Ladataan...
Kolmistaan

Tässä kuvassa on koko minun elämäni.

Ne kaksi kaikkein rakkainta.

Oma tytär. Vatsassani kasvanut. Jo olkapäähän ylettyvä. Samaa pippuria kuin minä. Se, jonka nenän asennostakin tiedän tämän tunnetilat ja se, jonka kanssa kipinät ja pusut sinkoilevat. Tytär, jossa tiivistyy jotain niin hienoa lapsena olosta. Mieltä myllertävää viisautta ja rapa poskella ojissa möyrimistä. Taivaan rantojen maalailua ja tarkkaa retoriikkaa.

Niin ja oma mies. Se vasta aikuisena löydetty, koko elämän ajan etsitty. Kauas olkapääni yli yltävä. Lempein ja viisain, johon olen tähän ikään törmännyt. Se, jonka kanssa kaikki on oikein. Se, jossa on sopivasti kitkaa ja vastusta, turvaa ja silitystä. Molempia oikeissa mittasuhteissa.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen kokenut olevani tietyllä tavalla tärkeämpi  kuin koskaan. Tärkeä siksi, että minä olen se olennainen linkki perheeni keskellä. Se, jonka vuoksi nuo kaksi ovat toistensa perheenjäsenet. Syy, miksi me kaikki olemme nyt tässä porukalla. 

Toisinaan mietin, miten ihmeessä olen voinut muodostaa näin hyvän sakin. Mikä onni onkaan ollut, että kaikki palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. Kuinka ihanaa on elää keskellä rakkautta. Kliseistä. Mutta siltä se vaan tuntuu.

Joskus linkkinä olo näiden kahden välillä tuntuu taas kauhealle taakalle. Joskus ajattelen, että minun on pelastettava kaikki. Pelastettava mies lapsiperheen kurjilta päiviltä ja pelastettava lapsi siltä, että ne ohjeet, käskyt ja vanhemman opastukset – varsinkin ne ei-niin-kivat – antaakin äidin sijaan joku toinen. Pelastettava, vaikkei kukaan sellaista ole minulta pyytänyt tai vaatinut. 

Silloin kuljeskelen tuntosarvet pystyssä ja etsin mahdollisia alkavia eripuria. Suomennan lapsen ajatuksia miehelle, miehen ajatuksia lapsille. Mietin, että ”voi vittu, monetkohan oksennustaudit ja täivaarat tuo vielä jaksaa” tai että ”voi kun et aikuisena ajattelisi, että me tehtiin kaikki sun kasvatuksessa päin persettä”.

Vaikka ihan turhaan. Sen olen vihdoin alkanut tajuta.

Koska ainoa, jota perheeksi kasvaminen on niin kovasti pelottanut, olen ollut minä. Ei nuo kaksi ole olleet moksiskaan. Mutta minä olen. On ollut vaikea päästää toinen aikuinen minun ja tyttären maailmaan. On ollut vaikea luottaa, ettei sängynpeittelyerimielisyys erota noita kahta toisistaan tai tajuta se, ettei tämänkään – niin täydelliselle kun se kaikessa arkisuudessaan ja ihanassa epätäydellisyydessään tuntuukin – tarvitse olla täydellistä.

Tajusin kaiken yhtenä ilta, kun katselin heitä salaa. He löhöttivät –lapsi ja se kaksimetrinen – 150-senttisessä sängyssä ja lukivat iltasatua. Sadun jälkeen annettiin pusut ja sanottiin jotain ihan erilaista, mitä minä sanon, kun vien tyttären unille. Olivat kehitelleet ihan omat lorut ja riimit. Sellaiset, joihin minä en kuulunut. Joita en ollut aikaisemmin edes kuullut. Ei tarvittu minun ja tyttären mantraa ja aina oikeassa järjestyksessä sanottuja hyvän yön toivotuksia tai iltarukousta. Ei. Heillä oli omat juttunsa.

Siinä ne sitten olivat. Toistensa ihmiset. Kaksin. Ilman minua. Ja silti ihan kokonaisina toisilleen. Ilman, että välistä olisi puuttunut kukaan muu ihminen. Eikä puuttunutkaan. Ei nyt iltasadulla, eikä silloin, kun mies opetti tyttären luistelemaan. Ei silloinkaan, kun nuo kaksi tahkosivat pitkin Pyynikin pururatoja pyörälläajoharjoituksia niin, että tanner tömisi. Metsään oli lentänyt pari pienen ihmisen kirosanaa, mutta lopulta myös apupyörät. Selvittiin ilman minua. Silloin ja sata kertaa muulloinkin.

Joku on joskus kysynyt minulta, mikä tekee minut onnelliseksi. Vastaus on aivan selvä. Silloin, kun näen, että minun rakkaimpani ovat myös toistensa rakkaat.

-Karoliina-

Ladataan...

Niin se vaan iski viime yönä ihan yllättäen. Tunki uniin, keskeytti levon, teki olon ahdistuneeksi.

Olen pitkän aikaa ollut ilman sen suurempia stressejä. Joskus on ollut töissä kiirettä, paljon hommaa, mutta silti en ole ollut stressaantunut. Olen osannut ottaa töitä sopivasti ja kieltäytyä myös oikean verran. Olen tajunnut, että vaikka voisin tehdä töitä iltaisin ja öisin, en tee niin. Olen halunnut, että levolle ja perheelle on tarpeeksi tilaa.

Viime yönä kuitenkin ajatukseni juoksentelivat pitkin postauksia, aikatauluja ja luvattuja sähköposteja. Missä välissä ehtisin kuvata kampanjakuvat, kun valoa ei edelleenkään ole iltaisin, kun saavun töistä kotiin? Miten en ole vieläkään muistanut vasta siihen yhteen tärkeään sähköpostiin ja missä välissä tekisin ne pari lisähommaa, jotka lupasin ottaa perusviikkorutiini kaveriksi?

Vaikka rakastan oman työni vapautta ja sitä, että voin tehdä aikatauluni itse, lue se joskus samalla myös paineita. Ennen oli helppoa sanoa, etten voi juurikaan ottaa esimerkiksi tapaamisia arkipäiville, koska opetöistä ei vaan yksinkertaisesti lähdetty kesken päivän minnekään.

Nykyisen työni vapaus on ihana asia, mutta välillä se on myös taakka. Tai ehkä en ole vielä vaan oppinut aikatauluttamaan asioitani vaan oikein. Otan poikkeuksetta joka viikko erilaisia kokouksia ja tapaamisia, jota toki liittyvät töihini, mutta jotka samalla myös aiheuttavat sen, että varsinaiselle kirjoitustyölle jää yhä vähemmän aikaa. Sitten kiroilen kalenteri kädessä ja pähkäilen pääni puhki, minne väliin minkäkin homman ja työn tungen.

Nyt pitäisi keksiä jokin tapa katkaista tämä olotila. Koska oikeasti – kun järjellä miettii – ei tässä mitään hätää ole. On yksi viikko vähän enemmän töitä, mutta sitten pitäisi edessä olla taas ihan normiviikkoja. Olen aloittanut taas pikkuhiljaa vuoden vaihteen jälkeen liikunnan ja se on ollut yksi hyvä tapa purkaa paineita. Mutta ei siellä salilla voi kuitenkaan joka hetki olla. Ehkä jokin pieni hengityskaava tai mentaaliharjoitus? Vinkkejä otetaan vastaan!

Vähän pännii, miten elämä menee näin aaltoina. Olin kuvitellut, että tämmöiset olotilat on jo mennyttä elämää ja olen löytänyt tasapainon töiden teon suhteen. Mutta sieltäpä se sitten taas takaraivosta puski. Toivotaan, että epätoivottu vierailu jää tällä kertaa lyhyeksi. 

-Karoliina-

Asu: pipo*, Kivat (suomalainen tekstiili) // takki*, Joutsen (suomalainen tekstiili) // villahousut*, Uhana Design (suomalainen tekstiili) // lapaset, Lindex // kengät, Timberland

Kuvat: Noora Näppilä

*saatu

Ladataan...
Kolmistaan

Luin Hesarista jutun alkuviikosta siitä, mitä Väestöliiton perhebarometri kertoo meidän suomalaisten suhtautumisesta lapsiperheisiin ja sopivaan lastenhankintaikään.

Vaikka suomalaisten syntyvyys onkin laskenut jo seitsemättä vuotta putkeen ja hipoo nyt lähes 1800-luvun nälkävuosien lukemia, kuuluu perheestä haaveilu silti suurimman osan suunnitelmiin. Perhehaaveista huolimatta ”esiin nousee kuitenkin perinteinen näkemys vanhemmuudesta ja perheestä yhtenä totuutena ja jopa pakkopullana. Että kaikki olisivat sitten omakotitaloissa, joissa on autot ja koirat. Tosiasiassa perhe-elämä on moninaistunut hirveästi”, kertoo  tutkimusprofessori, Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch. 

Rotkirch kuvaa mielestäni tarkkanäköisesti sitä ”perhe-elämäkirousta”, joka yhä useammin nousee omankin lähipiirini keskusteluissa esille. Moni haluaa kyllä perheen ja lapsia, mutta hitsi kun sen voisi tehdä ilman stereotyyppistä tapaa tappaa itsensä elävältä rutiineihin.”Pienten lasten vanhemmat (on) vaan ihan saatanan kiukkusia koko ajan” tai ”Työpäivän jälkeen ne vaan kuskaa niitä lapsia harrastuksiin ja sieltä poies”, kertoo barometriin haastateltujen henkilöiden lauseet todella hyvin siitä, mitä moni pelkää lasten syntyessä parisuhteeseen tapahtuvan.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, on lapsiperhe-elämä pahimmillaan ja pahimpina päivinä juurikin tuollaista ankeaa loskassa kahlaamista. Hampaat irvessä työnnettyjä Lidl:n kärryjä ja ainaista juoksemista paikasta toiseen ilman hymyä. Kyllä on päiviä, kun ei tiedä, itkisikö vai nauraisiko. Lapset kun ei päästä helpolla. Tyyliin. Koskaan.

Mutta. Minusta tuota lapsiperhe-elämän kurjuutta korostetaan joskus liikaakin. Tarkoitan siis sitä, että vaikka onkin huippuhyvä, että myös vanhemmuuden ja ruuhkavuosien rankkoja ja vaikeita hetkiä jaetaan vertastueksi ja vertaistukea pyytäen – niinhän minäkin usein olen vuosien aikana  täällä blogissa tehnyt vaikka tällaisen postauksen myötä – unohtuu joskus niiden keskellä, että lapsiperhe-elämä on muutakin kuin kuraisia eteisiä, väsyneitä aikuisia, huutavia lapsia ja poskella valuvaa räkää.

Ehkä sellaisista brutaaleista käänteistä kertominen on sitä paitsi meille suomalaisille helpompaa kuin onnesta puhuminen. Myönnetään, että  on yksinkertaisempaa kuvailla vauvan niskapaskat kuin se, miltä tuntuu, kun sydän meinaa pakahtua rakkaudesta. Kuinka jokin lapsen sutkautus saa nauramaan vedet silmissä (vaikkei se jälkikäteen aikuisen kertomana enää kuulostakaan miltään muulta kuin kiusaannuttavalle) ja millainen voittajatunne siitä tulee, kun rankan päivän jälkeen voi katsoa puolisoa silmiin ja nauraa koko päivän järjettömyydelle. Niissä hetkissä on fiilis, että on ”tämä nyt vaan aika mahtavaa elämää”.

Toisekseen se barometriin vastanneiden pelko, että lapset estäisivät jotenkin elämisen laadun tai töissä eteneminen, on mielestäni ihan turha. Toki töitä on erilaisia ja en varsinaisesti tiedä sellaisesta uralla etenemisestä mitään, jossa yksikin kuukausi töistä tipauttaa koko kelkasta, mutta uskoisin että aika monen ihmisen elämä ja ura ei katoa tavallisen perhe-elämän myötä.

Itse asiassa. Minusta tuntuu, että vasta F:n syntymän jälkeen minulle ja meille on tapahtunut ne kaikkein merkittävimmät, ihanimmat, uraa edistävimmät ja jännimmät käänteet. Ennen F:ää saatoin vetkutella joissain jutuissa ja elellä ”sitten joskus -elämää”. Lapsen syntymä havahdutti minut siihen, että nyt on se ”sitten joskus”. Että nyt olisin niin aikuinen kuin joskus halusin olla, ja jos jotkut jutut ei tapahtuisi nyt, ei ne tapahtuisi koskaan. Oli pistettävä rattaat pyörimään.

Toisaalta lapsen läsnäolo on tuonut tekemiseen – oli se sitten ystävien tapaaminen, töiden dead linen kiinnisaanti tai vaikka kotityöt – tehokkuutta. Kun lapsi odottaa päiväkodista hakijaa, ei voi vaan jäädä töihin kuppaamaan koko illaksi, vaan asiat on saatava valmiiksi. Jos on sovittu ystävän kanssa tapaaminen, ei sitä noin vaan peruta, koska seuraavaa mahdollista aikaa, joka kävisi molemmille, on nykytilanteessa vaikea löytää.

Äitiys onkin jalostanut ainakin minua ja toimintaani. Enkä nyt tarkoita sitä, että samat oivallukset ei voisi tapahtua ei-vanhemmallekin – tietysti voi – mutta minulle elämän ymmärtäminen ja asioiden priorisointi vaati tällaisen reunaehdon, jota lapseksi kutsutaan.

Ja vaikka ajat ennen lasta olikin omalla tavallaan hauskaa, jännää ja supertarpeellista (juuri naurettiin ko.kommelluksille ystävien kanssa viime viikolla), on oikeisiin asioihin terävöityminen tapahtunut minulle vasta tässä äitiyden myötä. On tajunnut, mitkä on niitä omia juttuja ja mihin asioihin kannattaa panostaa. Tuntee itsensäkin jo paremmin ja on tajunnut myös sen, mitä ihmisiltä ympärillään haluaa. Ehkä ennen F:ää saattoi hengailla jokin ”kaverin” kanssa ihan vaan huvikseen ja tajuamatta edes sitä, toiko toinen ihminen hyvää vai huonoa henkeä ympärilleen. Nyt kun aikaa on vähän, ei todellakaan halua elämäänsä yhtään taakkaa lisää vaan ystävyyssuhteenkin oltava aidosti kiinnostava ja molempia palkitseva.

Lopuksi: Vaikka olenkin tässä ikään kuin puolustanut lapsiperhe-elämän ihanuutta, on huikean hyvä, että nykyisin aikuisilla ihmisillä on myös mahdollisuus kieltäytyä perhe-elämästä. Koska kuten elämässä yleensä, myös vanhemmuudessa on monta puolta. Minä elän niistä onnenhetkistä ja yritän sitten selvitä niiden avulla huutoaamuista, jalkapohjaan liiskaantuneista Legoista ja välillä aaltona iskevistä huolista. Mutta jos asenteeni olisi toinen, voisi tätäkin elämää katsoa niin, että lopulta se näyttäytyisi vain mustalle sumulle ja hampaiden kiristelylle. Silloin ei nousisikaan esiin ne ihanat hetket vaan juuri se tasaisen tappava työtaakka. Ja jos tietää jo etukäteen olevansa ihminen, jolle negatiiviset asiat menisivät vanhemmuudessa positiivisten ylitse, on vaan täyttä viisautta kieltäytyä pestistä.

Vähän sama minulla huvipuistolaitteiden kanssa: Vaikka niissä käynnin jälkeen kehon valtaakin upea endorfiinipiikki, on kauhu itse laitteen aikana niin suuri - tuon endorfiinitunteenkin ylittävä - että minun kannattaa jättäytyä Särkännimessä katsojan rooliin. Nämä on niitä valintoja. Ihana, että niitä voi ja saa tehdä!

-Karoliina-

Lähde: hs.fi / 12.12.2017/ Mielikuva automarketissa ravaavasta ”prisma­perheestä” lykkää lapsen­tekoa – kolme–nelikymppisten ruuhka­vuodet pakkautuvat yhä lyhyempään jaksoon

 

 

Pages