Ladataan...
Kolmistaan

Mekko, Polarn O. Pyret // kuminauhapanta, H&M // panta, Polarn O. Pyret


jakku, H&M // sandaalit, H&M

mekko, Lindex // mekko, H&M

Vaikka en hempeistä lastenvaatteista, enkä liiemmin vaaleanpunaisestakaan pidä, kevään juhla-asuissa sykähdyttävimmät jutut löytyivät minusta juurikin romanttisista asuista.

POMP de LUX on merkki, jonka juhlamekoista olen pitänyt ihan aina (hinta- ja laatusuhde hyvä), ja niinpä kevään ja kesään juhliin tilasinkin Pompilta F:lle tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa komeilevan lndiana-mekon (kolmas Pompin juhlamekko muuten F:n elämässä). Vaikka eipä sillä: Kyllähän mikä tahansa näistä postauksen mekoista kelpaisi F:n vaatekaappia koristamaan. Varmasti myös prinsessan itsensä mielestä.

Onko teissä lukijoissa muita, joiden juhlavaatemieltymykset ovat aivan erilaisia kuin arjessa miellyttävät vaatteet? Ei uskoisi, että tämä juhlahempeilijä luottaa arjessa farkkuun, raitaan ja selkeisiin unisex-linjoihin. Ehkä minussa asuu sittenkin pieni röyhelönainen!

-Karoliina-

*kuvat valmistajien sivuilta, SS2015 mallistoista

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Moikkis!

Huomasin jo varmasti kymmenen vuotta sitten, ettei vehnä oikein sovi minulle. Silloin kukaan ei tainnut puhua vielä karppaamisesta, mutta meidän perheessä vehnän huonoista vaikutuksista oli tehty jo vähän havaintoja: Pikkusiskoni kun ei ollut oikeastaan koskaan kestänyt runsasta vaaleiden jauhojen syöntiä, vaan kaapissa oli pakko olla häntä varten aina ruista. Meillä tätä vaivaa kutsuttiin pitsamahakivuksi, kun usein pitsan, runsaan vehnäisen ruuan jälkeen, siskoni maha turposi aivan valtavaksi palloksi.

Itsekin olen vuosien aikaan ajatellut, että vehnän vaikutus minuun ei ole kovin hyvä. Maha turpoaa ja se on kipeä. Pulla-, leipä- ja pastaherkuttelijana sana "keliakia" on kuitenkin tuntunut niin kovalle kirosanalle, että en ole sitä halunnut edes ajatella. Niinpä kehitin jo muutama vuosi sitten vatsani huijaamiseksi taktiikan: Vedän muutaman kerran vuodessa (silloin, kun vatsa on erityisen ärtynyt) kuukauden gluteenittoman ajanjakson, jolloin mahani rauhoittuu, ja voin taas jatkossa popsia huoletta croisantteja ja leipää. Tämä taktiikka onkin toiminut hyvin! Paitsi ei enää tänä vuonna.

Jo ennen joulua huomasin, että vatsani oli koko ajan aivan pallo, ja kaikki vanhat farkkuni tuntuivat kurjille päällä. En kuitenkaan ollut omasta mielestäni oikeasti lihonut, vaan ongelmana oli juurikin turvotus. En kuitenkaan halunnut pilata joululeivonnaisherkutteluani, ja niinpä uhmasin kroppani lähettämiä selkeitä merkkejä. Siihen asti, kun eräs tammikuun ilta riisuin itseni suihkua varten, ja säikähdin todella pahasti. Koko kroppani oli aivan täynnä punaisia näppylöitä.

Siitäpä sitten lähdin suorinta tietä lääkäriasemalle, ja lääkärin diagnoosi oli se, mitä jo olin vähän uumoillutkin. Kyseessä oli mitä luultavimmin ihokeliakian oireet.

Turvotuksen olin voinut (vaikka se epämiellyttävää olikin) sivuuttaa, mutta koko kehon peittävää ihottumaa enää en. Niinpä päätin, lääkärin suosituksesta, että koittaisin gluteenitonta ruokavaliota. Ensin ajattelin, että olen vehnättömällä ruokavaliolla vain niin kauan, kun näpyt katoavat, mutta niinhän siinä kuitenkin kävi, etten ole tuon tammikuisen päivän jälkeen koskenut vehnään laisinkaan. Minun täytyi siis tosissani alka etsiä g-merkkejä, niitä kaupan keltaisia lappuja, joista gluteenittomat tuotteet pystyi tunnistamaan.

Aluksi ajattelin, että vehnätön ruokavalio tarkoittaa herkuttomuutta, kuiduttomuutta ja muutenkin jotenkin hirveän kurjaa ja vaikeaa ruokailua. Ihan muutaman viikon gluteenittoman ruokailun jälkeen kuitenkin huomasin, ettei elämä ilman vehnää, ohraa ja ruista nyt niin kauheaa olutkaan.

Nimittäin samalla, kun aloin oppia, mitä voin syödä ja mitä minun tulee välttää, olo kropassanikin koheni supervauhtia. Näpyt hävisivät viikossa, turvotus kahdessa. Painoa, joka olikin ollut ilmeisesti vain turvotusta, tippui kolme kiloa, ja samalla ne vanhat farkutkin tuntuivat taas sille, mille pitikin. Niin ja tämä siis ainoastaan gluteenin jättämisellä pois! Muuten en kevennellyt ruokailujani laisinkaan entisestä, eikä tammikuussa vielä kuntoiluprokkiksenikaan ollut edes alkanut. Täytyi uskoa, ettei vehnä ollut minua varten!

Kuten olen teillekin usein kertonut, olen ollut koko elämäni todellinen herkuttelija. Ja nimen omaa pullat, croisut, leivät ja leivonnaiset ovat olleet todellinen paheeni. (Lapsena siskojeni ostaessa karkkipäivärahoilla irtokarkkeja, minä ostin aina berliininmunkin).

Olikin siis aikamoinen yllätys – minulle ja minut tunteville – että todella olen pystynyt pysymään erossa leivoksista näinkin helposti. Niin tai siis eihän minun kokonaan ole täytynyt itseltäni niitä kieltää. Harvassa paikassa kuitenkaan on kovin hyvin gluteenittomia herkkuja tarjolla (niitä kahviloiden pakaste”pullia” ei kukaan voi pitää hyvinä!).

Se olo, joka kuitenkin uudesta ruokavaliostani on tullut, on ollut lopulta niin huima, ettei edes kaupassa leijuva tuoreen leivän tuoksu tai kylässä tarjottavat mokkapalat pysty ruokavaliotani horjuttamaan. Yhtään gluteenista ruokaa, edes hippusta suklaassa tai valmiskasvispullissa, en ole päätökseni jälkeen nauttinut. Jotenkin on vain tullut olo, että tämä on sellainen ruokavalio, jota en enää kuuriksi ajattele. Uskon, että vetelen tällä linjalla koko elämäni.

Uusi ruokavalioni on saanut minut tekemään erilaisia havaintoja ravinnosta. Olen oppinut kokkaamaan ja leipomaan uusia juttuja ja valitsemaan ravintolat ja niiden ruuat uusin perustein. Niin ja onpa monta uutta kysymystäkin tullut eteeni.

Nyt tarvitsekin teidän apuanne! Kertokaa minulle ihan kaikkia kokemuksianne liittyen gluteenittomaan ruokavalioon. Vinkkejä, reseptejä ja fiiliksiä samassa tilanteessa olevilta kaipaan todella paljon! Kertokaa, kertokaa, kertokaa! En malta odottaa, että pääsen lukemaan niitä :)

Minäkin tietysti autan omalta osaltani teitä muita. Haluatteko kuulla esim. reseptivinkkejäni ja korvaavia tuotteita, joita olen löytänyt?

Kivaa viikkoa!

- Karkki -

*F:n asu: Sukkikset, Lindex // Paita, Vimma (saatu) // Mekko, Pomp de Lux (saatu)

Share

Ladataan...
Kolmistaan

Heipparallaa!

Olen viime viikolla seilaillut Kaksplussan Kaunis äiti -blogia pitävän Oilin kanssa showroom-kierroksilla, ja tutustunut kesän ja kevään muotiin. Kylläpä on kuulkaas paljon ihanaa kerrottavaa ja näytettävää teille, kunhan shortsit ja flip-flopit ovat vähän enemmän ajankohtaisia.

Tämä postaus ei kuitenkaan kerro vaatteista ja keväästä. Eikä myöskään siitä, että ysärityyli pamahtaa keväällä vieläkin kovemmin kauppojen hyllyille.  Halusin vain jakaa teille erään ajatuksen, joka pulpahti mieleeni, kun rysähdin ruuhkabussiin viime torstaisen esittelykierroksemme jälkeen.

Tapasin nimittäin KappAhl:n showroomin eteisessä City-lehden entisen päätoimittajan Heinin. Emme ole nähneet vuosiin, ja nytkin tapaaminen oli tavanomaisen arkinen: "Mitä kuuluu? Mitä töitä? Hyvää jatkoa." Vaikka emme tunnekaan toisiamme kovin hyvin - itse asiassa olemme nähneet kasvotusten varmasti alle kymmenen kerta -  tajusin siinä bussissa istuessani, että hän on ollut elämäni suunnan kannalta yksi merkittävimmistä henkilöistä. Ai kuinkas se on mahdollista? Melkein tuntematon henkilö.

Oli alkutalvinen arkikeskiviikko vuonna 2008.  Olin aivan loppusuoralla opinnoistani, ja ajattelin, että vihdoinkin minulla olisi päivätyöni lisäksi aikaa tehdä iltaisiin myös jotain muuta kuin opiskelujuttuja. Olin koko ikäni haaveillut siitä, että pääsisin kirjoittamaan tekstejäni muiden luettavaksi, ja lopulta rohkenin ottaa yhteyttä muutamaan lempilehteni päätoimittajiin. Tasan viisitoista minuuttia sähköpostini lähettämisen jälkeen sain Heinilta viestin, jossa hän pyysi minua tekemään koejutun. Koejuttusta tulikin yllättäen ihan  oikea juttu, ja lopulta se jopa julkaistiin Cityssä muutamaa viikkoa myöhemmin. Tosin hyvin pienenä ja lyhyen, mutta kuitenkin. Oli jokseenkin ylpeä fiilis napata lehti Lönkan Alepan lehtilaarista, kun tiesin sen sisältävän minun juttuni. Minun nimeni! Olin varmasti ylpeämpi tästä meriitistä, kuin edelliskuussa palautetusta 90-sivuisesta gradustani.

Tuosta parin sadan merkin tekstipätkästä kaikki siis alkoi. Aloin kirjoittaa Cityyn pikku hiljaa vähän isompiakin juttuja, ja vastuu kasvoi sitä mukaa, kun viikot ja kokemus lisääntyivät. Ja itse asissa, lopetin Cityssä vasta vähän ennen kuin F syntyi. Ison mahan kanssa haastatteluissa juokseminen - opetustyön ohella siis - alkoi tuntua jo liian isolle taakalle. Ennen lopettamistani olin kuitenkin ehtinyt kirjoittaa melkein kaikkea, mitä avustaja Cityyn ylipäätään pystyi tekemään. Juttuja niin laidasta laitaan, että yhtenä päivänä saatoin olla metsästämässä gallup-kyselyyn ihmisiä räntäsateessa, ja jo seuraavalla viikolla tukholmalaisessa viiden tähden hotellissa kirjoittamassa juttua siitä, kuinka Ruotsin prinsessat elelevät.

Palkka oli onneton, ja sen lisäksi monta kertaa tuntui, että enhän mä osaa tätä yhtään. Kun Helsingin maantietämys ulottui Rautatieaseman ja Kampin väliin, meinasi itku  tirahtaa vähintään siinä vaiheessa,  kun yritin luotsata silloista Miss Suomea ympäri kaupunkia pika-ajassa erilaisiin kuvauksiin ja vaatekauppoihin. Tai kun Pariisiin kevään Arto Tuunelaa haastatellessa jouduin ampiaslauman hyökkäämäksi. Tai viimeistään silloin, kun Finlandia-ehdokas Alexandra Salmela päättikin vetää juttuhanat kiinni haastattelun alkumetreillä. Välillä tosiaan tuntui, että olenkohan sittenkään oikeassa paikassa.

Mutta olinhan minä.  Täysin oikeassa paikassa, ja vieläpä oikeaan aikaankin. Vaikka välillä matka olikin kuoppainen, sain noista Cityn aikaisista kämmeistä ja onnistuneistakin jutuista sellaiset eväät unelmani, kirjoittamisen, toteuttamiseen, mitkä olisivat muuten olleet ehkä mahdottomat saavuttaa.

Kun istuin siinä torstain täpötäydessä bussissa, mietin, kuinka paljon yhden ihmisen yksittäinen päätös tai teko voikaan vaikuttaa jonkin toisen ihmisen koko elämään.  Jos Heini ei olisi ottanut minua, täysin puskista reväistyä Hankasalmen tyttöä, Cityyn harjoittelemaan tätä työtä, en ehkä koskaan olisi  päässyt myöskään Kaksplussaan kolmunistiksi ja sitä kautta bloggaajaksi. Ja voihan se olla, ettei tuon työkokemuksen eväät siihenkään vielä lopu. Elämässä on varmasti vielä aika monta (kirjoitus)työtä, ja paikkaa nähtävänä.

Monesti ajatellaan, että elämämme käänteentekevät tyypit ovat vain henkilöitä, joihin me rakastumme, tai jotka me vain yksinkertaisesti saamme - kuten tuon kuvassa velmuilevan F:n - rakastettavaksemme. Jos asiaa kuitenkin miettii vähän eri näkökulmasta, huomaa, että sattumalta, tai ehkä kohtalon johdatuksesta, tupsahtavat satunnaisestikin tavatus tyypit saattavat ohjata elämäämme jopa yhtä voimakkaasti, kuin ne läheisetkin.

Siksi kysynkin nyt teiltä: Kuka satunnainen tuttavuus, tai yksittäinen hetki, on muuttanut elämäsi suuntaa, ja miten?  Kuka random (oppilailtani lainattu termi) onkaan vaikuttanut teihin? Olisi kiva kuulla tarinoita tosielämästä!

Niin ja joo. Meinasi jo melkein unohtua: Kiitos, Heini!

Valoa! Jos ei muuta, niin ruudun valkoista. Ostakaa kumisaappaat, niitä tarvitaan NYT!

-Karkki-

* F:n asu: Farkut, POMP de LUX // Kengät, Shoesme/Calossi // Pipo, Volcom // Lapaset, Lindex // Takki, H&M // Huivi, Makia

 

Share

Pages