Ladataan...
Kolmistaan

Olen ihminen, joka rakastaa suunnitella aikatauluja ja töitään. Sellainen viiden kalenterin ja monen to do -listan systeemi on se, josta nautin ja jonka avulla pidän homman hallinnassa.

Tämä suunnitelmallisuus ulottuu elämääni pääsääntöisesti kuitenkin vain töiden (ja aikanaan opiskelujen) osalle. Ja muuten voisinkin sanovani olevani kuitenkin melko spontaani tyyppi, jolle jää siviilielämän asiat usein aivan viime tippaan. Ja itse asiassa: työsuunnitelmanikin pohjautuu sitä paitsi viime tipan taianomaiseen voimaan. Kun aikatauluttaa hommat viimeiseen dead line -tuntiin tai -päivään asti, on myös varmuus, että homma tulee lopulta hoidettua.  

Tällä viikolla olen kuitenkin tajunnut, että...

VIIME TIPPA -IHMISEN MENTALITEETTI EI SOVI JOULUUN, KOSKA: 

En tykkää nykyisin enää yhtään kierrellä kaupoilla. Jos tarvitsen jotain, haluan mennä suoraan niihiin tuttuihin kivijalkaliikkeisiin, napata tarvitsevani ja painua tuotteen kanssa kotiin. Mutta jouluna tämä on kuitenkin mahdotonta. Miten voi olla, ettei edes rahalla saa? Jos keskustan ainoassa lelukaupassa on kuusi yötä ennen joulua jäljella tasan yhdenlaisia Dubloja ja nolla Little Pet Shop -pakkausta, voisi ajatella, että pyhiin ei olla ihan osattu valmistautua.

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 1: Kaupat, joissa ei saa tehdä kauppaa. 

 

Kun sitten lopulta olet kohdasta 1 huolimatta saanut ostettu kummityttärelle edes jonkinsortin lahjan, tullaan toiseen ongelmaan. Lahjan postitukseen. 

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 2: Kuinka monta mummoa edes mahtuu yhteen postiin?

 

Kun sitten olet fiksusti vältänyt kohdan 1 suuntaamalla suoraan nettiostoksille, tajuat, että se paketti pitää netin kätevyydestä huolimatta hakea silti postista. Sieltä samasta, joka mainittiin jo kohdassa 2. 

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 3: Samat mummot postissa.

 

Joulu on rentoutumisen ja konserttien kulta-aikaa. Mutta arvatkaapa mitä? Ne konserttiliput haetaan kuitenkin mistäpä muualtakaan, kuin samalta luukulta, jonne postipaketit tulee. 

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 4: Miksi mitään ei voi tehdä ilman postia?

 

Ennakkotilaukset. Vaikkapa ruuissa. Mistä ihmeestä minä voin tietää 15.joulukuuta, mitä kalaa ja kuinka paljon halutaan syödä - vai halutaanko ollenkaan - tästä puolentoista viikon päästä.

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 5: Ruokamielihalujen suunnittelu viikkotolkulla etukäteen.

 

Sama homma matkustelussa. Ihan vaan kotimaan junissa.

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 6: Junalippujen ennakkotilaukset ja ihan liian aikaisin täyteen myydyt junavaunut.

 

Kyllä tykkään ihmisistä. Mutta en sillä tavalla, että tavaratalon kelmeä valo häikäisee näön, iho helmeilee toppatakin sisällä ja joka paikassa joku tuuppi kylkeen. Kahvila- ja näyteikkunafiilistely menettää hohtonsa, kun liikkeellä on ihan liian paljon ihmisiä.

  • JOULUHIEN AIHEUTTAJA NRO 7: Kaikki muut viime tippa -ihmiset, jotka myös yrittävät löytää loppuunmyytyjä muovieläimiä ja munasta kuoriutuvia ylikalliita pehmoleluja samanaikaisesti kuin sinä.

 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

 

Sattuipa somasti. Keskiviikkona julkaisin (sunnuntaina etukäteen kirjoittamani)työviikkopostauksen ja nyt jo ruikuttelen työtahtia. Mutta koska oivallus tuli vasta tässä vatsatautipöpöissä tällä viikolla maatessa, halusin kirjoittaa sen heti auki.

Minulle iski sunnuntai-iltana aivan yllättäen – kuten se aina iskee – oksennustauti. Ensin luulin, että huonovointisuus oli vain jokin IBS-juttu, mutta kun olin laatannut reilut kuusi tuntia viiden minuutin välein, oli pakko myöntää, että kyseessä oli ehkä ihan oikea vatsapöpö.

Samalla, kun makasin eteisen lattialle (vessaan ei mahdu ja makuuhuone liian kaukana vessasta) aloin pohtia, kuinka moni maanantain juttu menisi nyt taudin vuoksi aivan persuuksilleen. Ensinnäkin pitäisi perua lounas Helsingistä työreissulle Tampereelle tulevan ystävän kanssa. Mutta tämän lisäksi minulla menisi KOKO viikon työsuunnitelmat uusiksi. Olin nimittäin suunnitellut, että koska F olisi syysloman vietossa isällään, voisin tehdä maanantaina ekstrapitkän työpäivän ja kirjoittaa aivan koko viikon postaukset kerralla, jotta voisin keskittyä taas tiistaista perjantaihin vain ja ainoastaan kirjaan. Oli tarkoitus nimittäin kuroa tällä viikolla tuota kirjan dead lineä vähän kasaan.

Tuo aamuöinen murehtiminen vessan lattialla kuitenkin katkesi lyhyeen, koska olotila otti voiton pähkäilyltä. Ja samalla tavalla nukkuen ja pahoinvoiden meni maanantaikin, mutta kun havahduin tiistaiaamuna kello kymmenen, iski tajuntaani ensimmäisenä jäätävä huoli. Tätä työviikkoa oli mennyt jo yksi päivä ja muutama tunti, enkä ollut saanut aikaiseksi mitään!

Kahlasin (edelleen todella ällöissä oloissa) kännykän sähköpostit. Niitä oli tullut kymmeniä. Suurin osa vielä sellaisia, joihin pitäisi vastata pikaisesti. Kaivoin repusta kalenterin. Se näytti toivottomalle. Olin änkenyt viikkosuunitelmani niin täyteen jo sunnuntaina, että yhden – jopa useamman – sairauspäivän vaikutukset tuntuisivat vielä monen viikon ajan. Aloin tehdä pikaisesti to do -listaa, kaivelin koneen esille ja yritin olla reipas, vaikka todellisuudessa meinasin pökrätä. Olin sunnuntai-illan jälkeen juonut ehkä 3 lasia mehua ja yhden vettä. Ja samoissa fiiliksissä meni torstaihin asti. Töiden lisäksiväliin jäi työpaikan kemut ja parit lounastreffit.

Suurimmaksi osaksi tuntuu sille, että tämä elämä on nykyisin aivan hallinnassa. Se, että luovuin opettajan töistä viime keväänä, oli jättiharppaus vähän armollisempaan elämään ja siihen, että en juoksisi koko ajan kelloa vastaan. Mutta tällaisina hetkinä, kun päivä tai neljä elämästä menevät sängynpohjalla, tajuaa, kuinka aikataulutettua ja tiukkoihin raameihin sidottua (työ)elämä minulle edelleen on. Ja siis tämähän ei ole kenenkään muun kuin itseni vika.

En tiedä, onko tämä elämä ja kuuluisat ruuhkavuodet muilla samanlaista. Kertokaa! Onko ihan normisetti, että neljä sairastelupäivää saavat aikataulut romahtamaan ja paineen kasvamaan niskaan? Nyt tuntuu sille, että jotain olisi vielä tehtävä ja ettei tämä ole aivan vielä aivan ihannetilanne, jos miettii elämän balanssia. Mutta mitä kuitenkaan voisi tehdä? Rakastan tehdä töitä ja reipas tahtikin oikeasti usein vaan buustaa minua parempiin suorituksiin…silti alkuviikosta toivoin, että jotkin asiat olisivat toisin.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Kohta on takana pari kuukautta tätä arkea, jossa ei tarvitse enää painaa kahta duunia päällekkäin. Kun ei tarvitse herätä aamulla 5.40, olla sorvin ääressä 8.00 ja matkustaa päivässä 2,5 tuntia julkisilla työ- ja päiväkotimatkoja. Äkkiä sitä käytännön tasolla tottuu siihen, ettei elämässä olekaan niin kireitä aikatauluja, vaikka viimeiset yhdeksän vuotta elämä on mennyt tismalleen samalla kaavalla aina elokuusta Suvivirteen ja sitten repeatilla uudelleen.

Yksi asia, jota aivoni eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet, on kiireen häviäminen. Minun on ihan mahdottoman vaikea tajuta sitä, ettei minulla olekaan koko ajan asioita rästissä, ettei koko ajan ole askeleen jäljessä, vaan ihan oikeasti joskus on hetkiä, kun voi vaan olla. Konkreettisessa arjessa sitä tajuaa kyllä laittaa kellon soimaan paljon myöhemmin, mutta sydämestä sellaista tykyttävää kiireen tunnetta ei saakaan noin helposti pois. Siellä se edelleen kalvaa, se pitäisi tehdä vaikka mitä -olo, vaikkei sille enää olekaan syytä.

Painoin monen monta vuotta sellaisella tahdilla, että muita hirvitti. Ja minua näin jälkikäteen, mutta ei silloin. Totuin tahtiin, jossa paiskin töitä töiden perään 18 tuntia vuorokaudessa ja nukuin – jos ehdin – kuukaudesta toiseen sellaiset 5-6 tuntia yössä (vaikka luonnollinen unitarpeeni on 8-9 tuntia). Moni kysyi silloin, miten ehdin tehdä kaiken. Nyt mietin itsekin, että miten kummassa.

Uusi elämisen tahti on kummaa. Pitää yrittää nujertaa tuo pään sisäinen kiire ja pitäisi tehdä -ääni sisältäni ja nauttia nyt tästä hetkestä, jolloin ehdin oikeasti ottaa postauskuvat postauspäivänä (eikä viikkoja ennen aikataulutetusti, kuten ennen). Jolloin voin nukkua päiväunet, jos unettaa. Jolloin voin lähteä extempore-kahville, löhötä tv:n (!) ääressä tai yksinkertaisesti vaan istua kahvinkupin kanssa ja katsoa ikkunasta siintävää Näsinneulaa.

On se jännää, että laiskuuttakin pitää opetella! Luulisi, että se jos mikä tulee meille ihmisille luonnostaan. 

-Karoliina-

// Takki, Nousu (saatu) // 

Share

Pages