Ladataan...
Kolmistaan

Lauantain Euroviisut eivät olleet ehtineet vanheta kuin muutamalla minuutilla, kun ensimmäiset sen jo keksivät. Saara Aalto oli nimittäin nyt munannut. Lähtenyt isolle kirkolle nolaamaan itsensä, koska olihan se varma jo aivan alusta asti, että ei tulisi pärjäämään. Saara, miten meni nyt niinku omasta mielestä? Heko heko.

Istuin Euroviisu-viikonlopun jälkeisenä aamuna bussiin. Koulupojat juttelivat takanani ikkunasta näkyvistä maisemista. Jokaisen bussipysäkin kohdalla näky kommentoitavaa: ”Vittu mikä läski. Homo.”

Astuin ulos bussista. Tai siis olisin astunut, jos edessäni oleva mies – arviolta kahdeksankymppinen – ei olisi pysähtynyt eteeni. Hän kääntyi kuskiin päin ja ajattelin jo hetken, että hän huikkaisi kiitokset. Mies kuitenkin rykäisi kurkkuaan ja murahti juuri sillä äänellä, jonka kuski kuuli, mutta joka ei kuitenkaan havahduttanut koko linja-autollista: ”Kuski. Opettelisit sinäkin ajamaan!”. Sitten mies luikahti ovesta ulos kuulematta, vastattiinko hänelle edes.

Astelin hetken ihanassa auringonpaisteessa, toukokuun yllättävässä helteessä ja mietin, ettei voisi olla kauniimpi päivä. Ja silti kurkkua kuitenkin kuristi: Mikä ihme sai ihmiset lyttäämään toinen toistaan tuolla tavalla? Miksi Saara Aalto muuttui yhtäkkiä haukkujen kohteeksi, kun hän ei voittanutkaan? Miksi nuoret pojat arvioivat ikkunan takaa muita rumin sanakäänteinen ja mikä vanhalla sedälläkin oli niin huonosti, että piti päästä vähän ojentamaan bussikuskia (jonka ajotavassa itse en ollut havainnut mitään kummalista)?

Olen miettinyt paljon viime vuosien aikana ihmisten asennetta toisiin ihmisiin. Joku sanoo, että netti on laukaissut vihapuheet, mutta minä en usko tuota lainkaan. Netti on ehkä väylä, jossa vihapuhe on päässyt esille, mutta jostainhan ne kauheat sanat kumpuavat, enkä usko, ettei noita sanoja olisi ollut aikaisemminkin. Nyt ne ovat vaan suuremman ihmismäärän luettavissa, ei vaan bussissa selän takaa kuultuja. 

Ei netti kirjoittele itse mitään. Me kirjoitamme ne sanat ja meidän mielestämme ne karmeat sanat myös kumpuavat. Kuten bussimatkalla: Kaikki oli näennäisesti hyvin, ihmiset rauhallisia, mutta silti pinnan alla kyti paha olo ja toisten ihmisten lyttäämisen tarve.

Minä en pidä Saara Aallon musiikista kovinkaan paljon, kuten olen tänne kerran kirjoittanut. Mutta hei: Tuo nainen on uskalias, rohkea ja lahjakas. Ja se jos mikä, on jo paljon enemmän, mitä monikaan meistä on!

Olen ihan varmasti itse haukkunut elämässäni muita ihmisiä. Ajatellut kurjasti ja epäreilusti, mutta mitä vanhemmaksi tulen ja mitä enemmän katselen tätä porukkaa ympärilläni, alkaa tulla tunne, että haluan tehdä asiat toisin. Koska olen tajunnut myös sen, että se vihapuhe –päänsisäinen, kaverin kanssa bussissa puhuttu tai muuten ulos tuotu – tekee eniten hallaa omalle sydämelle.

Me puhumme meidän kotona ”mustan sydämen jutuista”, jos F:ltä alkaa tulla suusta ilkeitä asioita. Siitä, että sydän alkaa mustua ja muuttua pahaksi, jos päästelee suustaan kauan karmeuksia. Minä uskon siihen, että mieli ja sydän mustuvat myös aikuisella, jos sitä koko ajan myrkyttää tahallaan.

Yhtä asiaa edelleenkin silti ihmettelen: Miksi tämä Suomi on sellainen maa, että jos haluaa saada asiat hoitumaan – palvelua kaupassa, rikkoutuneen ikkunan korjatuksi tai vaikka reklamaatiokorvauksen huonosti tehdystä työstä – kiltteydellä ei pääse yhtään mihinkään? Olen niin monta kertaa huomannut, että vasta kun v-mäinen akka hyppää kehään, homma alkaa toimia. Se jos mikä, on kurjaa ja kummalista.

-Karoliina-

Kuva: Ville Paasimaa / Yle 

 

Ladataan...
Kolmistaan

Minun pikkusiskoni on laulanut varmasti niin kauan kun muistan. Soittanut kitaraa, pianoa ja laulanut. Kun olimme lapsia, Auroora tuli yhtenä päivänä mummon puolelta (paritalon puoli, jossa mummomme asui) rahat kourassa. Kun kysyimme, mistä hän oli rahat saanut, oli vastaus, että työseuroissa olleilta mummon ystäviltä: ”Lauloin Heinillä härkien kauha on (!) ja pari omaa biisiä.”

Vaikka Auroora onkin ollut ainakin minuun ja Hipu-siskoomme verrattuna aina se ujoin, on laulaminen ollut asia, jonka avulla hän on mennyt isojenkin joukkojen eteen. Muistan, kun kerran päiväkodin tädit ihmettelivät, miten Auroora oli muistanut päiväkodin kevätjuhlassa – jossa oli extempore halunnut esiintyä – ”niin monimutkaisen, kauniin ja pitkän laulun sanat”. No eipä hän ollutkaan niitä muistanut. Vaan sepittänyt päästään kesken esityksen.

Siskoni on Uusi Manner -bändin solisti ja laulujen kirjoittaja. Ja vaikka he ovatkin bändin kanssa julkaisset monia biisejä, esittäneet livenä vielä useampia, tajusin vasta pari viikkoa sitten ilmestynyttä Musta vuosi -levyä kuunnellessa, kuinka eriskummalista onkaan, että osa omankin elämän asioista on tallennettu niin hienoon pakettiin kuin musiikiksi.

Tokihan Auroora kirjoittaa laulut omien kokemustensa ja tunteidensa kautta, mutta koska olemme läheisiä, on levyn sanoituksiin tallentunut niin yhteiset hulvattomat festarit kuin rakkaan ihmisen poismenokin.

Koen olevani hirvittävän etuoikeutettu siitä, että niin läheinen ihminen minulle on purkanut monta itsellekin tärkeää tilannetta ja tunnetta laulun sanoiksi. Kirjoittanut paperille ja lopulta laulanut asioita, joista olemme kyllä puhuneet, mutta jotka olen ymmärtänyt hänen kannaltaan vasta oikeasti näiden kappaleiden myötä. Ja kun kaikki nuo tarinat on vielä säveltänyt itsellenikin tärkeä Simo (Andersen), ei liikutuksilta voi oikeasti välttyä.

Kiitos Uusi manner taas kyynelistä ja hymynkareista. Ja päähän soimaan jääneistä kertseistä. Olette ihan ykkösiä!

-Karoliina-

 

Ladataan...
Kolmistaan

Tehän tiedätte, että minä olen Ivana Helsinki -nainen henkeen ja vereen. Rakastan melkein joka ikistä mekkoa, neuletta ja laukkua joka Ivanalta vaan koskaan tulee ulos, joten voisi sanoa, että olen löytänyt oman juttuni.

Ivanassa kauniiden vaatteiden lisäksi ihanaa on se, miten merkki on osannut uudistua ja keksiä aina innovatiivisia tapoja olla olemassa. Viime vuonna Ivana lopetti isojen kausimallistojen julkaisemisen, ja keskittyi siitä eteenpäin vaan joka tiistaisiin minilanseerauksiinsa, joissa esiin tuodaan aina jokin uusi mielenkiintoinen juttu: vaate, kodin tekstiili, tapahtuma, workshop tai taideteos.

Nyt Ivana siirtyy taas uusille valloitusmaille, kun Superwood Festival valtaa legendaarisen Hotel Rantapuiston Itä-Helsingistä 20.-22.10.2017. Kyseessä on festari, mutta ei missään nimessä perinteinen sellainen! Superwood on aikuisten urbaani fiilistelyviikonloppu, jossa musiikki, puhujat, taide ja kasvisruoka kohtaavat. Pakopaikka kauniin luonnon keskellä, mutta kuitenkin kaupungissa. Eli juuri sellainen pieni seikkailu, josta keskellä syksyä on vaikea kieltäytyä.

Superwood-viikonloppua rytmittävät esimerkiksi Timo Airaksisen puheenvuoro rakkaudesta, Paola Suhosen kuratoima Woodtour-metsäretki yllätyksineen, nuorten suomalaistaitelijoiden kuvataide ja Uuden Fantasian paluukeikka. Lisää musiikkitarjonnasta ja muusta ohjelmasta voi lukea täältä.

Olen aika innoissani tästä konseptista. Tuntuu vähän sille, kuin toiveisiini olisi vastattu. Ja kuten Paola Suhonen sanoo: ”Ihmiset haluavat elämäänsä elämyksiä, kokemuksia ja yhdessäoloa. Jotain joka antaa mielen ruokaa ja hengen ravintoa. - - - Me uskotaan, ettei ihminen elä pelkästä viihteestä.”

Sopivassa suhteessa kulttuuria ja rentoilua. Ajateltavaa, viiniä ja hotellilakanoita. I think I could do that.

Koodilla ivana20 saat -20% alennuksen Superwoodin lipuista, kun ostat ne Tiketin kautta. **

-Karoliina-

Kuvat: Ivana Helsinki/ Superwood Festival 

*postaus toteutettu yhteistyössä Ivana Helsingin ja Superwood Festivalin kanssa 

**voimassa syyskuun loppuun asti.

Pages