Ladataan...
Kolmistaan

Meillä luetaan F:lle ja F:n kanssa joka ikinen päivä. Ja kuten olen niin monta kertaa ennenkin sanonut, on esimerkiksi iltasatu sellainen hetki, josta haluan pitää mahdollisimman pitkään kiinni.

Tähän asti koko meidän perheen lastenkirjasuosikki on ollut – kuten jo taidattekin tietää – Paula Norosen Supermarsu-kirjasarja. Vaikka Supermarsut ovatkin edelleen meidän lukulistalle, on niiden rinnalle tullut pari muuta suosikkikirjaa. Mikä on aika älyttömän hyvä juttu: Tuntuu sille, että osaan Supermarsujen repliikit nimittäin jo ihan ulkoa.

LASTENKIRJASUOSIKIT MARRASKUUSSA 2017

Tagli ja Telle -kirjasarja. Paula Noronen, Oili Kokkonen. (Tammi, 2016&2017) Norosesta on siis epäilemättä tullut meidän sakin lempilastenkirjailija. Norosen uudessa Tagli ja Telle -sarjassa seikkailevat sisarukset Tagli ja Telle, jotka asustavat Muhku-nimisen kauppakeskuksen kyljessä. He pitävät salaista etsivätoimistoa ja tempautuvat erilaisten mysteerien maailmaan.

Tagli ja Telle -sarja on mielestäni suunnattu kasvavalle Supermarsu-kansalle. Vaikka molemmat sarjat uppoavatkin varmasti laajalle sakille alakoululaisia, on Taglissa ja Tellessä selvästi sellainen ”isompien lasten” tunnelma. Tosin suoraviivaisempia Tagli ja Telle -kirjat ovat kuin Supermarsut. Juonessa ei ole niin paljon mutkia ja dialogi on yksinkertaisempaa. Ehkä Tagli ja Telle -kirjoja onkin ajateltu niin, että alakouluisten olisi helpompi lukea kirjat myös itse.

Meidän pihan perhesoppa. Riina Katajavuori, Riikka Toivanen, Maiju Tokola. (Tammi, 2015)En yhtään tiedä, mistä tämä kirja on meidän kirjahyllyyn ilmestynyt, mutta sattumalta siitä on tullut yksi luetuimmista kirjoistamme. Meidän pihan perhesoppa kertoo suoraan ja lapsenkielisesti erilaisten perheiden synnystä. Siitä, miten yksinkertaisuudessaan lapsi saa alkunsa, mutta myös muista tavoista tulla perheeksi – adoptioista ja lapsettomuushoidoista. Erittäin hyvä kirja lisääntymisasioista puhumiseen.

Ikioma perheeni. Tittamari Marttinen, Aiju Salminen. (Tammi, 2015) Ikioma perheeni kertoo Kuu-nimiestä lapsesta, jolla on kaksi äitiä. Sekä Kuun ystävästä Kimistä, jolla on vaihtoehtoisesti kaksi isää. Tarinaa kuljetetaan Kuun syntymäpäivien kautta, mutta punaisena lankana tarinassa on sateenkaariperhe-elämä. Hirmuisen luontevan ja kauniisti kerrotun tarinan lisäksi pidän Aiju Salmisen kuvituksesta, joka yksinkertaisuudessaan on hirmuisen kaunista.

Mitä teillä luetaan juuri nyt?

-Karoliina-

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Olen jutellut tänä syksynä parinkin ihmisen kanssa kirjan kirjoittamisesta. Toinen tuttavani on itse aloittelemassa kirjaprojektia ja tarvitsi siinä vähän rohkaisua. Toinen tuttuni taas kyseli kirjoittamisesta ihan vaan uteliaisuuttaan todeten, ettei hänestä koskaan varmasti olisi siihen. Kun kerroin sitten, ettei kirjan kirjoittaminen – ainakaan minun näkökulmastani ja tavoitteillani – ole niin mystistä kuin luulisi, oli molempien reaktiot tismalleen samansuuntaisia. Kuten toinen heistä totesi: ”Ai se voi olla ihan vaan työtä?”

Minä kirjoitan tällä hetkellä toista romaaniani. Edellisen kirjoittamisesta on aikaa melkein tismalleen kaksi vuotta. Kun sain ensimmäisen kustannussopimukseni, ajattelin, että menettäisin henkeni projektin kanssa. Kuitenkin aivan helkkarin kireälle viety kirjoitusaikataulu poisti mystiikan kirjoittamisen ympäriltä heti alkumetreillä. Kun ei ollut aikaa odotella uskomatonta flow`ta, piti kirja kirjoittaa sana, virke, kappale ja luku kerrallaan työpäivien sisällä.

Tajusin tuolloin, ettei kirjan kirjoittaminen ero juurikaan mistään muustakaan kirjoitustyöstä. Alkuun tarvitaan tarina. Kirjassa tarinan on oltava suurempi, mutta siinä on silti paljon yhtymäkohtia vaikka tämmöisen blogipostauksen kanssa: Molemmissa on alku ja loppu, jonka välissä on oltava ”juoni”. Asiat, ideat ja teemat on lisäksi saatava ulos niin, että ne avautuvat myös muille kun itselleen (joskus blogatessa hieman haastavaa). Ja sitten ei muuta kun sanoja toisen perään.

Minulle kirjan kirjoittaminen on käytännössä samanlaista duunia kun bloginkin tekeminen. Olen jakanut tänä syksynä aikani niin, että maanantain ja tiistain kirjoitan blogia, keskiviikosta perjantaihin kirjaa. Molemmat kirjoitustyöt pyrin tekemään kahdeksan ja neljän välillä. Etenen juttu (postaus tai luku) kerrallaan ja en yleensä kompastu, vaikka teksti olisi välillä ihan paskaa. Kokemus on osoittanut, että aivan karmeakin teksti kyllä muotoutuu loppumuokkauksessa ihan kelvoksi, jos vaan aluksi saa edes jotain paperille. Pahinta on jättää kokonaan valkoinen ruutu.

Minä suunnittelen kirjani luvut etukäteen iskien faktat taulukkoon. Suunnitelmasta käy ilmi luvun pääpointti, eli se tarinan kohta, joka on kulloisessakin luvussa keskiössä. Tämän lisäksi lisäilen suunnitelmaan esimerkiksi pieniä huomioita, joita voisi ripotella matkan varrelle. Edellisestä kirjasta viisastuneena laitan tähän suunnitelmaan myös kuukauden, jossa kulloisessakin luvussa liikutaan. On hirveän raivostuttavaa alkaa kesken oikean tarinan miettiä, tippuuko kengistä tässä vaiheessa kirjaa multaa vai lunta. Suunnitelmassani saattaisi lukea esimerkiksi tällainen teksti:

Mikko pohtii suhdetta isoisäänsä, kun löytää autotallista vanhan valokuva-albumin. Sodan käynyt mies vastaan nykymies. Takauma lapsuudesta. Toukokuu. Harvinaisen lämmin. Suunnitellaan kesälomaa.*

Samalla kun kirjoitan itse lukuja, teen myös usein muistiinpanoja. Jos tarinaan hyppää jokin hahmo (koska niin minulle helposti kirjoittaessa käy), jota en vielä itse ”tunne”, kirjaan hänestä asioita ylös. On nimittäin kauheaa – kokemusta on – alkaa kahlata monen viikon päästä omaa tekstiään etsien vaikkapa tietoa siitä, oliko Minna-henkilöllä Volvo vai Opel, kaksi lasta vai kolme. Varsinkin sivuhenkilöt unohtuvat ainakin itseltäni helposti, mutta toisaalta virheet ja ristiriitaisuudet ärsyttävät.

No mikäpä tämän kirjoituksen pointti oli? Ettei tulisi väärin ymmärryksiä. Koska siitähän me kirjoittajat ei tykätä.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että olenpas näppärä kun tällä tavalla vaan kirjoittelen kirjaa. Pointtini sen sijaa on osoittaa, ettei kirjan kirjoittaminen ole mysteeristä rakettitiedettä, jossa tarvitsisi olla jokin erityinen taiteilija, kuten niin hirveän moni edelleen ajattelee. Kyllähän minä tietysti tiedän, että kirjoittaminen vaatii kirjoitustaitoja, mutta todellisuudessa melkein jokainen aikuinen ihminen voi itselleen sellaisen taidon myös treenata. Minun tarkoitus onkin kannustaa kaikki ne pöytälaatikkokirjailijat ja kirjoittamisesta haaveilevat ulos koloistaan. Koska tämä on aika kivaa puuhaa, eikä kivoja juttuja ole koskaan liikaa!

Niin ja vastaus vielä otsikkoon: Ihan vaan kirjoittamalla. 

-Karoliina-

P.S. Ensimmäisen kirjan ensi metrit täällä. Samaisen kirjan kirjajulkkarit täällä. 

*Teksti keksitty blogipostausta varten. Ei pohjaudu mihinkään aitoon suunnitelmaani. 

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: kääntötakki, Lindex // mekko, Noisy May // kengät, Nike 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kirjoitin viime keväänä siitä, kuinka kirjoittaminen on minun tapani elää. Se, joka auttaa minua ajattelemaan. Löytämään tunteeni, ilmaisemaan niitä.

Tuo postaus – tai sanotaanko juuri sen kirjoittaminen – antoi minulle taas monta oivallusta, jota en ollut ennen tuota hetkeä tajunnut. Ymmärsin, että samalla kun kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni, rakentaa se myös minua. Kirjoittaminen toimii siis väylänä omaan itseeni, mutta myös antaa palasia siihen, millaiseksi minä kasvan.

Tänään vietetään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Ja mikä onkaan sen parempi tapa kuin juhlistaa päivää lukemalla, kirjoittamalla ja ajattelemalla. Koska ilman ajatusta ei olisi tekstiä. Mutta harva ajatus jäisi toisaalta ilmaisematta, jos ei olisi tekstiä, jolla sitä tehdä.

Sain kaksi viikkoa sitten postia Salmen Ronjalta, joka oli tehnyt Mikko Toiviaisen kanssa teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta. Avasin kirjan (F:n koristreeneissä) ja meinasin purskahtaa itkuun heti esipuheen aikana. Jotenkin hassun sentimentaalinen reaktio, mutta sieltä se tunnepuuska vaan ryöppysi. Kirja sai minut pitkästä aikaa tuntemaan sen, että joku muukin ymmärsi, mitä kirjoittaminen parhaimmillaan voi merkitä. Miltä tuntuu, kun kirjoittaminen on ikään kuin positiivissävytteinen pakko. Ei vain työ tai toiminta. Se on meille joillekin tapa olla ja nähdä maailma.

Olen joskus saanut kuulla, että mietin liikaa. Että elämä olisi paljon helpompaa, jos keskittyisin vain toimimaan, enkä analysoisi niin paljon ympärilläni olevia asioita. Mennyttä, nykyistä tai tulevaa.

Tiedän itsekin, että rakennan itselleni hirveän usein ansoja ajattelemalla asiat yli. Pohtimalla asioita, joiden kanssa olisi helpompi elää, jos ei miettisi niitä liikaa. Vetämällä johtopäätöksiä asioista, jotka voisi vain sivuuttaa.

Tästä kaikesta huolimatta olen silti hirveän iloinen, että teen niin. En uskoisi, että elämäni olisi tällainen tai minä ihmisenä minunlaiseni, jos en ajattelisi sanoja ja lauseita (ja niiden kautta tunteita ja tapahtumia). En olisi se, joka tiukan paikan tulleen kirjoittaa rakkailleen ennemmin sähköpostin tai viestin, kun puhuu asiansa. En se, joka tekee tekstiä työkseen. En se, joka aloittaa päivän kirjoittamalla ja silti jo iltapäivällä odottaa seuraavaa päivää, jolloin voi tehdä samoin.

Aleksis Kivi on tietysti tärkeä hahmo kotimaisen kirjallisuuden synnyssä. Silti toivoisin, että ennemmin kuin muistelemme tänään vanhoja, olisi mahtavaa, jos keskityttäisiin tähän hetkeen. Siihen, mitä tekstit, lukeminen ja kirjoittaminen voi antaa tässä ihan arkisessa arjessa. Ihan tavallisille ihmisille. 

Tässä pieni treeni iltaan. Tein tätä aina välillä oppilaideni kanssa.

  1. Ota paperi.
  2. Kirjoita siihen jokin asia, jota et ole koskaan kertonut kenellekään. Salaisuus, hyvä tai huono. Mielen päällä oleva.
  3. Lue teksti itsellesi.
  4. Älä näytä sitä kenellekään. Revi paperi. 

Miksi näin? Koska jokaisen ei tarvitse olla kirjailija, bloggaaja, toimittaja. Jokaisen ei tarvitse julkaista tekstejä, eikä jokainen teksti ole myöskään julkaistavaksi.

Silti kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ja sen voima on ihan ihmeellinen! Aina kaikille elämän asioille - salaisuuksille tai tunteille - ei voi mitään. Mutta se, että ne voi jollain tavalla kertoa "ääneen", edes kirjoittaa paperille ja myöntää itselleen, auttaa jo ihan kauheasti. Jos et usko, suosittelen kokeilemaan. 

Menin iltapäivällä keittiöön. Otin post it -lapun ja kirjoitin siihen asian - itse asiassa kolme - jota en ole uskaltanut koskaan sanoa ääneen. Helpotti kummasti. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Share

Pages