtään kuvaa tuosta vierailusta. 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulle on alkanut merkitä vapaus. Kun joskus nuorempana upposin suhteisiin ja unohdin nopeasti sen, mitä itse halusin, yli kolmekymppisenä asiat ovat toisin. Enkä tarkoita nyt sitä, että vanhempana janoan sinkkuutta. Vaan ennen kaikkea henkistä vapautta riippumatta siitä, onko suhteessa vai ei.

Ehkä siksi, että perhe-elämä vie – luonnollisestikin – niin kokonaisvaltaisesti mukanaan, on minulle sen vastapainoksi ihan hirveän tärkeää tietyt omat tavat, ystävät, aika ja ennen kaikkea tunne siitä, että voin kompromissien lisäksi tehdä jotkut asiat yksin tai itseäni varten. Minulle vapaus onkin parisuhdestatuksen sijaan se henkinen tunne, jolloin koen, että minun ei tarvitse esimerkiksi luopua ammatillisista haaveistani tai omista ajatuksistani toisen ja toisten vuoksi. Suurinta vapautta lieneekin se, ettei ole pakko olla parisuhteessa ja silti haluaa eniten juuri olla siinä. Ei missään muualla. Silloin kompromissit eivät tunnu minkään tai kenenkään uhraamiselle, vaan asialle, jonka haluaa tehdä ilolla.

Joskus vapaus tai tunne siitä löytyy yllättävistä hetkistä tai paikoista. Yksi konkreettinen vapauden välikappale löytyi viime viikolla, kun istahdin ensimmäisen kerran pyörän satulaan sitten muuttomme. Olin siihen astikin liikkunut täällä Tampereella kävellen ja vähän bussilla, mutta suurimman osan matkoista olemme kuitenkin kulkeneet autossa niin, että minä istuin apukuskin paikalla. Minulla on kyllä ajokortti, mutta inhoan autolla ajamista, eikä kuskina olo tuntuisi minusta yhtään luontevalle. Koska en itse aja autoa ja koska kävellen ei tule lähdettyä ainakaan niin nopeasti kovinkaan kauas kotipihasta, olin kokenut, etten ollut vielä ottanut itse tätä kaupunkia haltuun. Pyörän satulaan istuminen muutti kuitenkin kaiken. Pyörällä ajaminen toi minulle sellaisen vapauden tunteen, etten olisi voinut koskaan uskoa! Tuntui, kun kaupunki olisi siinä samassa hetkessä tullut ison harppauksen lähemmäksi minua. Ja minusta tuntui sille, että pyörän selässä kuuluin tänne Tampereen maaperään taas rutkasti enemmän kuin ennen sitä. Yhtäkkiä olinkin osa kaupungin hälinää. Sovin pyörätreffit kaupungin laidalle, polkaisin sitten Koskariin ja sieltä Hämeenkatua esikoululle ja kotiin. Etsin kadoksissa olleen kaupan, kurvasin rannan kautta mummopyörä allani. Kokemus oli oikeasti aika huumaava!

Hassua, miten pienet asiat merkitsevätkään niin paljon. En olisi uskonut, että se sama vanha pyörä, jolla olen rullannut vuosikaudet, toimikin nyt yhtäkkiä menolippunani vapauteen. Välikappaleena minun ja kaupungin välillä. Sellaiseen henkisen vapauden tunteen luojana, jota en olisi muuten – ainakaan näin nopeasti – saavuttanut.

Joskus pienet jutut ovat niitä tärkeimpiä. Liikkuva pyörän poljin, valmiiksi tehty aamusmoothie tai pieni kosketus olkapäähän. Oikeasti pienet jutut ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä. Niistä muodostuu koko maailma.

-Karoliina- 

Kuva: Pixabay // Quote: Pinterest 

Pages