Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.

Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.

Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.

Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.

On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan. 

-Karoliina-

// Takki, Nousu (saatu) // 

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Hiihtoloman toinen ilta. Oikein kuulkaas sormet syyhysi päästä tänne näppiksille. Niin monta postausideaa ja -aihetta tuli mieleen, kun sain lopulta avattua näitä kirjoittamislukkojani eilisen tekstini myötä. Heti, kun postaus oli ulkona, olo keveni henkisesti aivan valtavasti. Ja kun olo kevenee, alkaa mieli puskea ideoita, ajatuksia, lauseita ja visioita sellaista tahtia, että hyvä kun pysyn itse perässä. Tämä henkisen tilan vaikutus ideointitahtiini on huomattu jo aikaisemminkin, mutta taas tuli todistettua konkreettisesti se, kuinka yksi bloggaamisen peruselementeistä on se, että on aikaa ja tilaa – konkreettista ja henkistä.

Olen periaatteessa ollut lomalla vasta kaksi päivää, mutta itse ajattelen, että lomalla on oltu viime perjantai-iltapäivästä asti. Vai pitäisikö sanoa ”lomalla”? On kuulkaas sellainen juttu, että minulla on tapana tupata lomani – varsinkin nämä maksimissaan viikon mittaiset – niin täyteen ohjelmaa, että hyvä kun ehtii kotiin kääntymään.

Perjantaina suuntasimme F:n kanssa Tampereelle heti töiden ja päiväkodin jälkeen. Olimme vasta kuuden aikaan perillä, mutta onneksi siskoni ja tämän mies odottelivat meitä jo raclette-pannu kuumana, herkkuruuat pöydässä. Siinä sitten vietettiin ilta yhdessä. Ja kun vieraat olivat lähteneet, nukahti F varmasti kahdessa minuutissa.

Lauantaina iskimme kamat kasaan, mutta ennen junaan hyppäämistä brunssailimme useammankin tunnin, kun At Maria`s -blogin Maria oli kattanut kotiinsa ihan mielettömän gluteenittoman ja melkein maidottoman herkkupöydän meille, sekä ihanalle O-vauvalle ja tämän äidille. Ikinä en ole muuten syönyt niin hyviä gluteenittomia lettuja! Nutellalla, tietysti (arvostan, että ihmiset muistavat jo mieltymykseni näin hyvin)! Ylipäätään tuo notkuva pöytä nosti brussitarjoilut ihan uudelle levelille.

Brunssin jälkeen junalla kotiin, pastaa naamaan ja ulos aurinkoon. Tosin leikkipuisto oli niin jäinen, että hyvä oli, että palattiin kaikki luut ehjinä takaisin kotiin ja kaakaolle. Illan F viettikin lempihoitotätinsä kanssa, kun pyörähdin pari tuntia ystäväni synttäridinnerillä. Tosin eipä sitä nukkumaan päässyt tuonkaan jälkeen. Tuli skypetettyä – taas kerran – univajeenkin uhalla aika monta tuntia.

Sunnuntaina ei tarvinnut myöskään laittaa itse aamiaista, kun A:n äiti haki meidät A:n siskon luo aamiaiselle. Siitä sitten täysillä mahoilla leffaan katsomaan Onnelia ja Annelia ja tuon jälkeen vielä Picnicin kautta kotiin. Huomanette, että olen ulkoistanut ruokinnan näin lomalla lähes kokonaan. Vaikka äskeinen selonteko tuntuukin näin omaan korvaan joka paikaan ryntäilyltä, on äksönin lisäksi lomilla ihanaa se, että F saa leikkiä aivan rauhassa ilman, että esimerkiksi iltatoimille pitää hoputtaa niin kellontarkasti kuin arkena. Sunnuntai-iltapäivänä F leikki ja piirsi kuusi tuntia putkeen ilman, että yhtään kertaa kyseli kaverin perään tai valitti tylsyyttä. Tuntuukin sille, että tämä peruskotihiireys, jota itse rakastan, on myös F:n juttu.

Itse en kuitenkaan voinut ottaa sunnuntaina F:n tavoin rennosti, vaan tein töitä – tästä pohdinnasta huolimatta – koko iltapäivän. Olenkin tullut siihen tulokseen, että olen aika pönttö. Aina, kun minulle on lomaa, kasaan siihen tekemättömiä töitä. Varsinkin niihin hetkiin, kun tiedän, ettei F ole kotona, kuten esimerkiksi eilen ja tänään. Tällekin lomalle olen sopinut yhteensä kuusi kaveritapaamista, kaksi työtapaamista, kolme muuta juoksevaa asiaa, rästiin jääneitä blogihommia ja yhden isomman (voi jukra kun joku hetki tulevaisuudessa pääsen teille tästä kertomaan!) kirjoitushomman. Niin ja neljä junamatkaa ja yhden melkein unohdetun homman, jonka vuoksi jouduin skippaamaan lopulta toisen hurjan tärkeän menon.  

On ihanaa, että on yksi tällainen ilmainen viikko, jolloin on aikaa hoitaa juoksevia asioita eteenpäin. Mutta hittolainen, kun lomasta tulee samalla juokseva. Olisi niin ihanaa asettua ikään kuin F:n saappaisiin ja todellakin vaan hummailla kotihousuissa tuntikaudet ja päivät pitkät lauleskellen. Ja vaikka suurin osa – tai ainakin puolet – lomemenoistani ovat kivoja juttuja, huomaan, että niidenkin buukkaamista voisi yrittää rajoittaa. Onko kiva enää kivaa, jos nekin on laitettu kalenteriin minuuttiaikataululla?

Äsken silittäessäni vaatteita kirpputorille (inhoan silittää!) tuli kiukkuitkut. Arkena kiireen kestää. Useimmiten. Arkena kun päässä pyörivät to do -listat kuuluvat ikään kuin asiaan. Mutta kyllä syö naista se, että lomalla, tai siis "lomalla", on niin paljon rästihommia, että illalla on lykättävä nukkumaanmenoa niiden takia ja aamulla puolestaan laitettava kello soimaan, että ehtii kaiken. 

Tosin. Tuskina olen ongelmani kanssa yksin. Mietin, ehtiikö ylipäätään kukaan aikuinen lomailla. Jos ei ole toista työtä, on pankissa käynnit, ikkunanpesut, auton renkaiden vaihdot ja oikomishoitoon viennit. Vai väitättekö, että olen ainoa aikuinen ja vanhempi, joka kasaa lomille kaiken sen, mitä ei ehdi arkena tehdä?

-Karoliina-

Kuva: Sanni Kariniemi, kirjasta Tee se itse -vauva  (Sallinen&Kariniemi, 2016, Bazar) 

Lue myös:

Se ihan tavallisen paska aamu

Saako lapsen läsnäollessa tehdä töitä? 

Huijarisyndrooma ja vuoden 2016 työjutut 

 

Share

Pages