Ladataan...

Niin se vaan iski viime yönä ihan yllättäen. Tunki uniin, keskeytti levon, teki olon ahdistuneeksi.

Olen pitkän aikaa ollut ilman sen suurempia stressejä. Joskus on ollut töissä kiirettä, paljon hommaa, mutta silti en ole ollut stressaantunut. Olen osannut ottaa töitä sopivasti ja kieltäytyä myös oikean verran. Olen tajunnut, että vaikka voisin tehdä töitä iltaisin ja öisin, en tee niin. Olen halunnut, että levolle ja perheelle on tarpeeksi tilaa.

Viime yönä kuitenkin ajatukseni juoksentelivat pitkin postauksia, aikatauluja ja luvattuja sähköposteja. Missä välissä ehtisin kuvata kampanjakuvat, kun valoa ei edelleenkään ole iltaisin, kun saavun töistä kotiin? Miten en ole vieläkään muistanut vasta siihen yhteen tärkeään sähköpostiin ja missä välissä tekisin ne pari lisähommaa, jotka lupasin ottaa perusviikkorutiini kaveriksi?

Vaikka rakastan oman työni vapautta ja sitä, että voin tehdä aikatauluni itse, lue se joskus samalla myös paineita. Ennen oli helppoa sanoa, etten voi juurikaan ottaa esimerkiksi tapaamisia arkipäiville, koska opetöistä ei vaan yksinkertaisesti lähdetty kesken päivän minnekään.

Nykyisen työni vapaus on ihana asia, mutta välillä se on myös taakka. Tai ehkä en ole vielä vaan oppinut aikatauluttamaan asioitani vaan oikein. Otan poikkeuksetta joka viikko erilaisia kokouksia ja tapaamisia, jota toki liittyvät töihini, mutta jotka samalla myös aiheuttavat sen, että varsinaiselle kirjoitustyölle jää yhä vähemmän aikaa. Sitten kiroilen kalenteri kädessä ja pähkäilen pääni puhki, minne väliin minkäkin homman ja työn tungen.

Nyt pitäisi keksiä jokin tapa katkaista tämä olotila. Koska oikeasti – kun järjellä miettii – ei tässä mitään hätää ole. On yksi viikko vähän enemmän töitä, mutta sitten pitäisi edessä olla taas ihan normiviikkoja. Olen aloittanut taas pikkuhiljaa vuoden vaihteen jälkeen liikunnan ja se on ollut yksi hyvä tapa purkaa paineita. Mutta ei siellä salilla voi kuitenkaan joka hetki olla. Ehkä jokin pieni hengityskaava tai mentaaliharjoitus? Vinkkejä otetaan vastaan!

Vähän pännii, miten elämä menee näin aaltoina. Olin kuvitellut, että tämmöiset olotilat on jo mennyttä elämää ja olen löytänyt tasapainon töiden teon suhteen. Mutta sieltäpä se sitten taas takaraivosta puski. Toivotaan, että epätoivottu vierailu jää tällä kertaa lyhyeksi. 

-Karoliina-

Asu: pipo*, Kivat (suomalainen tekstiili) // takki*, Joutsen (suomalainen tekstiili) // villahousut*, Uhana Design (suomalainen tekstiili) // lapaset, Lindex // kengät, Timberland

Kuvat: Noora Näppilä

*saatu

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Pages