Ladataan...
Kolmistaan

Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.

Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.

Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.

Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.

On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan. 

-Karoliina-

// Takki, Nousu (saatu) // 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Hiihtoloman toinen ilta. Oikein kuulkaas sormet syyhysi päästä tänne näppiksille. Niin monta postausideaa ja -aihetta tuli mieleen, kun sain lopulta avattua näitä kirjoittamislukkojani eilisen tekstini myötä. Heti, kun postaus oli ulkona, olo keveni henkisesti aivan valtavasti. Ja kun olo kevenee, alkaa mieli puskea ideoita, ajatuksia, lauseita ja visioita sellaista tahtia, että hyvä kun pysyn itse perässä. Tämä henkisen tilan vaikutus ideointitahtiini on huomattu jo aikaisemminkin, mutta taas tuli todistettua konkreettisesti se, kuinka yksi bloggaamisen peruselementeistä on se, että on aikaa ja tilaa – konkreettista ja henkistä.

Olen periaatteessa ollut lomalla vasta kaksi päivää, mutta itse ajattelen, että lomalla on oltu viime perjantai-iltapäivästä asti. Vai pitäisikö sanoa ”lomalla”? On kuulkaas sellainen juttu, että minulla on tapana tupata lomani – varsinkin nämä maksimissaan viikon mittaiset – niin täyteen ohjelmaa, että hyvä kun ehtii kotiin kääntymään.

Perjantaina suuntasimme F:n kanssa Tampereelle heti töiden ja päiväkodin jälkeen. Olimme vasta kuuden aikaan perillä, mutta onneksi siskoni ja tämän mies odottelivat meitä jo raclette-pannu kuumana, herkkuruuat pöydässä. Siinä sitten vietettiin ilta yhdessä. Ja kun vieraat olivat lähteneet, nukahti F varmasti kahdessa minuutissa.

Lauantaina iskimme kamat kasaan, mutta ennen junaan hyppäämistä brunssailimme useammankin tunnin, kun At Maria`s -blogin Maria oli kattanut kotiinsa ihan mielettömän gluteenittoman ja melkein maidottoman herkkupöydän meille, sekä ihanalle O-vauvalle ja tämän äidille. Ikinä en ole muuten syönyt niin hyviä gluteenittomia lettuja! Nutellalla, tietysti (arvostan, että ihmiset muistavat jo mieltymykseni näin hyvin)! Ylipäätään tuo notkuva pöytä nosti brussitarjoilut ihan uudelle levelille.

Brunssin jälkeen junalla kotiin, pastaa naamaan ja ulos aurinkoon. Tosin leikkipuisto oli niin jäinen, että hyvä oli, että palattiin kaikki luut ehjinä takaisin kotiin ja kaakaolle. Illan F viettikin lempihoitotätinsä kanssa, kun pyörähdin pari tuntia ystäväni synttäridinnerillä. Tosin eipä sitä nukkumaan päässyt tuonkaan jälkeen. Tuli skypetettyä – taas kerran – univajeenkin uhalla aika monta tuntia.

Sunnuntaina ei tarvinnut myöskään laittaa itse aamiaista, kun A:n äiti haki meidät A:n siskon luo aamiaiselle. Siitä sitten täysillä mahoilla leffaan katsomaan Onnelia ja Annelia ja tuon jälkeen vielä Picnicin kautta kotiin. Huomanette, että olen ulkoistanut ruokinnan näin lomalla lähes kokonaan. Vaikka äskeinen selonteko tuntuukin näin omaan korvaan joka paikaan ryntäilyltä, on äksönin lisäksi lomilla ihanaa se, että F saa leikkiä aivan rauhassa ilman, että esimerkiksi iltatoimille pitää hoputtaa niin kellontarkasti kuin arkena. Sunnuntai-iltapäivänä F leikki ja piirsi kuusi tuntia putkeen ilman, että yhtään kertaa kyseli kaverin perään tai valitti tylsyyttä. Tuntuukin sille, että tämä peruskotihiireys, jota itse rakastan, on myös F:n juttu.

Itse en kuitenkaan voinut ottaa sunnuntaina F:n tavoin rennosti, vaan tein töitä – tästä pohdinnasta huolimatta – koko iltapäivän. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen aika pönttö. Aina, kun minulle on lomaa, kasaan siihen tekemättömiä töitä. Varsinkin niihin hetkiin, kun tiedän, ettei F ole kotona, kuten esimerkiksi eilen ja tänään. Tällekin lomalle olen sopinut yhteensä kuusi kaveritapaamista, kaksi työtapaamista, kolme muuta juoksevaa asiaa, rästiin jääneitä blogihommia ja yhden isomman (voi jukra kun joku hetki tulevaisuudessa pääsen teille tästä kertomaan!) kirjoitushomman. Niin ja neljä junamatkaa ja yhden melkein unohdetun homman, jonka vuoksi jouduin skippaamaan lopulta toisen hurjan tärkeän menon.  

On ihanaa, että on yksi tällainen ilmainen viikko, jolloin on aikaa hoitaa juoksevia asioita eteenpäin. Mutta hittolainen, kun lomasta tulee samalla juokseva. Olisi niin ihanaa asettua ikään kuin F:n saappaisiin ja todellakin vaan hummailla kotihousuissa tuntikaudet ja päivät pitkät lauleskellen. Ja vaikka suurin osa – tai ainakin puolet – lomemenoistani ovat kivoja juttuja, huomaan, että niidenkin buukkaamista voisi yrittää rajoittaa. Onko kiva enää kivaa, jos nekin on laitettu kalenteriin minuuttiaikataululla?

Äsken silittäessäni vaatteita kirpputorille (inhoan silittää!) tuli kiukkuitkut. Arkena kiireen kestää. Useimmiten. Arkena kun päässä pyörivät to do -listat kuuluvat ikään kuin asiaan. Mutta kyllä syö naista se, että lomalla, tai siis "lomalla", on niin paljon rästihommia, että illalla on lykättävä nukkumaanmenoa niiden takia ja aamulla puolestaan laitettava kello soimaan, että ehtii kaiken. 

Tosin. Tuskina olen ongelmani kanssa yksin. Mietin, ehtiikö ylipäätään kukaan aikuinen lomailla. Jos ei ole toista työtä, on pankissa käynnit, ikkunanpesut, auton renkaiden vaihdot ja oikomishoitoon viennit. Vai väitättekö, että olen ainoa aikuinen ja vanhempi, joka kasaa lomille kaiken sen, mitä ei ehdi arkena tehdä?

-Karoliina-

Kuva: Sanni Kariniemi, kirjasta Tee se itse -vauva  (Sallinen&Kariniemi, 2016, Bazar) 

Lue myös:

Se ihan tavallisen paska aamu

Saako lapsen läsnäollessa tehdä töitä? 

Huijarisyndrooma ja vuoden 2016 työjutut 

 

Share

Ladataan...

Luin viime viikolla Maaret Kallion Helsingin Sanomissa julkaistun blogipostauksen siitä, kuinka nykyihminen pyrkii olemaan täydellinen kaikilla osa-alueilla. Hänen mukaan pitäisi hyväksyä se, että kaikessa ei voi olla paras ja virheetön, vaan joskus on tehtävä sinnepäin. Ihana armollisia ja viisaita vinkkejä.Taas.Vitsi kuinka paljon fanitankaan Kalliota.

Vaikka kirjoitinkin alkuviikosta siitä, että pieni tyytymättömyys itseeni buustaakin minua parempiin saavutuksiin, olen Kallion kanssa samaa mieltä. Tai sanotaanko, etten ole samaa mieltä, koska todellisuudessa haluaisin tehdä kaikki hyvin ja parhaani mukaan, mutta olen tajunnut realiteetit: Kaikkeen ei vaan pysty ja ehdi!

Muistaakseni J.K. Rowling on joskus sanonut, että nainen ei voi kirjoittaa kirjaa, kasvattaa lasta ja pitää kotia siistinä. Kolmesta tulee karsia yksi pois, ja se, mikä karsittava asia on, on jokaisen oma valinta. Tätä viisautta olen miettinyt viime aikoina paljon silloin, kun oloni on ollut riittämätön. Ehkä tosiaan on niin, että kaikkeen ei vaan pysty.

Sinnepäin-ajattelun innoittamana ajattelin koota tähän muutamia asioita, joissa en todellakaan tee parastani vaan ennemmin rämmin välttävästi. 

6 ASIAA, JOISSA VEDÄN ALTA LIPAN:

  1. F:n huone. Olen menettänyt toivoni sen suhteen, että lelut olisivat niille määrätyissä ja nimilapuilla merkatuissa laatikoissa. Kyllähän minä imuroin huoneen silppuja varmaan joka toinen päivä ja pakotan karmeana äitinä siivoamaan huoneen joka ilta, mutta en enää vaadi, että lelut ovat oikeissa laatikoissa ja lokeroissa. Toivon, että jossain vaiheessa F:ää itseään alkaa kiinnostaa tämä asia...tai sitten saan taas siivouspuuskan ja järjestelen koko huoneen laatikot. Mutta siihen asti yritän olla tämän asian suhteen leväperäinen.
  2. Kuivakaappit ja melkeinpä kaikki muutkin kaapit, paitsi vaate- ja wc:n kaapit. Jotenkin kaapit pursuavat taas tavaraa, mutta värikoodaaminen tai muu ei ole nyt prioriteeteissä ykkönen.
  3. Kavereille soittelu tai heitä näkeminen. Tuntuu sille, ettei ystäviä ole todellakaan aikaa nähdä. Juuri koskaan. Onneksi kaikilla muillakin on ruuhkavuodet. Ystävä on ystävä, vaikka välissä olisi kuukauden hiljaisuus ja sitten vain yksi vaivainen Whatapp-viesti.
  4. En edelleenkään liiku. Säännöllisesti. Yksi lenkki kahteen viikkoon ei ole paljon, mutta nyt ei vaan pysty parempaan.
  5. En edelleen myöskään leiki. Pelaamme F:n kanssa. Luemme, juttelemme, teemme kotihommia, askartelemme, ulkoilemme, kutittelemme, olemme lumisottaa tai juoksukisaan, mutta leikkiä varsinaisilla leluilla en enää oikeastaan edes yritä. Koskaan se ei ole luonnistunut hyvin, mutta nyt en suoraan sanottuna edes yritä.
  6. Kynteni kasvavat (kiitos Biorionin!) nyt kauheaa vauhtia. Mitä luulette, muistanko leikata niitä? En! Varpaissa sama lakka kuin joulukuussa.

 

Tunnustuksia kehiin. Missä sinä teet mahalaskuja?

 

-Karoliina-

 

Share

Pages